Kirjailijan häiriöklinikka

Hyvää päivää ystävät ja viholliset

2012-02-14T10:10:00.001+02:00

Hyvää ystävänpäivää. Tiedoksi, että Facebookin puolella Karistosta tykkäävät osallistuvat loistavan kirjapaketin arvontaan. Eli sinne vaan tykkäämään, se on helppoa!

Ystävänpäivän taustoista voi lukea vaikka Ylen sivuilta.

Stephen Kingillä on romaani, jonka nimi on Piina. Siinä kirjailija joutuu innokkaan faninsa panttivangiksi. Minun blogini on edelleen erään innokkaan fanini panttivanki. Tämä tiedoksi, jos ihmettelette miksi minulla on edelleen moderointi päällä.

Kokemusosaajaa tarvitaan taas

2012-02-13T10:46:00.002+02:00

Levollinen työrupeama sohvannurkassa keskeytyi, kun kollega soitti ja kertoi tarvitsevansa kirjoittamisen opettajaa illaksi proosakurssille. Olin juuri ehtinyt ajatella, että ihana päivä edessä, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. Haastavaa mennä paikalle, kun kurssilaiset odottavat tapaavansa luotto-opettajansa ja sitten joutuvatkin tyytymään minuun. Siitä voisi ehkä saada jutun juurta illan kirjoitustehtäviin.

Sosiaalialalla puhutaan kokemusosaajista. Sillä tarkoitetaan ihmistä, joka on käytännön kautta saanut arvokasta tietoa jostain sosiaalisesta ongelmasta. Ei toisin sanoen ole istunut koulunpenkillä, vaan saanut tietonsa oman kokemuksensa kautta. Olen oman roolini kirjoittamisen opettajana ymmärtänyt nimenomaan kokemusosaajana. Minulle on kahdenkymmenen vuoden alalla sinnittelyn aikana ehtinyt kertyä kaikenlaista jännittävää tietoa kirjoittamiseen liittyvistä solmuista ja niiden avaamisesta.

Ps. Majavakevät ilmestyy pian!

Musta madonna

2012-02-11T12:40:00.000+02:00

Muista sitten, että sinä et katso ikonia, vaan ikoni katsoo sinua. Tällaisen ohjeen sain ikonimaalarilta, Lemmikki Louhimieheltä, kun hän luovutti minulle ylläolevan kuvan. Tämä on toisinto Jasna Goran luostarin Mustasta madonnasta. Sinun pitää siunauttaa ikoni, Lemmikki sanoi vielä.

Kun kerroin asiasta tuttavalle, hän sanoi hiukan ehkä skeptiseen sävyyn: Niin, totta kai, eihän se muuten toimi. Ja sitten me asianmukaisesti naureskelimme, koska mitäpä sitä nykyajan ihminen muuta tekisi kuin naureskelisi pyhäinkuville.

Mutta tein kuten ikonimaalari toivoi ja vein sen puolalaisen munkkipapin siunattavaksi. Haluatko pitkän, vai lyhyen kaavan? isä Peter kysyi. Kun en osannut heti vastata, hän sanoi, että lyhyt kaava on puolitoista tuntia, pitkä kaava kaksi ja puoli. Näytin ehkä hiukan hölmistyneeltä, koska hän puhkesi niin iloiseen nauruun.

En ehtinyt toipua hämmennyksestäni, kun hän jo teki ristinmerkin, luki Terve Marian, ja sen jälkeen alkoi puhua ikonille tuttavalliseen sävyyn. Sanat menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta ymmärsin hänen pyytävän Marialta, että tämä voisi auttaa minua vaeltamaan esimerkkinsä mukaisesti, mikä ei ihan vähän olekaan pyydetty. Sitten hän otti esiin vihkivesiastian ja ripsotti ikonin päälle vettä, sen jälkeen minäkin sain päälleni roiskaisun ja silmälasit vettyivät. Sitten taas naurettiin iloisesti.

Madonnan kasvoissa näkyvät mustat viirut ovat peräisin miekanjäljistä. Valloittajarosvot tunkeutuivat luostariin 1400-luvulla ja yksi rosvoista sivaltsi ikonia miekalla. Kun ikonia toisinnetaan, miekanjäljet halutaan mukaan, ikonia rakastetaan osittain juuri noiden jälkien tähden.

Lisäys: Liitän postaukseen kuvan alkuperäisestä ikonista.


Alkuperäinen Jasna Goran musta madonna

Meitä kutsuttiin pesukarhuiksikin

2012-02-09T20:24:00.000+02:00

Kun mies oli pari vuotta sitten vuorotteluvapaalla, hän luki läpi vanhat päiväkirjansa, ja niistä paljastui että kahdeksankymmentäluvun alussa meillä oli tapana kylpeä ja pestä pyykkiämme ihmisten asunnoissa.

Siihen on selitys. Asuimme talossa, jossa oli ulkovessa ja vesiposti pihan keskellä. Peseytyminen ja pyykinpesu piti suorittaa kaverien paremmin varustelluissa kotitalouksissa.

Lokakuussa 1986 elämämme muuttui. Muutimme taloon, jonne tuli lämmin vesi, ja ostimme pesukoneen. Siitä lähtien olemme enimmäkseen pärjänneet omin avuin, mitä tulee henkilökohtaiseen hygieniaan.

Muistelen tätä asiaa siksi, että minua pyydettiin kirjaston lukupiiriin kertomaan Pappia kyydissä kirjan taustoista. Kirjastonhoitaja mainitsi ohimennen, että olemme joskus tavanneet. Olimme joskus olleet heillä kylässä. Hän jätti hienotunteisesti mainitsematta, että olimme olleet heillä kylvyssä.

Omituista ajatella itseään ihmisenä, joka menee kylään ja muitta mutkitta sulkeutuu toisten kylpyhuoneeseen ja alkaa lotrata veden kanssa. Emme myöskään ole tainneet tavata sen koommin.

Ihan tyhjin käsin emme yleensä pesureissuilla käyneet, yleensä vietiin mukana pänikkä tai pari kotiviiniä. Säilöimme viinit umpiötölkkeihin, jotka toimittivat pullon virkaa ihan kohtuullisesti.

En tiedä miksi tämäkin juttu piti kirjoittaa. Ehkä siksi, että huomaan eläneeni niin pitkään, että nuori minäni on muuttunut aika arvoitukselliseksi olennoksi. En ihan ymmärrä sen touhuja.

Olen kotihiiri

2012-02-08T17:39:00.000+02:00

Anu käski kuvitella, miltä tuntuisi jos MINUSTA tulisi bestsellerkirjailija.

Tajusin yllättävän asian. Haluaisin olla sellainen bestsellerkirjailija, josta kukaan ei tiedä että olen niin menestynyt. Kirjat myisivät kuin siimaa, mutta minä en joutuisi tekemään sen eteen mitään muuta kuin sitä ihaninta, mitä nytkin teen. Siis kirjoittaisin vain. Sohvan nurkassa fleece-peittoon kääriytyneenä, kahvia hörppäillen, kuivat koivuklapit kakluunissa palaen. Ihan niin kuin nytkin.

Reetta-kierros Turun linnaan!

2012-02-08T10:51:00.000+02:00

Kirjassa Kirsi Haapamäen ihanat kuvat. Ja minulla on nyt ihan tällainen reettamainen olo

Reetan voittokulku jatkuu. Turun linnaan on ensi kesänä Velholeirin yhteyteen tulossa Reetta ja linnan vangit -kierros. Velhoystäväni Salme on sitä junaillut. Keskiviikot 6.6. ja 13.6 on varattu tuolle tapahtumalle. Hip hei, hip hei, hip hei.

Mä olen häirikkö, lauloi Irwin aikoinaan

2012-02-07T10:22:00.003+02:00

Maanantain Aamulehdessä on ilmeisesti ollut juttu kirjallisuusblogeista. Kiitos, että pääsin mukaan, vaikka häiriöklinikkani ei kirjallisuusblogien Top 10 listan kakkosena ollutkaan sen arvoinen, että sitä olisi haluttu sen kummemmin esitellä, ainakaan tuossa nettijutussa. Olenko taas vähän narsistisesti minävaurioitunut, kun tuollaista mietin. Kyllä kai. Siksi meillä onkin lukupiirin seuraavana kirjana Sieluani ette saa, eli narsismin uhrista selviytyjäksi. Rissasen kirjassa selviydytään ilmeisesti avioliitosta narsistin kanssa, mutta kyllä me narskut voimme olla hankalia missä tahansa, vaikka blogin ylläpitäjinä.

Ps. Anonyymi muistutti, että meillä on kohta presidentti, jonka vaimo on kirjailija. Myös Kekkosen vaimo oli kirjailija. Mitä mieltä kirjalliset piirit mahtoivat olla Sylvin tuotannosta? En ole yhtään selvittänyt asiaa.

Ps.2 Kollega kävi kommenteissa kertomassa, että minua oli haastateltu Aamulehdessä. Nyt minulla on jo dementiakin, sillä olin unohtanut ko. asian. Ikään kuin minua haasteltaisiin niin alvariinsa, etten pysyisi enää laskuissa mukana. Kyllä taas nolottaa.

Hyvää yötä, putosin taas puusta

2012-02-06T12:15:00.002+02:00

Menee ihan viluväreet, kun kuuntelen tätä Sauli Niinistö-iskelmää.
"Liekeissä myös Saulin sammumaton rakkaus rouva Jenni Haukioon."
Auts töks töks.
"Nuku Sauli linnassasi hyvin yöt."

Tarkoitan vain, että kummatkohan ovat tehneet tämän iskelmän, Niinistön kannattajat vai vastustajat?

Reetta ja linnan vangit rulettaa!

2012-02-04T13:29:00.000+02:00

Kirjava Kettu lasten kirjallisuuspalkinnosta kisaa viisi kirjaa, ja Reetta ja linnan vangit on yksi niistä. Ihanaa!

Eilen olin puhumassa Huittisten maatalousnaisille. Tupa oli täynnä ja kirkkotrilogiani putosi otolliseen maaperään.Monet innostuivat kuullessaän, että tällainen kirjasarja on, koska asia on heillä juuri nyt ajankohtainen.

Mieleen tuli, että miksi en ole itse keksinyt tällaista markkinointistrategiaa. Pitäisikö katsoa millä maaseutupaikkakunnilla on viime aikoina ollut erityistä kuohuntaa luterilaisten seurakuntien sisällä liittyen naispappeuteen ja homoseksuaalien asemaan, ja tyrkyttäytyä näiden paikkakuntien Maatalousnaisille, tai muille vastaaville järjestöille esitelmöimään.

Huomasin, että joko huittislaiset ovat muuttuneet nauravaisempaan suuntaan, tai sitten minusta on tullut hauska, sain porukan aika monta kertaa nauramaan ääneen. Kun olin kulttuurisihteerinä 2o vuotta sitten, se ei ollut mahdollista. Siitä puhuttiin silloin, ja joku valistikin minua, että huittislainen ei naura ääneen. Nyt nauroi!

Kui ni?

2012-02-03T14:18:00.000+02:00

Aina kun olen jännittynyt ja keskittymiskyvytön lueskelen teosta Kyl asia on tälläi. Kysymyksessä on Porin murteen sanakirja.

Kirjan esipuheessa mainitaan, ettei Porin murre välttämättä ole ilo korvalle, jos sitä kuulee radiosta. Minusta se taas nimenomaan on ilo korvalle. Siksi tykkään katsella niitä vanhoja Pulkkis-jaksoja joissa esiintyy porilainen taparikollinen:
-Tulee kyl mieleen, että onko sulla minkäänlaista moraalia?
-On mulla kakskin moraalia. Toinen semmonen pitkäperäinen kalastajamoraali ja toinen sellanen lyhkäsempi tiäksää toi puusepän moraali. Se leipäveitsi oli siin vaa niin kätevästi käsil. Mut se oli virhe.

Tunti ja vartti bussin lähtöön ja minä kuhkin vielä yöasussa, enkä ole vielä keksinyt mitä jännää puhun Huittisissa.

Huomenna Huittisiin!

2012-02-02T13:02:00.000+02:00

Olen huomenna menossa Huittisiin kertomaan Maa- ja Kotitalousnaisille työstäni ja tuotannostani. Kysymyksessä on Naisvoimaa teemapäivä. Nyt alkoi jännittää.

Järkyttävä tajuta, että toukokuussa tulee tasan kaksikymmentä vuotta siitä, kun lopetin työt Huittisissa. Huittisten kaupunginvirasto on kuitenkin siitä lähtien elänyt ajatuksissani. Kaikki mitä tiedän suomalaisesta työelämästä on oikeastaan peräisin niiltä kolmelta vuodelta, kun olin siellä töissä.

Robert Fulghum kirjoitti kahdeksankymmentäluvulla kansainvälisen hittiteoksen: Kaikki mitä minunon todella tarvinnut tietää opin jo lastentarhassa. Eilen kaipailin sitä suurta menestysteosta omalle uralleni. Voisinkin ehkä kirjoittaa kirjan:
Kaikki mitä minun on todella tarvinnut tietää työelämästä, opin Huittisten kaupunginvirastossa.

Ihmeellistä, mutta totta! En tunne kateutta!

2012-02-01T10:08:00.000+02:00

En muista ihan tarkkaan, mutta oletan, että aloittaessani ns. uraani yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella, kuvittelin vuonna 2012 olevani vähintään siinä pisteessä missä Leena Lehtolainen on nyt. Yhdysvaltalainen jättikustantamo Amazon Publishing on ostanut Maria Kallio -sarjan ja Henkivartija -trilogian. Ensimmäiset osat Maria Kallio -sarjasta ilmestyvät jo tänä vuonna kirjailijan ympärille rakennetun markkinointikampanjan saattelemana.

Ensimmäinen ajatus tietysti on, että maailmassa on kauhea virhe, kun minä en ole tuolla. Miksi en ole, kyllä minun pitäisi olla. Mutta heti perään ymmärrän, että asiat ovat varmasti menneet aivan oikein.

Seksuaalisesti pätevä

2012-01-31T09:46:00.002+02:00

Niinistöä ajetaan presidentiksi, koska hän on hetero, Kansallinen Kivääriyhdistys ilmaisee asian mm. näin:
NIINISTÖ ON RESERVIN KAPTEENI 
NIINISTÖN PUOLISO ON NAINEN
NIINISTÖ ON SELKEÄSTI HETERO KUTEN USEIMMAT SUOMALAISET

Moni tuntuu kannattavan Haavistoa siksi, että hän on homo.

Joku aina välillä huomauttaa, että ehkä presidentinkin hommassa olisi kysymys muista asioista kuin seksuaalisesta suuntautumisesta, mutta jos asia puhuttaa niin se puhuttaa, minkä sille voi.

Koko tietoisen elämäni ajan on eletty seksuaalipainotteista aikaa. Meidät on opetettu mittaamaan elämänlaatuamme sen kautta miten paljon, monipuolista ja laadukasta seksiä meillä on ollut. Tärkeää ei ole pelkästään oma nautinto, vaan kyky tuottaa nautintoa muille. Mielellään enemmän ja parempaa, kuin mitä joku toinen pystyy tuottamaan.

Muistan kun nuorina pohdittiin, oliko se hyvä sängyssä. Pojan kohdalla se tarkoitti, että osasi ottaa tytön toiveet huomioon. Tytöt tiesivät, että on huono juttu jos tyttö makaa sängyssä kuin kuollut lahna. Pitää olla halukas, himokas, ääntelehtiä ja olla aktiivinen. Toisaalta ei saanut olla liian aktiivinen. Voin vain kuvitella, mitä nykyajan tytöt ja pojat pohtivat, millaisiin suorituksiin heidän pitää yltää. Ihmiset trimmaavat itseään seksikoneiksi, eivät niinkään nauttiakseen seksistä, vaan päteäkseen. On itsetunnon kannalta tärkeää kokea olevansa seksuaalisesti pätevä.

Mitä vaaliin tulee, en pidä homoseksuaalisuutta inhimillisen elämän huipentumana, niin kuin jotkut Haaviston kannattajat tuntuvat ajattelevan. Mutta tarkoitus on silti äänestää Haavistoa, ehkä siksi että hän vaikuttaa niin ystävälliseltä.

Manuscript markkinoi

2012-01-30T10:41:00.002+02:00

Tapasin viikonloppuna ihmisen, jonka keittokirjaa (tai keittokirjoja, kysymys on muistinvaraisesta tiedosta, joten älkää vetäkö minua hirteen) on myyty 400 000 kpl. Siis neljäsataatuhatta. Ja tällainen ihminen tuli MINUN pitämälleni kurssille, jossa kerroin ajatuksiani siitä millä tavoin kirjoittaja voisi löytää kirjoilleen lukijakuntaa. Sanoin hänelle, että ehkä minun pitäisi oikeastaan osallistua HÄNEN kurssilleen.

Mutta pidin kurssin, kun kerran olin luvannut. Porukka oli valveutunutta ja innostunutta. Siellä syntyi loistavia ideoita. Manuscript tekee Porissa hienoa työtä.

Kurssin sisältöä miettiessä tajusin, että yksi suurimmista haasteista on oikeastaan kyetä ITSE vastustamaan sitä ajatusta, että viime vuonna ilmestynyt kirja on jo vanha. Markkinatalous ympärillämme elää ajatuksesta, että vain uutuuskirjat ovat kiinnostavia. Kirjoittajan ei ehkä kannattaisi mennä samaan halpaan. Jos on monta vuotta nähnyt vaivaa kirjan vuoksi, kannattaisi panostaa sen eteen, että kirja pysyisi hengissä vähän kauemman.

ps. Epäuskoinen anonyymi kävi jättämässä kriittisen kommentin postaukseen liittyen. Näin paljon myydystä kirjan tekijän pitäisi hänen mielestään varmaankin olla jonkinlainen julkkis. Joten liitän tähän nyt linkin verkkokaupan sivuille. Mainitsemastani Kiireisen kokkaajan keittokirjasta näyttäisi olevan menossa 33. painos.

Menestysteos

2012-01-27T11:17:00.003+02:00

On niin kauhistuttavassa määrin vellottu ihmissuhdeasioissa, että kirjoitan muutaman sanan kirjallisuudesta tähän väliin.

Luin Kajsa Ingermarssonin Keltaisten sitruunojen ravintolan. Sic transit gloria mundi, koska vuonna 2005 tämä oli ollut Ruotsin myydyin romaani, enkä minä ollut huomannut mitään. Suomeksi tämä oli ilmestynyt vuonna 2007, enkä ollut huomannut sitäkään. Savon sanomien kriitikko ei ollut oikein ymmärtänyt teosta: Ingemarssonin kirja on hyvin mekaaninen ja vailla minkäänlaista ironista distanssia. Sekö, että lukija voi tietää näiden ihmisten pinnallisuudesta kaiken, tekee tästä kirjasta niin suositun?

Sain tämän kirjan ystävältä, joka oli hankkinut sen jostain ja kierrättänyt kavereillaan. Hän sanoi, että voisin lukea sen, hänestä se oli kiva. No minä luin ja katso, minustakin se oli kiva. Viihdyin sen parissa mainiosti muutaman uneliaan iltapäivän. Mutta kyllä minäkin kysyn, joskaan en yhtä myrkyttynein mielin kuin Savon sanomien kriitikko, että miksi kirja on niin suosittu. Siis niin suosittu, että se on ollut Ruotsin myydyin kirja. Jos joku teistä tuntee ko. teoksen, niin otan mielelläni vastaan selityksiä.

Ja sitten vielä noista ihmissuhdevellontapostauksista. Niinistöä käsittelevä vaatimaton pikkujuttu pääsi jakoon Facebookissa, ja myös yhdeksi aiheeksi Henri Laasasen blogipostaukseen. Tästä on ollut seurauksena, että blogissani on lappanut väkeä ihan pipona viime päivinä. Tällaisia manooverejä voisi siis järjestää mikäli haluaisi lisää tunnettuutta.

Vanhemmiten olen alkanut tajuta, että luottamus on tärkeä juttu

2012-01-25T09:38:00.003+02:00

Kaikki seksuaalivallankumoukselliset voivat nyt heti klikata jollekin toiselle sivulle. Katselin eilen Voimalan ja ällistyin Merete Mazzarellan henkilökohtaisesta tapausselostuksesta.

Hän on 65-vuotiaana rakastunut, ja joutunut jättämään itseään 20 vuotta vanhemman puolisonsa päästäkseen naimisiin tämän uuden tosirakkauden kanssa. Hän on kauhean onnellinen, mutta samalla vähän surullinen, kun piti jättää vanha aviomies, jolle vaimon lähtö oli paha isku. Merete yrittää setviä asioita niin, ettei hän joutuisi kokonaan hylkäämään entistä miestään.

Jokainen taaplaa tyylillään. Se mistä hämmästyin oli Mazzarellan ilmeisen vakava pyrkimys pohtia asian eettisiä ulottuvuuksia ja toimia "oikein" tilanteessa, jossa vääryys on jo tehty. Kuulosti aika hankalalta.

Ymmärrän kyllä, että hedonismin aikakautena kukaan trendikäs ihminen ei kyseenalaista meidän oikeuttamme irtisanoa ihmissuhdesopimukset yksipuolisesti, mikäli näköpiiriin astelee edellistä kumppania kiinnostavampi ja seksuaalisesti antoisampi kumppanikandidaatti, vaan mihin se meidät johtaa. Tällaisiin kuluttaviin kuvioihin joissa loukataan ja ollaan jatkuvasti vaarassa itse loukkaantua.

Ja ainoa tapa selviytyä on turruttaa itsensä, opetella elämään jatkuvasti sillä veitsenterällä, että läheisimpäänkään ihmiseen ei voi luottaa, koska jos se törmää johonkin minua kiinnostavampaan tyyppiin, se lähtee.

Huom. AREENASTA LÖYTYY

Sinisen linnan kirjastosta käytiin vinkkaamassa, että Voimala tosiaan löytyy YLE Areenasta, eli sinne vaan katsomaan. (Kommentin kadotin jonnekin, en tiedä mihin joutui)
**

Ystävällinen anonyymi vinkkasi Vantaan Laurin runsaan kymmenen vuoden takaiseen artikkeliin, jossa Mazzarella pohtii viisasta vanhuutta ja myös liittoaan tämän nyt hylätyn aviomiehen kanssa.

Lisäys:

Unohdin vallan, että aiheeseenhan liittyy kirjani Ristiaallokkoa, joka juuri eilen esiteltiin Mainoskatkossa. Siinähän minä viihteellisen ihmissuhderomaanin kautta yritän kuvata samaa problematiikkaa. Romaanini henkilöt ovat tietenkin kaikki omalla tavallaan väärässä, kun minä sen sijaan olen kirjoittajana tietenkin aina oikeassa...

Niinistön naisasia

2012-01-23T11:19:00.002+02:00

– Jokaiselle meille on tärkeää, että on joku odottamassa kotona, valmistelee ruokaa, silittelee paitoja ja ennen kaikkea hellii, Niinistö tähdentää kertoessaan Jenni-vaimon roolista presidenttikilpailussa.

Tämähän on melkein yhtä hyvä kuin se parin vuoden takainen audi-lausunto. Kiesin toinen teesi: Tarvitsen naista yhä enemmän sellaisiin asioihin, joihin nainen on tarkoitettu, kuten pitämään miestä hyvänä ja olemaan haluttava.

Ehkä kokoomuksen viestintätyöryhmän kannattaisi valjastaa Audi-mies Esko Kiesi Niinistön kampanjaan.

Voi sinua Paavo

2012-01-22T22:40:00.000+02:00

Paavo Väyrynen teki kyllä niin mahtavan kampanjan, että oksat pois. Hän olisi siinä mielessä ansainnut päästä toiselle kierrokselle, että hän halusi sitä eniten. Mutta eihän mitään muutakaan asiaa maailmassa ratkaista sen perusteella, että kuka sitä eniten haluaa.

Toivon vilpittömästi, että Haavisto voittaa vaalit, koska en missään tapauksessa halua presidentiksi Niinistöä. En sittenkään, vaikka presidentti on vähän puolivallaton tätä nykyä.

Jollakin tavalla presidentti kuvastaa kansakunnan henkistä tilaa. Jotkut vinkuvat arvojohtajasta. Minä haen arvojohtajani ihan toisesta suunnasta. Se on vapauttanut henkilökohtaisella tasolla karnevalisoimaan vaalit. Olihan se yhdenlainen ohjelmanumero, kun kävi äänestämässä ja sitten katseli tellusta, että kuka voitti. Ja parin viikon päästä otetaan uusiksi. Sitten ollaan taas vähän lähempänä kevättä.

Vaalituloksen kunniaksi ja Haaviston kannustukseksi: Carolan Humupekka.

Jotain konkreettista välillä

2012-01-21T14:01:00.001+02:00

Munajuusto juuri uunista otettuna

Juuston valmistusprosessissa syntyi kolme litraa heraa, josta litran käytin sämpylätaikinaan

Hyviä tuli, karppaajat nuolkoon näppejään

Jaana tuli käymään ja toi tullessaan juuston. Ihastelin juustoa, koska se oli niin hyvää, varsinkin mustaherukkahillon kanssa nautittuna. No se on helppo tehdä, minä voin opettaa, Jaana sanoi. Hän lähti kaupungille ja takaisin tullessa hänellä oli kolme litraa täysmaitoa, litra piimää, kananmunia ja pala valoverhoa. Sitten alettiin juustolatoiminta. Tein korkeimman omakätisesti yllä näkyvän juuston, ja menestykseni innoittamana tein vielä sämpylöitäkin.

Arvokkuus

2012-01-18T13:56:00.003+02:00

Lensin viime viikolla takamukselleni Yliopistonkadulla. Lumen alla oli jäätä, kengänpohjasta katosi pito. Jalka luiskahti ja tajusin, että nyt mennään. Vieressä kävelevä musta nainen näytti huolestuneelta, ja sanoi: Anteeksi.

Minua nauratti, vaikka toisaalta sattui käteen, jolla olin yrittänyt ottaa vähän vastaan, niin etten täydellä painolla paiskautuisi jäätä vasten. Kömmin ylös mahdollisimman nopeasti ja pudistelin lunta pois. Musta nainen toisti: Anteeksi. Kerroin, ettei tässä mitään, ei sattunut. Sitten jatkoin korostetun reippaasti matkaa osoittaakseni, että en ole moksiskaan.

Humalistonkadulla tuli kioskista ulos nuori nainen. Jalka luiskahti ja hän lennähti peffalleen korkeassa kaaressa. Minä sanoin: "Oi voi! Tyttö nauroi, ehkä vähän liiankin reippaasti, kömpi pystyyn ja jatkoi pontevasti matkaa.

Mietin miksi on noloa kaatua. Vai onko se noloa? Jollakin tavalla siinä kokee menettävänsä arvokkuutensa aika pitkäksikin aikaa. Arvokkuus on tärkeä asia.

Kynäile itsesi miljonääriksi

2012-01-15T18:32:00.002+02:00

Pennitön kynäilijä julkaisi kirjan itse, ja on nyt miljonääri, kertoo Aamulehden uutinen.
The Guardian kertoo Amanda Hockingista, joka päätti ottaa pöytälaatikosta jonkun sinne kirjoittamistaan romaanitekeleistä ja julkaista sen Amazonin digitaalisessa kirjakaupassa sähköisenä versiona. Nyt hän on myynyt puolitoista miljoonaa kirjaa ja tehnyt rahaa yli kaksi miljoonaa euroa.
Tämän hän on tehnyt yksin, ilman ensimmäistäkään kustantajaa, agenttia tai kustannustoimittajaa.
Menneiltä ajoilta hänellä on pahvilaatikollinen oikeiden kustantajien hylkäyskirjeitä. Ennen läpimurtoa hän ehti tehdä 17 romaania pöytälaatikkoon.

Tätä uutista voinkin meditoida loppusunnuntain.

Kohta on kevät ja sitten on Majavakevät!

2012-01-14T11:38:00.000+02:00

Ei auta jäädä tuleen makaamaan. Lydeckenin isot palkintorahat menivät sivu suun. Sivu suun meni myös palkinnon suoma maine ja kunnia. Ehkä ihan aiheesta, kun niin hävyttömästi riekuin ehdokkuudestani ja järjestin äänestyksenkin siinä kaamoksen aiheuttamassa mielenpöpperössä. Pitäisi aina muistaa olla fiksumpi kuin onkaan, mutta sehän ei minulta onnistu lainkaan.

Koska en ole vieläkään saanut syksyn työsumaa kokonaan purettua, joudun viettämään viikonloput työn parissa ja tavallaan se on ihan hauskaa, koska nyt olen kirjoittanut ihan älyttömän hyvän ja ajankohtaisen kirjan. Kuvassa on Hopeaturkki, keväällä ilmestyvän lastenkirjani sankaritar. Kuvan on tehnyt Kirsi Haapamäki. Majavakevät on siis luontoseikkailu maagisin maustein.

Tutustuin vuoden vaihteessa naiseen, joka kertoi, että hänellä on sekä adoptiolapsi että oma biologinen lapsi. Tytär on adoptoitu Kolumbiasta. Aijaa, minä sanoin. Minulta ilmestyy kirja, jossa on sama asetelma.

Kerroin mistä kirja oli lähtenyt liikkeelle. Toisaalla oli ystäväni metsä, jonka majavat tuhosivat. Ja toisaalla Anu Myllärin kirja Adoptoitu, jonka jostain syystä luin. Ja keksin yhdistää nämä asiat, kansainvälisen adoptoinnin ja kanadanmajavat. Mutta en tiedä miksi kirjan ihmispäähenkilön Hillan piti olla Kolumbiasta, sana vain alkoi soida päässä, kun kirjoitin kirjaa.

Kuka on suomalainen, kuka ulkomaalainen, kenellä on oikeus elää täällä. Nämä ovat kirjan ajankohtaisia aiheita. Kysymys on paitsi maahanmuuttajista myös ihmisen ja luonnon vastakkainasettelusta.

Vaalipohdintaa

2012-01-13T09:17:00.001+02:00

Yritän nyt kuitenkin vielä kantaa oman poliittisen vastuuni. Sen puolesta ovat sentään esi-isät ja -äidit taistelleet, että minäkin saisin osallistua vaaleihin äänestämällä. Sukupuolenikaan ei rajoita äänestämistä. Minulla ei siis ehkä ole oikeutta ylenkatsoa äänen antamisen valtavaa mahdollisuutta edes presidentinvaalien kaltaisessa turhaketapahtumassa.

Joudun ilmeisesti arpomaan Haaviston ja Arhinmäen välillä. Haavistossa ärsyttivät hänen kannanottonsa eläinaktivismiin liittyen, mutta hän kyllä selitteli kantaansa sillä tavalla, että vähän pehmenin. Arhinmäki taas puhuu silmät pupumaisen kirkkaina siitä kuinka kaikista pitää huolehtia, eikä sellaisesta voi olla pahaa sanottavaa.

Eilen presidenttiehdokkaat olivat koululaisten tentattavina. Toimittaja kysyi KD:n Essayahilta, että miksi kristillisyydestä aina seuraa Israelin valtion fanittaminen. (Ei hän käyttänyt noita sanoja, mutta suurin piirtein noin ymmärsin kysymyksen sisällön). Luonnollisesti Essayah väisti kysymyksen poliitikolle tyypillisellä tavalla.

Minusta olisi ollut mukava, jos joku oli huomauttanut, ettei kristillisyydestä suinkaan aina seuraa Israelin valtion fanitusta, se on oikeastaan vain joidenkin äänekkäiden piirien harrastus. Kyseinen maapalsta tietenkin kiinnostaa kristittyjä historiansa vuoksi, mutta siitä ei mitenkään vääjäämättä seuraa hurraa huutoja Israelin valtion politiikalle.

Mutta mediaa kiinnostaa aina ääri-ilmiöt ja siksi se myös väkisinkin vääristää ihmisten käsitystä maailman menosta.

Voi Guggenheim sentään

2012-01-11T08:54:00.001+02:00

Pointsit kulttuuriministeri Arhinmäelle siitä, ettei hän lähtenyt mukaan Guggenheim-hömpötykseen. Minusta ihan kehitysmaatouhua, että Helsinkiin hingutaan sellaista. Sikäli kuin oikein ymmärsin, G-museoon olisi tarkoitus tuoda erilaisia maailmalla pyöriviä näyttelyjä, siis niitä samoja, joita ihmiset voivat käydä katsomassa siellä missä jo on G-museo (New Yorkissa, Bilbaossa, Venetsiassa ja Berliinissä, Abu Dhabissa <--tulossa). Guggenheimin mukana ei Helsinkiin tule taloudellista panostusta, mutta sieltä tulee asiantuntemus. Juuri näinhän kehitysmaiden kanssa toimitaan. Kehitysmaassa ei osata, joten tuodaan edistys ulkomailta. Arhinmäki totesi, että hänestä hanke vaikuttaa matkailupuolen asialta, ei kulttuuripuolen.

Ihmettelen museon järkevyyttä matkailuvalttinakin. Miksi tulla Helsinkiin katselemaan tauluja, jotka on voinut nähdä jonkin muun, logistisesti järkevämmässä paikassa sijaitsevan G-museon kokoelmissa? Luulisi, että tänne kannattaisi keksiä jotain sellaista, mitä ei muualla näe. Mutta eihän turistien toimia järki muutenkaan ohjaa.

Arhinmäen kannanotosta tuli presidentinvaali mieleen. Arhinmäki on söötti, mutta en viitsi antaa ääntäni ateistille. Voisin äänestää vaaleissa, jos kupongissa olisi kohta johon voisi ruksia: kannatan presidentti-instituution lakkauttamista.

Marja-Leena kirjailijaelämän realiteeteista:

2012-01-09T11:30:00.002+02:00

Ken kirjailijaksi aikoo, oppikoon sietämään kritiikkiä, niin hyvää kuin sitä huonoakin. Työn kuvaan kuuluvat myös hylkykirjeet ja -soitot kustantajalta. Kokenut, hyviä kritiikkejä ja kenties palkintojakin saanut kirjailija voi saada hylsyn siinä missä vasta-alkaja. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Kustantamojen julkaisukynnys on noussut siitä kun itse julkaisin ensimmäisen kirjani 25 vuotta sitten. Kilpailu kustantamojen välillä on kiristynyt ja taloudellinen ajattelu = voiton tavoittelu ajaa usein ohi taiteellisten pyrkimysten. Onneksi korkeatasoisen kirjallisuuden julkaiseminen tuntuu olevan vielä useimpien kustantamoiden tärkein päämäärä. Mutta yhä useampi hyvä kirjoittaja joutuu kokemaan pettymyksen, kun vaivalla ja tuskalla hiottu käsikirjoitus ei kelpaakaan. Kustannettavaksi otetaan mielellään jo ennestään, kirjallisuuden kentällä tai muulla elämän alueella (ns. julkkiskirjailijat) kunnostautuneiden kirjoittajien teoksia. Hyviä kirjoja jää paljon julkaisematta, eikä se johdu niiden huonoudesta. Itse aloitin kirjailijan urani 25 vuotta sitten, ja silloin tuntui, että kaikki onnistuu. Vuodet ovat opettaneet nöyryyttä ja kasvattaneet pettymyksensietokykyä. Kouluvierailuilla neuvon kirjailijan työstä haaveilevia: olkaa sinnikkäitä ja kirjoittakaa, kirjoittakaa. Mutta oppikaa myös sietämään kritiikkiä ja epävarmuutta. Kirjailijan työ on pätkätyötä. Hankkikaa ammatti, josta saa kunnon palkkaa! Marja-Leena

Oma jatkokommentti:
Joillakin ihmisillä on epärealistisia käsityksiä kirjoittamisen ja julkaisemisen välisestä suhteesta. Jotkut tuntuvat tulevan kirjoituskursseillekin vain saadakseen kuulla olevansa neroja.

Siitä ei kovin paljon julkisuudessa riekuta, että paljon julkaisseet ja arvostetut kirjailijat saattavat joutua ottamaan kustantajalta vastaan hylsyjä. Olen täällä blogissa joskus listannut omia hylsyjäni ja kärvistellyt tuskissani kuvitellen, että minä olen ainoa jolle on käynyt niin surkeasti. Kunnes sitten olen kohdannut kollegoja, joille on käynyt samoin. Mutta jos haluaa hylsyistä huolimatta jatkaa kirjailijanuraa, ainoa tie eteenpäin on miettiä miten saisi tehtyä kässäristään paremman.

Ajatuksia joulun päätteeksi

2012-01-08T15:45:00.000+02:00

Tapasin ihmisen, jolla on pöytälaatikossa viisi kustantamoista hylättynä tullutta käsikirjoitusta ja mapillinen hylkäyskirjeitä. Hän oli heittäytynyt kirjailijan uralle, mutta tullut torjutuksi, toistaiseksi.

Vastaani on tullut sellaisiakin kirjoittajia, joille kustantamiskynnyksen ylittäminen on tapahtunut helposti. On tullut mieleen kirjoittaa, sitten on kirjoitettu ja katso: kustantamojen ovet aukeavat. Sellaistakin siis sattuu. Mutta useimmiten kustannussopimuksen saaminen edellyttää vuosien määrätietoista puurtamista ja kykyä ottaa opiksi vastoinkäymisistä.

Joskus mietin liittävätkö ihmiset muihin taideharrastuksiinsa yhtä valtavia odotuksia ja merkityksiä kuin kirjoittamiseen. Joskus tuntuu, että kun ihminen antaa luettavaksi tekstinsä, hän kokee antavansa luettavaksi itsensä. Aivan kuin hän oikeastaan pyytäisi: Tunnusta että olen ainutlaatuinen ja korvaamaton.

Mutta vaikka kirjoittaja onkin aina ainutlaatuinen ja korvaamaton, teksti on aina vain teksti. Julkaistukin kirja on vain tuote muiden joukossa. Jos on jotain elämää suurempaa, niin kirja se ei ole. Voi olla, että tässä on minun tragediani kirjailijana. Jos pitää laittaa vastakkain elämä ja taide, valitsen elämän.

Vuoden eka dekkari

2012-01-06T14:43:00.001+02:00

Olen varmaan ennenkin maininnut, että olen odotellut dekkaribuumin kuihtumista, mutta ei se taida kuihtua. Ennen joulua ajelin taksilla Turun läpi ja kuljettaja kertoi miten usein taksikuski tätä nykyä Turussa joutuu kohtaamaan väkivaltaa tai sen uhkaa. Voi olla, ettei väkivalta silti ole Suomessa lisääntynyt viime vuosina, minusta vain tuntuu siltä. Joka tapauksessa elämä sinällään tuntuu sisältävän niin paljon väkivallan uhkaa, etten välitä stimuloida sillä itseäni kirjojen, enkä varsinkaan elokuvien avulla.

Näiden pitkien alkusepustusten jälkeen tyydyn vain vinkkaamaan Esa-Pekka Kanniaisen Pimeää korpea, joka saattaa dekkarifriikkejä kiinnostaa. Kirja on vetävästi kirjoitettu ja jostain syystä ei kauheasti rassannut, vaikka komisarion, kolmekymppisen Annan sälytettäväksi oli lastattu jos jonkinmoisia yksityiselämän ja ammatin huolta ja taakkaa. Se kai kuuluu lajityyppiin, että raskasta on. Luin kirjan kiinnostuneena ja kiinnitin huomiota kirjoittajan teologikoulutuksen näkymiseen tarinan loppupuolen kuvioissa.

Kirjaa lukiessa huomasin, että pahinta ei sittenkään ollut ihmisten kärsimys ja murhat, vaan loppupuolella tapahtunut rusakon päälle ajaminen. Synkeähän tämä kirja on, mutta ei täysin lohduton. Ilo pintaan, vaikka sydän märkänis, jos ei muuten niin helluntaiseurakunnan tai jonkin muun sellaisen avulla.

Esimerkiksi Kirsi kirjanurkassa on arvioinut kirjaa yksityiskohtaisemmin. Ja hei, alan nyt karaista itseäni ja antaa lukemistani kirjoista tähtiä. Ei tästä mitään kirjablogia silti tule, vaan säilyy valitusblogina tänäkin vuonna.

Tähdet ****

Kelle sopii? Erityisesti niille joita kiinnostaa Turku, sekä niille jotka kaipaavat jotain hyvin synkkää, vaan ei aivan toivotonta kuitenkaan.

Loppiaisaatto

2012-01-05T18:10:00.003+02:00

Huomasin sellaisenkin positiivisen asian, että kirjailijan ammatissa voi kaiken hyödyntää. Tapahtuupa elämässä mitä tahansa, sen voi aina käyttää raaka-aineena seuraavassa tarinassa.

***
Tämä on nyt tällainen ihan sekava postaus, mutta mainostan vielä, että Ville Haapasalon Silkkitie 30 päivässä on hauska sarja, vaikka ei hän tunnu kovin syvälle asioihin pääsevän. Eilen hän pyöri Tbilisissä, johon minulla on erityinen virtuaalisuhde, koska olen ihan hulluna georgialaiseen musiikkiin. Olen ennenkin esitellyt Hamlet Gonashvilin laulantaa täällä.

Mietin pitäisikö ottaa tavoitteeksi, että pääsisin käymään Georgiassa, toistaiseksi olen päässyt vain georgialaiseen ravintolaan Pietarissa. Haapasalo kävi äimistelemässä paria kirkkoa ja erakkomunkkia. Mistä tuli mieleen, että meillä on täällä Turussakin munkki ja nunnia ja onhan se poikkeuksellinen elämäntapavalinta, joka vetää hiljaiseksi ainakin meikäläisen. Menenkin varmaan viettämään Loppiaista heidän kanssaan, sillä siellä osataan ottaa ilo irti loppiaisestakin.

Niin, ensimmäinen osa Haapasalon matkasarjasta tulee uusintana Teemalta perjantaina klo 22. Kyllä minä tätä voin suositella, vaikka olisinkin toivonut hiukan enemmän informaatiota ilmiöiden taustaksi.

Hankeperhonen

2012-01-04T11:04:00.000+02:00

Hankeperhoset ovat ihmisiä, jotka elättävät itseään hypähtelemällä hankekukkasesta toiseen. Hankekukkanen kylvetään, se kukoistaa hetken, sitten se kuolee. Ei ole tarkoituskaan luoda mitään pysyvää. Hurskaita toiveita voidaan tietenkin esittää siitä, että hankkeen toiminnot jatkuisivat hankerahoituksen päätyttyä, muuta usein on helpompi polkaista käyntiin uusi hanke kuin pitää hengissä vanhaa.

Kun olen nyt ollut mukana useammassakin hankkeessa, olen miettinyt millaista tuhlaamista on, että toisilla on taskut niin täynnä rahaa ettei tiedä mihin niitä tunkisi. Toisaalla taas toimitaan todella pienillä summilla. Jotkut ovat hyviä junailemaan rahoja, toiset ovat hyviä junailemaan kiinnostavia innovaatioita. On onnellista, jos nämä ihmiset toimivat samassa hankkeessa, mutta näin ei välttämättä ole.

Ihmiset ovat niin tottuneet lyhytjänteisyyteen, joka läpäisee koko yhteiskunnan, ettei siihen enää juurikaan kiinnitetä huomiota. Sitä mukaa, kun vanhat, pitkäjänteisempään puurtamiseen tottuneet kuolevat, katoaa tämä puheenaihe esityslistoilta kokonaan.

Minulla varmaankin on sellainen psyyke, joka kohtuullisen hyvin kestää epävarmuutta, sitä ettei rahatulo ole turvattua. Onhan kirjailijan elämä yleensäkin aikamoista hankeperhosen elämää, joka on riippuvaista lukijoiden, median, kriitikoiden jne. oikuista. Mutta huomaan, että olen ihan uudella tavalla alkanut arvostaa asioita, jotka pysyvät. Kun törmään sellaiseen, pidän siitä kiinni.

Hiphei ja serotoniinit pintaan

2012-01-03T19:12:00.001+02:00

Kaikesta valituksesta huolimatta pitää myöntää, että kulttuuripääkaupunkivuosi on osaltaan elättänyt minua ja jopa huolehtinut vanhuudestani maksamalla eläkemaksujani. Tätä kulttuuripääkaupunkivouhotusta onkin elämässäni ollut runsaat kaksi vuotta, asian vatkaaminen alkoi jo syyspuolella 2009.

Vaan nyt se on ohi. Yhteiskunnan syöttyrin on ryhdyttävä lypsämään elantoa muualta. Ensimmäisenä on edessä Taiteen keskustoimikunnan kirjastoapurahojen anominen. Tämä on ollut sikäli loistokas kausi, että Reetta ja linnan vangit oli viime vuonna Lukuvarkaus -ehdokkaana ja Eksyneet näkevät unia siis kisaa tänä vuonna Lydecken-palkinnosta. Mahtavaa, että saan mainita ehdokkuudet hakemuksessani.

Kulttuuripääkaupunkivuoden ansiota oli sekin, että pääsin mukaan lastenkirjallisuusantologiaan, joka käännettiin venäjäksi. Nyt saan olla mukana, kun projekti jatkuu ja venäläisten lastenkirjailijoiden teksteistä käännetään antologia suomeksi. Olen luvannut auttaa tekstien toimittamisessa.

Olen myös suunnitellut, että voisin koota pienen porukan, jonka kanssa voisin järjestää kirjoittajatreffeja Natalie Goldbergin hengessä. Haluaisin kokeilla treenikirjoittamista yhdessä muiden kanssa ja katsoa lähtisikö sillä tavalla liikkeelle jotain uutta. Haaveilen kokoontumisista jonkin kahvilan rauhallisessa sivuhuoneessa kofeiinittoman lattelasin ääressä.

Puita ja töitä

2012-01-01T20:56:00.001+02:00

Suunnittelen lähteväni mökille katsomaan onko kaatunut puita sähkölankojen tai rakennusten päälle. Mieluummin siirtäisin käyntiä keväämmälle, koska jos puita on kaatunut, se tarkoittaa että pitää ryhtyä joihinkin toimenpiteisiin, ja nyt ei viitsisi millään.Mutta käytännöllinen puoliso on sitä mieltä, että yhtä hyvin siellä voisi käydä nyt. Lomapäivä siinä tietysti menee pilalle jos puu on kaatunut mökin ikkunasta sisään, mutta sellaista se on, omaisuus teettää huolta.

Turun kulttuuripääkaupunkivuosi päättyi onnellisesti, mutta minä olen vielä kiinni projekteissa kuin täi tervassa. Yksi julkaisukin pitäisi vielä tehdä. Ihmiset panttaavat valokuviaan ja homma seisoo. Jos pitäisi jotenkin tiivistää mitä tämä vuosi on minun kannaltani ollut, niin se on ollut lähinnä sen odottamista, että muut tekevät sen mitä ovat luvanneet tehdä. Toimittavat materiaalin, jonka toimittamisesta on sovittu.

Miten kauan pitää odottaa jotain valokuvaa? Kuinka monta sähköpostia pitää lähettää perään ja kysellä, että tuleeko se ja milloin se tulee? Milloin voin todeta, että nyt olen odottanut riittävän pitkään, kuva ei ole tullut, joten pitäkää #€%&!! kuvanne.

Kyrie

2011-12-30T09:06:00.000+02:00

Tämän vuoden aikana olen tullut perskohtaisen tietoiseksi siitä, etten ole koskaan oikein rohkeasti uskaltanut olla sellainen kuin olen. Suuri osa elämästä on mennyt niin, etten ole edes itse tajunnut millainen olen ja mitä haluan.

Nuorena opiskelijatypykkänä pyörin kaverien mukana erilaisilla rock-klubeilla koska opiskelijaelämän kuului olla sellaista. Mutta Ylioppilaskylän itsemurhayksiössäni kuuntelin Palestrinan Missa Papae Marcellia rahisevalta vinyyliltä. Fazerin musiikkiliikkeestä olivat tilanneet sen minulle jostain, kun lopulta olin uskaltanut kysyä. Säveltäjän jäljille olin päässyt, kun olin katsonut elokuvan jossa yksinäinen poika ja köyhä musiikinopettaja yhdessä kuuntelivat Palestrinaa jossain rupisessa irlantilaisessa maalaiskylässä. Sillä hetkellä välähdyksenomaisesti tajusin, etten olekaan ypöyksin maailmassa. Täällä on muitakin, jotka ovat kokeneet samaa.

CD-levyjen tulo markkinoille toi yhtäkkiä vanhan kirkkomusiikin marketeihin joskus 90-luvun alussa ja siitä riemastuneena keräsin itselleni kokoelman. Maalla asuessa tuli puutarhatöitä tehtyä usein niin, että Palestrina tai Monterverdi kaikui ämyreistä. Mustikoiden ja herneiden perkaaminen kuin myös polttopuiden kantaminen liiteriin sujuivat nekin usein kirkkomusiikin siivittäminä.

Musiikinharrastajana en ole tiedostava. En vertaile artisteja, en levytyksiä. Minä vain haluan sen tunnelman joka vanhassa kirkkomusiikissa on. Haluan kontaktin johonkin, mikä tuntuu olevan maallisen murheen ja onnen tuolla puolella. Haluan sen tuoman ajattomuuden levon. Olen yrittänyt opetella olemaan uskollinen tälle kaipaukselle ja kulkemaan sitä kohti, mutta se ei ole kovin helppoa. Olen silti päättänyt olla antamatta periksi.

Niille joita kiinnostaa:
Palestrinan Kyrie olkaa hyvät!

Viattomien lasten päivä

2011-12-28T09:05:00.002+02:00

Katutaidetta esittelevällä sivustolla on hauskoja kuvia. Ilahduttaa ajatella, että joku on keksinyt virkata puulle noin kivan sukan. Samalla ihmettelen miksi tuollainen mahdollisuus ei ole koskaan tullut itselleni mieleen, vaikka joka kesä istun tuntikausia kesämökin verannalla ja katselen rannassa kasvavia haapoja.

Ja kun joulukaan ei vielä ole ihan ohi, tässä linkki 1500 luvulta peräisin olevaan joululauluun. Christmas carolseja on oikeastaan laulettu ennen joulua ja tämä liittynee kolmanteen adventin sunnuntaihin, mutta minä en viitsi jättää laulua vinkkaamatta vain sen vuoksi, että oikea sunnuntai on ohi tältä vuodelta. Steeleye Span teki laulusta hitin aikoinaan.

Inhaa historiaa pyhäpäivän ratoksi

2011-12-26T10:01:00.000+02:00

Saatiin vuoden lopuksi vielä kunnon tuuletus tänne Varsinais-Suomeen. Heräsin siihen, että sähkökaapin ovi paukkui ulkoseinää vasten. Naapureiden kuuset ja jouluvalot ovat lennelleet ympäri pihaa. Minulla on tunnelmaan sopivaa luettavaa. Luen Teemu Keskisarjan rikoshistorian alueeseen kuuluvaa populaaria teosta Kyynelten kallio.

Kirjassa on käyty käsiksi hankalaksi koettuun aiheeseen, eläimeen sekaantumisiin. Onkin minusta aina ollut huomionarvoista, että eläimen saa tappaa ja syödä, mutta seksiä sen kanssa ei saa harrastaa.

Koko tajuisen elämäni ajan taideteoksen ansiona on pidetty, jos se murtaa tabuja. Kun taideteos pääsee uutisiin, siitä hyvin usein todetaan että se murtaa jotain tabua. Tabujen murtaminen on asia, jota on pidetty myönteisenä asiana, ilmauksena edistyksen voimista.

Kiinnostaa pohtia, että miten pitkälle tabujen murtamisessa halutaan mennä. Ehkä eläinteen sekaantumisen tabukin joutaisi jo historian romukoppaan?

Tässä linkki Turun sanomien juttuun.

Pahoitteluni hiukan epäjoulumaisesta aiheesta, mutta kirja on kovin kiinnostava, joskin myös ällöttävä. Murrosikäisenä minulla oli viehtymystä finnien puristeluun ja tämän kirjan lukeminen ehkä liittyy johonkin samantyyppiseen psyykkiseen viritykseen. Hyviä joulunjatkoa ja raikkaampaa uutta vuotta. Toivotaan, ettei sähköjä katkeile enää enempää.

ps. Kiitos nimimerkki "Liisa" viestistäsi. Kaikki on hyvin:-)

Sana ennen talvipäivän seisausta

2011-12-22T08:41:00.001+02:00

On tärkeää tiedostaa, että meillä on elämämme jokaisena hetkenä tilaisuus valita ilo... Todellisuudessa, jota me pitkin elämäämme koemme, on aina surullisia ja iloisia puolia. Meillä on aina valinnan mahdollisuus, mahdollisuus valita onko tämä hetkemme katkeruuden vai ilon aiheena. Todellinen vapautemme on tässä valitsemisessa, ja tuo vapaus on pohjimmiltaan vapautta rakastaa.

(Henry J.M. Neuwen, Tässä ja nyt)

Aika vaatia, aika armahtaa

2011-12-21T09:26:00.004+02:00

Olen viime aikoina miettinyt vaatimista. Minusta on ihmisen ihmisarvon kunnioittamista vaatia häneltä asioita. Myös itseltään ihmisen kannattaa vaatia kaikenlaista.

Toisaalta jos aina vain vaatii ja vaatii, siinä voi kulua loppuun.

On hetkiä, jolloin pitää osata armahtaa itseään, ja pitää osata armahtaa muita. Ja hetkiä, jolloin pitää olla luja ja jatkaa vaatimista.

On viisautta tietää milloin on aika vaatia, ja milloin aika armahtaa.

Minä en esimerkiksi tiedä onko viisasta jatkaa tämän nykyisen käsikirjoituksen työstämistä, vai pitäisikö jo luovuttaa.

On myös niin, ettei ponnistelusta välttämättä saa palkintoa heti. Jos jatkan itseltäni vaatimista, siitä ei välttämättä seuraa, että näen työni positiiviset tulokset. Voin joutua myös kokemaan, että ponnistelu ei tuottanut toivottua tulosta, tai että se tuotti suorastaan jotain hyvin epätoivottua.

Ajallisten palkintojen vuoksi ei ehkä kannatakaan tehdä mitään. Edes blogia ei kannata kirjoittaa niiden vuoksi.

Surrur ja onnea!

2011-12-20T17:34:00.004+02:00

Televisiossa näytettiin itkeviä Pohjois-Korealaisia. Kim Jong-ilin varjolla siellä luultavasti surraan nyt kaikenlaisia muitakin asioita. On sosiaalisesti hyväksyttyä surra näyttävästi suurta johtajaa, eikä kukaan huomaa, jos siinä sivussa tulee yhtä näyttävästi surtua jotain oman elämän menetyksiä.

Kävin tänään palauttamassa eräät avaimet. Sain avaimet aikoinaan hyvin arkisessa tilanteessa, ja samoin avainten palauttaminen oli arkinen tilanne. Mutta minulle avaimista luopuminen merkitsi erään elämänvaiheen päättymistä.

Kävelin joulutakoristeita pursuavan kaupungin läpi ja tunsin olevani kontrastissa ympäristöni kanssa. On turha sanoa: luovutin tänään pois avaimet, olen surullinen. Se kuulostaisi naurettavalta.

Mutta nyt iloisempiin asioihin. Äänestys on päättynyt. Lydeckenin voittaa Eksyneet näkevät unia. Toiseksi tulee Auringon lapsia ja kolmanneksi Kolmen ajan maa. Joku voi sanoa, että tämä oli vähän Putinin hengessä laadittu äänestys, vaali ei ehkä ollut aivan reilu. Joka näin sanoo on varmaankin oikeassa. Suoritin kuitenkin puolueettoman ja reilun arvonnan, ja sen voitti Marja-Leena T. Onnea!

Nyt kun pääsin murheiden tunnustamisen alkuun, voin kertoa, että blogin ulkoasu surettaa. Miksi linkit ja sivupalkin tekstit ovat muuttuneet kamalan värisiksi? Yritin korjata asiaa mallinsuunnittelutyökalulla, joka bloggerista löytyy, mutta noihin ei tehoa mitään.

rescued document

2011-12-18T18:10:00.001+02:00

Perjantaina word ilmoitti, ettei pysty tekemään dokumenttiin muutoksia, sen muisti on täynnä. Jos tekstinkäsittelyohjelmankin muisti täyttyy, niin onko ihme, jos minusta itsestäni on tuntunut etten hallitse käsittelemääni aineistoa.

Kirjoitin tästä kässäristä ensimmäisen version 1997. Tauon jälkeen tartuin siihen uudestaan pari vuotta sitten. Mutta aina on tullut jokin muu asia, joka on mennyt edelle, enkä siis ole saanut tarinaa valmiiksi. Kun asia pitkittyy, se mutkistuu.

Minulla on tilanteeseen kaksi vaihtoehtoista tulkintaa. Olen alitajuisesti tiennyt, että käsikirjoitus on tuhoon tuomittu ja minun kannattaisi viimeistään nyt lopettaa ajan tuhlaaminen sen parissa. Tai sitten olen tarvinnut nämä mutkat kypsyäkseni, ja vasta nyt minulla on edellytykset saada tarina ehjänä ulos. Kumpi tulkinta on oikea?

Valkoinen pikkuinen macbookini odottaa keittiön pöydällä huomista aamua, jolloin taas avaan kannen ja jatkan junnaamista. Huomenna onkin ihana päivä, ensimmäinen koko syksynä, kun minulla ei ole ohjelmassa mitään muuta, saan vain kirjoittaa.

Arja tekee kirjaa!

2011-12-17T23:48:00.001+02:00

Aiheena ovat naiset, joilla on ollut suhde varattuun mieheen tai naiseen.
Ihmettelen, ettei innokkaita haastateltavia ole löytynyt vielä riittävästi. Onko kansa niin moraalista, varattuihin ei enää haksahdeta? Vai ovatko syrjähypyt niin arkipäiväisiä. Nykyäänhän oikeastaan se on syrjähyppy, jos vuodesta toiseen pysyy samassa suhteessa eikä pälyile muita.
Jos sinulla, rakas lukijani on kuitenkin joskus ollut suhde varattuun, ripittäydy Arjalle. Tässä ohjeita:

Voit kirjoittaa esimerkiksi siitä, mitä suhde on antanut ja mitä se on ottanut. Minkä vuoksi suhteenne on olemassa? Oletko pelännyt raskaaksi tulemista, suhteen paljastumista tai jotain muuta suhteeseenne liittyvää? Millaisia ovat olleet suhteenne tähtihetket, aallonpohjat ja arki? Mitä muut ihmiset ovat teistä sanoneet tai sanoisivat, jos saisivat tietää? Mitä tunteita suhde sinussa herättää/herätti? Onko suhde saanut sinut ajattelemaan varatun kanssa seurustelevista naisista eri tavalla kuin aiemmin ajattelit?
Mainitse tekstisi alussa ikäsi, oma perhetilanteesi (esim. avioliitossa, kaksi lasta tai sinkku, ei lapsia) ja kauanko olette tapailleet toisianne. Tekstin pituus on päätettävissäsi. Kirjassa ei paljasteta tunnistamiseen johtavia tietoja. Tekstin voi lähettää nimimerkillä, joten oman nimen kertominen ei ole tarpeellista.
Jos haluat kirjoittamisen sijaan vastata kysymyksiin suullisesti, voit ottaa siinäkin tapauksessa yhteyttä. Haastattelen osaa yhteyttä ottaneista. Haastattelupaikkakunta on Helsinki. (Mahdollisesti myös Turku, jos niin sovitaan)
Kirjan aineistoksi tekstejä ja ilmoittautumisia haastateltaviksi voi lähettää 1.1.2012 saakka. Terveisin Arja Mäkinen, yhteiskuntatieteiden tohtori, kirjan kirjoittaja (arja.makinen(at)kolumbus.fi)

Ehkä vielä eräänä päivänä teleporttaan itseni ulottuvuuteen, jossa olen juhlittu kirjailija

2011-12-15T19:48:00.002+02:00

Tein pikaisen kirjailijavierailun Pietariin. Tapasin lapsia ja keskustelin heidän kanssaan Dobri sosedi/Hyvät naapurit antologiastamme. Luonnollisesti tämän piti tapahtua Skypen välityksellä, sillä teleporttaaminen ei minulta vielä onnistu.

Sitten oli palaveri Enostonessa . Päämäärä on, että Pietarin alueen lanu-kirjailijoiden tekstejä käännettäisiin suomeksi ja niistä julkaistaisiin antologia.

Istuin pöydän ääressä Anna Sidorovan, Reetta Niemelän, Terhi Hannulan ja mr. Enostonen rli Vesa Niinkankaan kanssa. Kuuntelin ja ajattelin: Istun kustantamossa ja neuvottelen kustantajan kanssa.

Minulle tuli mieleen elokuva Tervetuloa mr. Chance, jossa yksinkertainen puutarhuri joutuu senaattorin neuvonantajaksi. Mietin milloin ihmiset huomaavat, etten oikeasti kuulu joukkoon.

Sitten menimme syömään intialaiseen ravintolaan, jota minä suosittelin. Lupasin auttaa apurahahakemusten kanssa ja olen valmis kuin lukkari sotaan, jos käsky käy Venäjälle.

Hiukan masentaa, kun kirjailijat ympärillä kertovat miten heidän kirjojaan käännetään. En edes tiedä olenko kirjoittanut mitään, joka voisi kiinnostaa ulkomailla. Pönkittäisi itsetuntoani jos joku ulkomaanelävä haluaisi kääntää kirjani. Ei kyllä ole ollut itsetuntoa edes tarjota.

Hiukan piristi kun Celialta tuli rahaa. Sanasto toimii. Olen alkanut katsella mennyttä tuotantoani uusin silmin. On sittenkin kannattanut kirjoittaa romanttisia kirjoja hamassa menneisyydessä.

Tuo Lydecken äänestys on kyllä säälittävin ikinä julkaisemani äänestys. Ettekö voisi nyt edes muodon vuoksi rutistaa sinne muutaman äänen. Olen jo sanonut, ettei tarvitse äänestää minua, vaikka huolekkaasti olettekin kantaneet huolta minun mielenterveydestäni ja suoneet minulle kannatuksenne, mistä kiitos.

Vastaa ja voita! Kuka meistä on Lydeckenin arvoinen?

2011-12-13T10:20:00.000+02:00

Hankin joulunalusaikaan vähän jännitystä pistämällä pystyyn arvuuttelun. Kuka voittaa Lydecken-palkinnon?

Kysymyksessä on siis Suomen Nuorisokirjailijoiden jakama tunnustus korkeatasoisesta lastenkirjasta.
Vastaa kyselyyn ja jos haluat osallistua arvontaan, hihkaise asiasta kommenttilootassa. Jos olet niin ystävällinen, että levität tietoa tästä jännästä veikkauksesta, saat kaksi arpaa. Ajattele miten reilua!

Äänestykseen osallistuneiden kesken arvotaan 1 kpl Eksyneet näkevät unia kirjaa, tai sen tilalla on mahdollista saada jokin muukin kirjoittamani kirja, esim. Reetta ja linnanvankeja on tuolla vielä pino, samoin Ristiaallokosta löytyy muuama kappale. Myös Pappia kyydissä pokkaria löytyy. Mutta sattuneista syistä täällä jaellaan vain minun kirjoittamiani kirjoja.

Pikkulinnut laulelivat, että Hesarissa oli viimeinkin arvio Eksyneistä. Jos kiinnostaa, sen voi käydä lukemassa täältä.

Olen jo kauan tiennyt, että tällainen arvostelu on tehty, mutta tärkeämmät kirjat on tietysti arvosteltu ensin, ja nyt Lydecken lopulta antoi sellaisen pienen sysäyksen, että Hesari irrotti kulttuurisivujensa arvokkaasta palstatilasta pikkiriikkisen syrjän myös minulle.

Olen muutenkin taistellut Lydeckenin ja oman kirjani puolesta ja kirjelmöinti Turun sanomien suuntaan vaikutti sen, että sielläkin yhdessä nurkassa oli pieni uutinen Topelius ja Lydecken ehdokkuuksista. Tiedän, että Satakunnan kansa, Länsisuomi ja Savon sanomatkin ovat uutisoineet asian.

Ps. Ainakin oli tarkoitus säätää kysely niin, että äänen saisi antaa useammallekin kirjalle. Ei ole pakko äänestää minun kirjaani, kyllä saa muitakin kirjoja äänestää. En liittänyt Topeliusehdokkaita kyselyyn, mutta niitä saa kyllä äänestää tässä kommenttilaatikossa.

Jos Joosef olisi päivittänyt statuksensa

2011-12-12T10:18:00.001+02:00

Otan nyt vastatakseni uskonnollisesta kasvatuksestanne. Joulun lähestyessä voi esimerkiksi katsoa videon siitä, millaista olisi ollut, jos Maria ja Joosef olisivat aikoinaan käyttäneet Facebookia. Varoitan, että tähän linkkiin ei sisälly mitään kyynistä vitsiä, se on vain söpö joulutarina Jeesuksen syntymästä, jonka todennäköisesti ymmärtää vain jos on jonkin verran perehtynyt naamakirjaviestintään.

Jumalien keinu

2011-12-11T09:28:00.001+02:00

Muistan pitkään ihmetelleeni, että mikä tekee isä Mitrosta niin suositun julkkiksen. Tämä oli siis sitä aikaa, jolloin hän ei vielä ollut mennyt mukaan politiikkaan ja häntä kutsuttiin isä Mitroksi. Ei ilmestynyt lehteä, eikä tehty viihteellistä keskusteluohjelmaa, jossa hän ei olisi ollut mukana. Etenkin, jos oli pääsiäinen lähellä.

Kerran vähän hätkähdin hänen pikkutuhmia puheitaan jossain televisio-ohjelmassa. Mutta silloin hän laukoi niitä oikeassa ympäristössä, sillä kaikki hänen ympärillään, niin miehet kuin naisetkin, nauroivat riemuissaan. Myös yleisö kannusti taputuksin. Minä vaihdoin kanavaa, mutta minähän olenkin huumorintajuton nipottaja, joka odottaa kirkonmiehiltä ja -naisilta jotain muuta kuin sitä mitä on tarjolla kaikkialla muuallakin.

Mutta nyt hän on poliitikko. Se mikä sopii lauantai-illan viihdeohjelmassa, ei käykään komiteoissa. Mitro ei ehkä tajunnut tätä. Ehkä myös suosion valtavuus oli päässyt vähän hämärtämään arvostelukykyä. Kun on kovin suosittu ja tottunut esiintymään loppukevennyksenä maatalousnaisten illanistujaisissa ja laskuttamaan siitä summan jolla meikäläinen elelee muutaman kuukauden, alkaa ehkä ajatella että on ihan oikeasti aina ja kaikkialla kaikkien ihmisten rakastama.

Olen huomannut, että ihmiset jotka aiemmin pitivät isä Mitroa loistotapauksena, ovat nyt tuohtuneita siitä, että hän seksuaaliahdistelee naisia. Mistä ihmiset saavat tietonsa ahdistelusta? Median kautta. Sen saman median, joka aikaisemmin synnytti positiivisen isä Mitro-ilmiön.

Kumpi median välittämä viesti on lähempänä totuutta. Ja millä perusteella voimme tätä asiaa arvioida, kun emme ole voineet kulkea Mitron mukana kaikissa hänen elämänsä käänteissä, muuten kuin juuri toimittajien välittämien mielikuvien kautta.

Uups, I did it again

2011-12-09T11:03:00.001+02:00

Minusta on tullut epävakaa persoona. Poistin taas yhden blogikirjoituksen. Tuleeko tästä tapa. Pian minuun ei voi enää luottaa. Tänään on Kirjan talon pikkujoulu, olisi hienoa jos saisin itsestäni niin paljon irti, että pystyisin menemään sinne. Siten osoittaisin itselleni ja kaikille, että olen tavallinen kevytmielinen ihminen joka käy pikkujouluissa.

Yritän nyt vähitellen palata tekemään varsinaista työtäni, eli käsikirjoitusta, joka on ollut kesken vaikka miten kauan, ja jota oikeastaan inhoan syvästi, mutta josta en pääse eroon. Haluaisin päästä, mutta en pääse. Luultavasti siitä ei tule koskaan kirjaa. Kaiken sekoilun voi huoletta laittaa tökkivän kirjoitustyön piikkiin. Kun kirjoittaminen ei suju, kirjailija tulee hulluksi. Niin se vain on. Kiitos ja anteeksi.

ilo

2011-12-08T10:53:00.001+02:00

Pääsin kuin pääsinkin mukaan tämänvuotisiin kirja-arpajaisiin, koska joku keksi laittaa Eksyneet näkevät unia kirjani Lydecken ehdokkaaksi.

Tein periaatepäätöksen, että iloitsen ehdokkuudesta niin paljon kuin pystyn. Viikonloppuna voisin esimerkiksi syödä Arnoldsin vaahterasiirappidonitseja ja juoda shampanjaa.

Iloitsen tästä ehdokkuudesta siitä huolimatta, että jos tuttavapiirissäni ei tiedetty finlandiajuniorista, niin tästä palkinnosta tiedetään vielä vähemmän. Kun eilen kerroin ystävälle suuren salaisuuden, siis että olen ehdolla, hän sanoi: mikä se sellainen palkinto on, siihen sävyyn kuin nykyajan jumalattomaan menoon kyllästyneet sanovat, että kaikkea sitä kuuleekin.

Topelius- ja Lydecken kirjojen esittely Lastenkirjahyllyssä.

Sensuurimentaliteetti

2011-12-06T08:16:00.001+02:00

Keskustelu nuortenkirjoista ja niiden ikärajoista on viime aikoina vellonut siellä täällä. Lueskelin
Grafomanian pitkäksi äitynyttä keskustelua. Verkkolehti Usva käsitteli sekin aihetta, samoin Lastenkirjahylly.

En edes kuvittele voivani referoida keskustelun kaikkia ulottuvuuksia, voitte käydä itse lukemassa. Kommentoin vain asiaa, joka tuntuu nousevan esiin.

Lapsi ei lue kirjaa, joka ei sovi hänen kehitystasolleen. On siksi turha kantaa huolta siitä jos nuortenkirjojen hyllystä löytyy kirja joka oikeastaan sopisi paremmin aikuiselle, se jää lukematta, eikä siten voi vahingoittaakaan.

Tuon ylläolevan kuvan tein viime kesänä. Se on toinen osa sarjakuvakertomusta, joka kokonaisena löytyy Kulkeeko henki blogistani. Yritin piirroksella kuvata sitä kuinka minuun vaikutti, kun sattumoisin poimin aikuisten hyllystä jotain kehitystasooni sopimatonta, ja luin.

Ei todellakaan ollut lainkaan vitsikästä ahdistua kirjan vuoksi. Minun kohdallani ahdistavat asiat eivät kylläkään liittyneet seksiin, vaan väkivaltaan, mutta yhtä kaikki, olin lukenut jotain kehitystasolleni sopimatonta, enkä voinut puhua asiasta kenellekään. Sellaistakin siis tapahtuu. En sano, mitä johtopäätöksiä kirjoittajien tästä pitäisi vetää, mutta mielestäni vastuullinen aikuinen ihminen ottaa tällaisetkin sivuvaikutukset huomioon puntaroidessaan omaa kirjoittamistaan ja sitä kenelle hän kirjoittaa.

Laiska töitään lukee ja kertoo

2011-12-05T09:46:00.001+02:00

Ei se mitään, vaikka en olekaan saanut tänä vuonna valmiiksi kuin Majavakevään. Posti toi tänään yllätyksen. Regina julkaisee kokoelman parhaista rakkausnovelleista, siis novelleista, jotka lukijat ovat äänestäneet parhaiksi. Rahaa sataa Reginasta.

Hiukan ehkä surrealistinen olo tuli, kun takakannesta luin otetta omasta novellistani. Sen olisi aivan hyvin voinut kirjoittaa joku muu ja tavallaan onkin. En aina tunnista entistä itseäni. Vuoden 2004 jälkeen en ole tuottanut novelleja Kolmiokirjan tarpeisiin. Ehdin kuitenkin tehtailla novelleja noin viisitoista vuotta. Pahimpina aikoina kirjoitin lehtiin novelleja 2000-3000 liuskan vuositahdilla. Voisi ajatella, että siinä kehittyi jonkinlainen kirjoittamisen rutiini.

Viimeistä novellia kirjoittaessani muistan ajatelleeni, että jos joudun vielä jatkamaan tällä tiellä, kuolen. Sinänsä pidin tuota tehtävää hyvin tärkeänä. Koin itseni jonkinlaiseksi sijaisunelmoijaksi. Kun ihmiset eivät itse osaa kuvitella mitä rakkaus on, minä kuvittelen heidän puolestaan. Kummallista on, että uskoin onnellisiin loppuihin, ja uskon edelleen.

En tiedä alkaisiko novelli tuntua tutulta, jos lukisin sen kokonaan, mutta sitä en aio tehdä. Pitääkin nyt miettiä, että kuinka käytän budjetoimattoman yllätysrahani. Ostanko itselleni jotain kivaa, vai keräänkö aarteita taivaaseen ja lahjoitan rahat jonnekin missä niitä eniten tarvitaan. Ahnetta minää pitäisi sitä ennen saada läiskäistyä poskelle.

Olen minä jotain muutakin saanut aikaiseksi, yhtäkkiä muistin. Olen mukana Puutarhamaailma kirjassa, joka ilmestyy ensi keväänä.

Täyttä draamaa loppuun saakka

2011-12-01T07:46:00.001+02:00

Huomenna Turku2011 kulttuuripääkaupunkivuoteni huipentuu, kun yhdessä Salme Kotivuoren kanssa kirjoittamani näytelmä Vielä hirmuisempi vankila esitetään viimeisen kerran. Uskomaton tapahtui, superjunailija Salme sai kuin saikin näytelmämme esitettäväksi sinne, mihin se kuuluu, eli Turun linnaan. Siellähän vangittu ex-kuningas Eerik eli harhojensa keskellä Kaarina Maununtytär ja henkilääkäri Benedictus turvanaan.

Eerikin elämästä ilmestyi tänä vuonna Turun lavoille myös ooppera, joka spektaakkelina uutisoitiin näyttävästi moneen kertaan, mutta se ei syönyt meidän näytelmäämme, koska se ei keskittynyt samaan asiaan kuin me, eli Eerikin aikaan Turussa. Meidän näytelmämme ankkuroituu Turun historiaan ja kaikki mitä siinä tapahtuu on totta. Se ei silti ole mikään historiallinen kuvaelma, vaan täyttä draamaa.

Huomenna on juhlapäivä, sillä kuudesluokkalaiset on kutsuttu itsenäisyyspäiväjuhlaan, joka Turun linnassa vuosittain järjestetään, ja meidän näytelmämme on juhlassa esitettävä ohjelmanumero. Harjoitukset käynnistyivät maanantaina.

Minä kokoan produktiosta vielä pienen kirjasen, jonka mukana olleet saavat muistoksi tästä kokemuksesta. Nyt on paikalla oikea valokuvaaja. Esitys myös videoidaan. Yllä oleva kuva on viime toukokuulta.

Maailman ihanimmat kannet

2011-11-29T15:45:00.001+02:00

Tällaiselle sivustolle on kerätty maailman kamalimpia albuminkansia.Miten niin muka kamalia. Minusta nämä ovat ihania.

Ihan oikeasti, näissä on jotain sellaista mykistävää ja aseistariisuvaa viattomuutta, josta pitäisi ottaa mallia.

Näiden kuvien viitoittamalla tiellä jatkan toiveikkaasti eteenpäin.

Ja mikäli joku nyt vielä haluaa jatkaa jauhantaa FJ-voittajasta, niin Anna Amnell on lukenut kirjan ja kirjoittanut siitä varsin seikkaperäisen ja analyyttisen esittelyn ja erittelyn.

Elämän tarkoituksesta ja rakkaudesta

2011-11-27T21:54:00.001+02:00

Ja näin löysi aivan tavallinen Ehec-bakteerikin elämänsä tarkoituksen.

Ehkä mulla jäi nyt tän kanssa ajatus vielä vähän kesken. Mutta oli pakko tehdä tämä, koska Ehec-bakteeri elektronimikroskooppikuvassa näytti niin hellyttävältä. Mitenköhän tämä tarina voisi jatkua.

Hihat paloivat

2011-11-25T18:46:00.001+02:00

Suokaa anteeksi, mutta olen tehnyt historiaa. Poistin äskeisen blogitekstin, koska koin äkillisen massiivisen uupumisen liittyen ohipuhumiseen, tarkoitukselliseen tai tahattomaan väärinymmärtämiseen ynnä muuhun sellaiseen. Lisäksi kommentteihin liittyi väärän tiedon levittämistä, minun olisi pitänyt ryhtyä napsimaan pois kommentteja tuolta joukosta, ja uskokaa huvikseni, en jaksa. En edes rakkaan blogini vuoksi. Pyydän siis anteeksi teiltä, jotka olette laittaneet aikaanne ja energiaanne kommentoidaksenne tässä blogissa. Viestinne menivät nyt taivaan tuuliin. Toisaalta mitään valtavia älynväläyksiä en huomannut kenenkään laukoneen, joten en ole kauhean pahoillani. Edes oma alkuperäinen postaukseni ei ollut järjen riemuvoitto, mikä on ihme, koska yleensähän minä kirjoitan aina asiaa. Siis tämä oli itseironiaa, siltä varalta, että joku ottaa aina tosissaan kaiken mitä sanon. Ihan oikeasti ajattelen, että voiko olla mitään tyhjänpäiväisempää kuin vatvoa jotain tuollaista asiaa tässä maailmassa, jossa meitä on 7 miljardia. Jossa köyhyys ja epätasa-arvo jatkuvasti lisääntyy ja meidän oma rakas kulta pieni Eurooppamme marssii kohti jyrkänteen reunaa.

Maagista realismia

2011-11-22T11:01:00.001+02:00

Piipahdin Pietarissa kirkkoon ja siellä oli sattumalta häät alkamassa. Kuoro lauloi, suitsukkeet tuoksuivat, morsiuspari teki ristinmerkkejä ja kumarteli. Pappeja oli kaksi ja sitten oli vielä kolmas, jonkinlainen avustaja häikäisevän keltaisessa asussa, siirtelemässä valtavaa kynttelikköä paikasta toiseen. Miehen olemuksessa oli jotain maagisen lumoavaa, hän oli niin vakavan keskittynyt omaan avustajan tehtäväänsä. Vaivuin taas transsiin, niin kuin minulla kirkoissa usein käy.

Sitten piti rientää seuraavaan paikkaan ja seuraavaan.

Lauantai-iltana juostuani koko päivän hulluna ympäri kaupunkia ja ajettuani metrolla sinne ja tänne, hain Annan ohjaamana tavarat hotellista ja matkustin metrolla Pietarin rautatieasemalle. Kun olin menossa metrojunaan, näin ikkunassa tutun hahmon. Hänellä oli tumma ulsteri yllä. Hetken kuluttua hän astui ulos junasta.

Miten monta miljoonaa asukasta Pietarissa mahtaa olla. Kirkko jossa kävimme oli joka tapauksessa aivan toisessa suunnassa. Huomaan, että minun on kauhean vaikea olla liittämättä merkityksiä siihen, että sattumalta tapasin keltakaapuisen miehen uudestaan. Jos olisin ollut yksin liikkeellä ja jos minulla ei olisi ollut kiire junaan, olisin varmasti lähtenyt seuraamaan miestä.

Junamatka takaisin Suomeen sujui vaivatta. Helsingin rautatieasemalla jouduin odottamaan tunnin, ennen kuin pääsin jatkamaan matkaa kotiin. Istuin penkillä ja musta alakuloinen mies tuli iskemään minua. Sanoin olevani liian väsynyt jutellakseni, mutta oikeasti minua vähän pelotti. Helsingin rautatieasema ei ole maailman viihtyisin paikka yhdeltätoista lauantai-iltana.

Sydän on vielä Pietarissa

2011-11-20T19:32:00.001+02:00

Tämä on minullakin tavoitteena. Saada nimeäni kantava museo pystyyn ja hikinen piponi lasikuvun alle. Tässä Dostojevskin myssy.

Joku voisi kertoa minulle miten sama kulttuuri voi tuottaa sekä tällaisia ihmeellisiä luomuksia, joilla ei ole ollut sen kummempaa tarkoitusta kuin toimia lämmityslaitteina. Sekä virityksia, joita alla olevassa kuvassa näkyy. En ole ihan varma, onko lavuaari samasta rakennuksesta kuin tuo muuri, mutta eivät ne kaukana toisistaan sijainneet.

Kirjailijat kirjakaupassa kirjailijavierailulla

Tällaista se elämä on. Kauhea haloon nostin yhdestä matkasta, hirveällä ryminällä sinne lähdin, ja nyt olen taas kotona. Ihan kuin en olisi missään ollutkaan. Ja huomenna hommiin. Oli ihana retki, söin kaikkea jännää. Pitkä menomatka taittui silmänräpäyksessä Reetta Niemelän hyvässä seurassa. Anna Sidorova piti meistä tapansa mukaan hyvää huolta. Pääsin mukaan venäläisten kollegojen seuraleikkeihinkin, eikä ollut yhtään ahdistavaa.

Valekirjailija

2011-11-17T12:17:00.001+02:00

Heidiä oli alkanut vaivata, että entä jos hän onkin valelääkäri. Luulen tietäväni tunteen. Hän oli etsinyt nimensä Valviran sivuilta ja muistellut muitakin aitoudestaan todistavia tekijöitä, kuten sen ettei puhu eikä kuuntele. Minuakin vaivaa jatkuvasti ajatus, että olen oikeasti valekirjailija, mutta toisin kuin lääkäreistä, minusta ei tehtäisi lööppiä, vaikka valekirjailijuuteni paljastuisikin ihmisille. Eilenkin yliopistolla vetäessäni dialogiharjoitusta, ja yrittäessäni opastaa ihmisiä mielenkiintoisten dialogin kieltämättä haastavassa taidossa, tunsin itseni mitä suurimmassa määrin valekirjailijaksi. Ainakin tunnen itseni valehtelevaksi kirjailijaksi, koska minun pitäisi olla nyt jo Pietarissa, mutta tässä minä vain näpyttelen joutavanpäiväisiä juttuja blogiini. Paitsi että nyt justiinsa lähden katsomaan olisiko viisumi tullut. Pidelkää peukkusianne.

Tää on niin tätä

2011-11-16T14:42:00.001+02:00

Nyt tää niinku lähtis hakemaan viisumii. Ja vaihtamaan euroja rupliksi. Sit tää menis niinku yliopistolle leikkimään opettajaa.

Vaik täl on normaalisti vaikeuksia pysyä hereillä iltapäivisin, niin tänään tää ei sit millään pystynyt ottamaan nokkaunia, vaikka yritti. Kahdelta yöltä tän pitäis lähteä bussilla kohti Helsinkiä, eikä tää yleensä ole kauhean etevä nukkumaan istuen.

5.12 lähtis juna Helsingistä Pietariin. Huomenna puolilta päivin pitäisi tän sitten olla täydessä iskussa ja esittää inspiroitunutta kirjailijaa joka uskoo itseensä ja teksteihinsä kuin pässi suuriin sarviinsa.

Tää on jo pakannut kassin. Mutta mitä tän pitäis tehdä, kun tätä ei oikeastaan huvittaisi tehdä mitään, paitsi vetää lisää hiilihydraatteja ja peitto korviin.

klo 15.05 Nopea päivitys: Tuli puhelu, viisumit eivät ole tulleet. Ehkä tää ei lähdekään Venäjälle ensi yönä. Ehkä tää lähtee vasta huomenna tai ei lainkaan.

Vanhat valokuvat kertovat

2011-11-14T20:39:00.001+02:00

Tuffasta sanottiin, että hän soitti vaikka puukengällä. Tässä hän on Porin kauppahallin rakennuksilla. Kun päivä päättyi, hän nakkasi polkupyörän taakse radion ja lähti myymään sitä. Hän oli Sunniemenkorven pienestä mökistä kotoisin ja haaveili lapsesta asti omasta liikkeestä. Kansakoulussa sievä, vähän surumielinen mummuni istui hänen vieressään ja siitä se suhde lähti kehittymään. Pari lasta oli maailmassa ennenkuin he täyttivät kaksikymmentä.

Sodan jälkeen Tuffa sitten sai sen liikkeensä pystyyn. Minä sain vähän kärsiä, kun hän mainosti Satakunnan kansassa, että Erä matkalla naarmuuntuneita kodinkoneita. Koulussa pilkattiin, että miksi tyhmä tuffani aina lähettää ne koneet sinne erämatkalle, eikä opi että ne siellä naarmuuntuvat ja taas pitää myydä halvalla.

Tuffan liike oli Sampotalossa ja siellä hän istui verkkopaita päällä tuolissa sillä tavalla väärinpäin, että hän nojasi käsivarret selkänojaan. Ja jostain syystä hänellä oli mustat kyynärpäät. Hän oli remakka ja hyväntuulinen ja esitteli mielellään paksua lompsaansa. Pihaansa hän hommasi hienoja patsaita ja suihkulähteitä ja aurinkokelloja. Siis oli mauton nousukas.

Minulle hän ei koskaan antanut mitään, tuskin hän huomasi, että olen olemassakaan, mutta mummu antoi aina runsaskätisesti rahaa.

Pyhä suolakurkku

2011-11-12T09:10:00.001+02:00

Tämän päivän pysähdyttävin uutinen oli se, että Leniniä uitetaan kerran kuukaudessa palsamointiliemissä. Aivan kuin hän olisi jonkinlainen pyhä suolakurkku.

Erityisesti kommunistit vastustavat ajatusta, että Lenin päästettäisiin viimeiseen lepoon sukuhautaan, äitinsä viereen.

Olen viime päivinä taas enemmän miettinyt katolista kirkkoa pyhäinjäännöksineen. Kirkko ja kommunismi ovat olleet toistensa arkkiviholliset, mutta Leninin pyhäinjäännösten kohdalla ne tulevat hyvin lähelle toisiaan.

Tänäkin vuonna on luultavasti sataviisikymmentätuhatta ihmistä kävellyt n. 800 kilometrin reitin Santiago de Compostelaan. Minäkin olen alkanut miettiä pitäisikö liittyä seuraan. Puhutaan, että kirkossa säilytettäisiin apostoli Jaakobin luita. Uskokoon ken tahtoo. Tieto luista oli tullut unessa satoja vuosia apostolin kuoleman jälkeen, mutta toisaalta unimaailma kyllä on aika ihmeellinen.

Minäkin näin uskonnollisen unen tässä yhtensä yönä. Pidin sylissä Jeesus-lasta, ja se oli ihan uskomattoman suloinen ja mikä parasta, se kehräsi kuin kissa.

Petroolin sininen

2011-11-09T10:23:00.000+02:00

On olemassa eräs tietty sinisen sävy, josta pidän. Tai ehkä kysymys ei ole niinkään siitä, että väri olisi mielestäni kauniimpi kuin jokin muu väri, vaan tunteesta jonka tietty sininen minussa aiheuttaa. Siihen liittyy huolettomuutta, auvoisuutta, levollisuutta, sitä että maailma on järjestyksessä ja minulla on siinä järjestyksessä oma mukava pieni paikka, enkä muuta kaipaa. Olen turvassa.

Minulla roikkuu nytkin vaatekomerossa sininen takki, joka on ollut siellä kohta kolmekymmentä vuotta ja joka on aikoinaan ostettu värinsä vuoksi. Takki on kuin uusi, koska se on väärän mallinen, eikä sitä viitsi käyttää. Joskus leikittelen ajatuksella, että taitava ompelija muokkaisi takista käyttökelpoisen, mutta en ole saanut aikaiseksi. Takki on kulkenut mukanani asunnosta toiseen, vaikka muuten olen aika herkkä heittelemään romuja pois. Se on kulkenut mukana nimenomaan värinsä vuoksi.

Olen joskus aina miettinyt, mitä väriin voisi liittyä. Onko olemassa jokin selitys sille, että yksi väri on niin rakas.

Viime viikonloppuna kaivelin äitini komeroista vanhoja valokuvia ja skannailin niitä itselleni. Sieltä löytyi tällainen valokuva. Minä olen tuo innostuksesta hihkuva pullea ihminen äitini sylissä. Ja minkä värinen on äidin mekko. Valokuvan värit ovat aika tavalla haalistuneet, mutta silti.

Minä käännyin venäjäksi! (On siellä muutama muukin teksti kyllä)

2011-11-07T09:00:00.000+02:00

Yöllä oli tullut sähköposti, jossa kerrottiin, että antologia jossa olen mukana, on nyt ilmestynyt Venäjäksi. Antologian nimi on Hyvät naapurit. Minulle tulee nimestä suomettumisen ajat mieleen. Mutta minä kyllä pidin suomettumisen ajoista, vaihtaisin ne heti takaisin, jos voisin. Olen muutenkin päättänyt häpeämättömästi haikailla takaisin vanhoja hyviä aikoja. Silloin kun minä olin lapsi ja nuori, kaikki asiat olivat paremmin. Se vain oli niin, eikö muka ollut. No tätä antologiaa ei ollut vielä silloin, se on totta.

Tätä taloa ei enää ole, eikä tule

2011-11-06T22:20:00.000+02:00

Olen jälkeenpäin miettinyt sitä kuinka tyypillistä on, etteiminulla ole kovinkaan monta kuvaa siitä talosta, jossa vietin elämästäni ajan,joka luultavasti muokkasi persoonani syvällisemmin kuin mikään muu aikamyöhemmin. Mietin miksi en nähnyt sitä mikä oli lähellä. En tunnistanutsen arvoa. Vasta sitten kun se vietiin minulta pois, aloin vähitellen tullatietoiseksi siitä mitä olin menettänyt.

On syvästi kummallista, että vaikka ihmiskuntaon pystynyt keksimään kuuraketin ja tietokoneen, se ei ole keksinytlaitetta, jolla ajan saisi käännettyä takaisinpäin. Jos aikaa voisi kääntää taaksepäin menisin tuon talonkeittiöön, avaisin siivouskomeron oven ja nuuskisin villatrasua, jotakäytettiin lattioiden vahaamisessa. Välillä tunnen melkein fyysiseksi yltyvääkipua sen vuoksi, etten tarkkaan muista miltä lattiavaha tuoksui, muistan vain, että jostain syystä äiti oli iloinen vahatessaan lattioita ja minä sain auttaa häntä kiillottamisessa.

Nyt tuo lapsuudenkotini näyttää silmissäni arvoitukselliselta. Miksi portailta ei ole harjattu lunta pois? Miksi pihaan ei ole kolattu kulkureittiä?

Jälkihuomautus: Tuli mieleen etsiä tähän vielä kuva talosta, joka on rakennettu lapsuudenkotini paikalle. Se on tässä, Kauppakeskus Bepop, Pori.

Näin kirjoitat romaanin

2011-11-04T15:02:00.003+02:00

Luin ohjeen, että jos haluaa bloginsa menestyvän, siellä pitää julkaista jotain, mistä on hyötyä lukijalle. Nyt julkaisen täällä linkin Miina Supisen postaukseen, jossa hän valistaa, kiinnostuneen opiskelijan kysymysten myötävaikutuksella, kuinka romaani kirjoitetaan.

Olen itse kokenut kauhean vaikeaksi antaa ohjeita romaanin kirjoittamiseen. Vaikka olen kirjoittanut niitä alun kolmattakymmentä, minulle ei ole syntynyt prosessista selkeää käsitystä. Yllätyn aina yhtä iloisesti, kun romaani eräänä päivänä valmistuu. Mutta luen aina kiinnostuksella kuinka muiden prosessit etenevät, ja siksi ajattelin että muitakin ehkä kiinnostaa.

Sitten asiaan, josta ei luultavasti ole hyötyä kenellekään. Olin tänään hammaslääkärissä. En ole koskaan aikaisemmin ollut mieshammaslääkärillä. Ja syödä saa heti kun pystyy, hahhah! hän sanoi kun hoipertelin huoneesta leuka jomottaen.

Ei minulla ole koskaan ollut syömisen kanssa ongelmia, ei ollut nytkään, vaikka murusia ehkä varisikin rinnuksille tavanomaista enemmän. Sen sijaan muun tekemisen kanssa on ollut heikompaa. Miten on mahdollista, että aikuinen ihminen tarvitsee koko päivän toipuakseen hammaslääkäristä. Onneksi minulla ei ole Euroopan talouskriisiä tai muuta vastaavaa vastuullani.

Ideoista ei ole pulaa

2011-11-03T09:34:00.001+02:00

Pääsin Espoon seurakunnan lehden uutisen osaksi. Kerrankin saan antaa TOIMITTAJALLE täydet pisteet siitä, että hän on tehnyt toimitustyötä ja osannut pukea soperteluni suhteellisen selväjärkiseen muotoon.

***
Anu kirjoitti eilen Kiilaajista. Siis siitä, miten kirjoittaja yhtäkkiä keksii jonkin ihmeellisen kirjoitusidean, joka uhkaa ohittaa käynnissä olevan kirjoitustyön. Ja kuinkas kävikään. Aamulla kun piti ryhtyä kirjoittamaan, uusi idea kiilasi mieleen. Se on yllättävän ärsyttävää, koska pitäisi jaksaa täpöllä tehdä sitä hommaa minkä on jo aloittanut, mutta mieltä polttaa tämä uusi idea.

Tänään olisin periaatteessa voinut keskittyä kirjoittamaan kauan kesken ollutta romaaniani. Sen sijaan pääni täytyy ruusunpunaisista unelmista tähän uuteen kirjaideaani liittyen.

Vakuutus on, mutta oikeuteen en silti tahdo

2011-11-02T08:12:00.000+02:00

Huomasin eilen, että hermoni ovat yllättävän hyvässä kunnossa, huonohermoiselta ei onnistuisi Venäjän viisumihakemuksen täyttäminen verkossa.

Termi "tsaristinen" välkähti mielessä useampaankin otteeseen, kun yritin saada tolkkua viisumihakemuksen labyrinttimäisestä rakenteesta. En ollut tajunnut täyttää hakemusta kotikoneelta, vaan seisoin matkatoimiston yleisöpäätteen ääressä hikoilemassa, mikä antoi oman lisämausteensa.Kun useiden tuskallisten vaiheiden kautta olin päässyt loppusuoralle, tuli ilmoitus "server error".

Sen jälkeen menin pankkiin tallettaakseni tililleni viimeinkin stipendin, jonka olin saanut Karistolta. Puoli Turkua oli myös päättänyt lähteä pankkiin, joten sain kokea loputtoman jonottamisen riemut. Tulin siinä huumassa lähettäneeksi ystävälle tarkoitetun tekstiviestin yliopiston koulutuskoordinaattorille, mikä olisi voinut olla noloa, mutta me kirjailijat teemme kaikkea tällaista ihan vain testataksemme todellisuuden luonnetta.

Huomasin myös, että hankittuani matkavakuutuksen netissä olin jättänyt ruksin kohtaan, jossa vakuutin itseni tulevan oikeudenkäynnin varalta 170 000 euroon asti. Nyt vähän huolestuttaa, että joudunko minä Pietarissa erityistarkkailuun. Pelkäävätkö ne, että ryhdyn rettelöimään kun olen varautunut niin muhkealla vakuutuksella.

Aivot änkyttävät aamutuimaan

2011-10-31T10:19:00.002+02:00

Espoon seurakuntalehdestä soitti toimittaja, joka halusi tietää voiko kirkosta tosiaan tehdä viihderomaanin. Änkytin jotain vastaukseksi. Puhelun jälkeen vasta tuli mieleen, että kysytäänkö ihmiseltä, joka on kirjoittanut viihderomaanin vaikkapa politiikasta, että voiko tosiaan politiikasta kirjoittaa viihderomaanin.

Miksi en vastannut näin napakasti, kun toimittaja soitti.

Tajusin taas, että on selkeä syy siksi, miksi toiset kirjailijat ovat lausuntoautomaatteja, en minä.

Lisäys:

Tässä linkki Anna Amnellin kirjoitukseen, jossa hän kertoo miten jossain muualla maailmassa on ihan luonnollista, että papit seikkailevat kirjallisuudessa. Se mikä Suomessa on tavatonta on ihan normijuttua muualla.

Kiinnostava kysymys voisikin olla, miksi Suomessa suhde uskontoon on niin tukahtunut. Toistaiseksi vielä suurin osa kansasta kuuluu luterilaiseen kirkkoon, mutta silti nuo samat ihmiset yrittävät olla kuin tuollaista instituutiota ei olisi olemassakaan.

Kaksi kirjailijaa messuilla

2011-10-29T13:17:00.002+03:00

Terveisiä Anulle, jonka lohkaisun varastin tähän kuvaan.

Toiset naiset auttakaa Arjaa

2011-10-28T22:13:00.001+03:00

Jos teillä on kokemusta elämästä ns. toisena naisena, niin nyt voi keventää mieltä ja kertoa kokemuksista Arjalle, joka tekee aiheesta tietokirjaa Kirjapajalle. Tilanteen ei tarvitse olla juuri nyt päällä, vaan Arjalle kelpaa sellainenkin toinen nainen, joka on ollut toisena naisena joskus vuosia sitten. Parasta silti olisi, jos joku haluaisi kertoa siitä millaista on toisena naisena oleminen juuri nyt.

Olen siis selviytynyt messuilta kotiin, ja olen jälleen tuttuun tapaani alakulon vallassa. Niin valtavan paljon kauniita ja kiinnostavia kirjoja, niin valtavan paljon kiinnostavia kauniita kirjailijoita. Miten minä ylipäätään olen joskus kuvitellut, että minulla voisi olla jokin rooli tuossa kauniiden ja rohkeiden maailmassa. Lisäksi tein elämästäni noloja juonipaljastuksia Anulle, jonka kanssa olin syömässä nepalilaista ruokaa. Luultavasti join pari kaljaa liikaa.

Päivitin pitkästä aikaa sarjakuvabloginikin, tervemenoa katsomaan.

Yksityiskohtaisempaa messuraporttia saatte odottaa, enkä lupaa että sellaista tuleekaan.

Väliaikatietoa

2011-10-27T16:15:00.000+03:00

Kirkollinen media oli paikalla kirjamessuilla ja teki haastattelustani uutisen. Minulla ei ole käsitystä siitä, mitä oikeastaan puhuin, joten hyvä, kun voi uutisesta tarkistaa. Haastattelijani Raisa Rauhamaa markkinoi kirjojani Kotimaan toimittajalle sellaisella volyymilla, että aloin jo miettiä onko hänelle maksettu siitä.

Se oli mukava, että paikalle oli tullut ihminen, joka oli kuunnellut Johdatus kirjoittamiseen videoluentoani Rovaniemellä, ellen nyt väärin muista paikkakuntaa. Olin kuulemma ollut ihan selkeä. Se oli huojentava tieto, koska olin tosiaan tässä välin muutaman kerran kiemurrellut miettiessäni, että miten ne luennot oikeastaan mahtoivat mennä.Oli jokseenkin outoa kuulokkeet korvilla istua kopissa, höpöttää mikrofoniin, katsella nettikameraa ja ajatella, että ehkä tätä joku jossain katselee.

Vielä tuosta blogilistauksesta, että taisi tulla kävijäennätys, sillä eilen täällä käytiin 1117 kertaa. Ihan varma en ole, että onko ennätys, mutta läheltä liippaa. Jäljen ääni tuntuu nyt heittävän tänne kaikkein eniten väkeä, joten kiitoksia sinnekin. Kirjoittelen tätä Hotelli Tornin huoneestani. Kohta lähden vähän kartsalle pyörimään, silleen hillitysti heitän muutaman kuperkeikan.

ps. Kirjamessuilla palkittiin Rakkaudesta kirjaan tunnuksella kirjabloggareita. Tunnustukset menivät seuraaville:

Hanna Matilainen: http://morrenmaailma.blogspot.com
Jessica Andersin: http://bokbabbel.com/
Hanna Pudas: http://kirjaintenvirrassa.blogspot.com/
Salla Brunou: http://sbrunou.blogspot.com/
Penjami Lehto: http://penjami.wordpress.com/

Sydämelliset onnittelut heille, ja kiitos Annelille, joka asiasta vinkkasi!

Nyt mua viedään messuilta messuille

2011-10-26T17:47:00.002+03:00

Mainetta ja kunniaa vyöryy minua kohti vääjäämättömästi. Cision on listannut Top-blogeja ja Kirjailijan häiriöklinikka on kakkosena. Ei aavistustakaan millä perusteella lista on laadittu. Penjamilla on asiasta arveluja.

Hiukan kaivelee, että taas olen kakkosena. En ole ikinä ollut ykkönen missään. Alkaa vähän ottaa pattiin elämän tässä vaiheessa. Kaikissa kirjoituskilpailuissakin olen aina jäänyt toiseksi.
Tämmöinen on Cisionin lista:
1. Antiaikalainen
2. Kirjailijan häiriöklinikka
3. Sallan lukupäiväkirja
4. Jäljen ääni
5. Grafomania
6. Sokeripala
7. Bokbabbel
8. K-blogi – koko lailla kirjallisesti
9. Leena Lumi
10. Kirjoittajatreffit

Ja sitten se toinen ällistyttävä asia. Helsingin sanomien kirjallisuusliitteessä oli jonkinlainen arvostelu Ristiaallokkoa romaanista. Malmin seurakunnan kappalainen oli pistetty lukemaan kirjani ja kertomaan siitä mielipiteensä. Olen ihan huimaavassa nosteessa kuulkaa. Huomenna minä ihmeellinen ihminen olen nähtävänä ja kuultavana Eino Leino lavalla klo 11 ja perjantaina Louhi-lavalla klo 15.30. Tulkaa tulkaa, tämä tilaisuus ei ehkä toistu.

Olen 20 000 euron arvoinen kuolleena

2011-10-25T08:54:00.001+03:00

Olen lähdössä marraskuussa Pietariin kirjallisuusfestareille, koska olen mukana antologiassa joka ilmestyy Venäjällä. Piti hommata matkavakuutus ja tein sen netissä. En tiedä miksi nyt jotenkin havahdutti, kun piti miettiä millä tavalla vakuutan itseni. Pelkät hoitokulut, vai haluanko myös korvauksen, jos jotain sattuu. Entä jos kuolen, haluanko että omaiset saavat pienen lottovoiton kuolemani ansiosta. Päätin vakuuttaa elämäni 20 000 eurolla. Toivon, että säilyn hengissä, mutta jos kuolen, mieheni voi ostaa uuden auton, jonkin pienen ja vaatimattoman. Sellaisen kuin minäkin olin.

Emma olisi nyt sitten jo 24

2011-10-23T21:03:00.000+03:00

Kymmenen vuotta sitten Emma ja naapurin Romeo julkaistiin. Sen jälkeen kirjoitin tiiviissä tahdissa sarjaan kuusi kirjaa, joissa Emma varttui neljätoistavuotiaasta kuusitoistavuotiaaksi. Elin hänen kanssaan kansalaisopiston näytelmäkerhossa, vapautin koe-eläimiä, otin tuntumaa maahanmuuttajiin, homoseksuaalisuuteen, internetiin ja kuolemaan.

Emmoja kirjoittaessa olin yli neljänkymmenen, mutta jostain syystä koin ja kuvittelin, että voin eläytyä nykytytön elämään ja kirjoittaa siitä romaanisarjan. Koen jollakin tavalla onnistuneenikin siinä, koska sain paljon sähköpostia, jossa tytöt kiittelivät kirjojani. Oli kivaa, että Emma oli ihan tavallinen tyttö, ei mikään koulun kuningatar, mutta silti hänelle aina sattui ja tapahtui. Siitäkin tuli kehuja, että kirjat olivat helppoja lukea. Sain palautetta tytöiltä, jotka eivät olleet koskaan lukeneet yhtään kirjaa loppuun, ennen Emma-kirjoja.

Nyt en enää voisi kuvitellakaan kirjoittavani realistis-romanttista tyttökirjaa. Ei taittuisi minulta enää.

Ei kai viisikymppisen kuulukaan kirjoittaa sellaisia, jos ei koskaan tapaa tuon ikäisiä, eikä yhtään seuraa nykykulttuuria. Mutta outoa, että kymmenen vuotta sitten minusta oli ihan normaalia kirjoittaa tuollaisia kirjoja. Mitä ihmettä tällä välin on tapahtunut? Näin se ihminen muuttuu, elämä vie mennessään.

Lehtien palstoilla

2011-10-22T08:53:00.002+03:00

Turun sanomissa oli tänään Mari Viertolan arvio Ristiaallokosta.
Napsin tähän muutaman katkelman:

Tiedän, että Kirsti Ellilän kirkkotrilogian päätösosaa, Ristiaallokkoa, on odotettu hartaasti, kuten aiheeseen sopii. Moni haluaa viihdekirjalta muutakin kuin loputtomia parisuhdepohdintoja.

Oikeastaan Ristiaallokkoa tarjoaa aika veikeän käänteen kirkon konservatiivisiipeä kipakasti arvostelevalle sarjalle. Se haastaa katsomaan asioita vihatun Auliksen kannalta, ja ihme tapahtuu: pöyhkeästä papista tulee ihminen...

Ristiaallokkoa paljastaa myös hauskasti, miten sanoilla voi sumuttaa ja miten aina voi yrittää puhua asiat puhtaammiksi.

Vaikka aika paljon jää tarinan tasolla auki, on kuitenkin selvää, että jotakin Aulis matkan varrella oppii ihmisistä, itsestään ja Jumalan kuvana olemisesta.

Onnimannissa oli kuulemma arvostelu Eksyneistä, mutta koska minulle ei tule Onnimannia, en ole onnistunut saamaan arviota käsiini Hanna kuitenkin lohdutti, että se on ihan kiva arvostelu.

Turkulaisille tiedoksi, että Hansatorin Suomalaisessa kirjakaupassa oli Pappia kyydissä kirjaa tarjouksessa. Kovakantista saa pokkarin hinnalla, melkein.

Toipuminen viisaudenhampaan poistumisesta on sujunut hyvin, tähän mennessä. Heräsin kuudelta aamulla kirjoittamaan artikkelia Puutarhakirjaan. Siinäkin saa harrastaa tuota sanoilla sumuttamista, sillä aika onnetontahan se minun puutarhapuuhasteluni viime kesänäkin oli.

Viisaudenhammas poistettiin ja heti on mielessä napsu ja kopsu

2011-10-21T10:50:00.002+03:00

Menetin äsken viisaudenhampaan. Toivottavasti mukana ei lähtenyt jotain, mitä voisin vielä elämässäni tarvita. Viisastuuko ihminen vanhetessaan? Ei aina siltä tunnu.

Virheistään voisi koettaa oppia, vaan mistä tunnistaa virheensä. Minusta se ei ole niinkään helppoa. Olen vasta muutaman vuoden ajan uskaltanut ihan oikeasti kuunnella itseäni ja elää sen mukaan. Mutta vieläkin pelästyn ja nolostun, kun joku sanoo, että eihän noin voi tehdä, olet ihan tyhmä. Mutta sitten ajattelen, että ok, olen mieluummin tyhmä ja onnellinen, kuin viisas ja onneton.

Jos ihminen on kovin onneton, niin voiko hän edes olla silloin kovin viisas, itse asiassa.

Ja jos tyhmä on onnellinen, niin onko hän silloin kovin tyhmä?

No ei tästä kukaan mitään varmaan ymmärrä. Puudutusaine on puuduttanut aivoni. Olisi kiva nukkua päiväunet. Saako hampaanpoiston jälkeen ottaa jonkun pienen kopsun? Sekin voisi nyt sopia tähän väliin.

Mä sulle eväät näytän

2011-10-19T20:01:00.002+03:00

Mainoskatkossa oli luettu Eksyneitä, kiitos mediahuomiosta!
Preivissä oli luettu Ristiaallokkoa jo jonkin aikaa sitten, samoin Villasukan kirjahyllyssä, kiitos siitäkin. Luullakseni en ollut linkittänyt niitä tänne vielä. Varmasti on jäänyt muitakin linkittämättä, koska blogeissa nuohoaminen on ollut vähissä tänä syksynä.

Sain tänään suloista palautetta, kun kuulin kuusivuotiaasta pojasta joka on hullaantunut Reetta ja linnan vangit kirjaan. Hän oli päässyt tutustumaankin Turun linnan jänniin salaisiin paikkoihin joita ei kaikille näytetä. Tiedän pari muutakin lasta, jotka ovat innostuneet siitä ajatuksesta, että Turun linnassa on paskakuilu. Tiedän myös joidenkin ihmisten lähestyneen Turun linnan ylläpitoa siinä toivossa, että olisi mahdollista päästä Reetta-kierrokselle tutustumaan salakäytäviin, mutta toistaiseksi kaikki yritykset ovat karahtaneet kiville.

Porin seurakuntalehdestä kävi tänään toimittaja tekemässä juttua. Minä luulin, että ne siellä olisivat heränneet tajuamaan miten hyvän kirkkotrilogian olen kirjoittanut ja siksi halusivat jutun. Mutta ne halusivatkin porilaissyntyisen kirjailijan kertomaan mitä eväitä Pori on antanut elämään.

Pääni on Laura Lepistön jalka

2011-10-17T12:11:00.000+03:00

Kertomus jatkuu blogissa oli paitsi luettu Pappia kyydissä kirjaani (kiitos mediahuomiosta!) myös pohdittu minua suhteessa blogiini ja kirjoihini: Luettuani kirjan olen kyllä melkoisen hämmästynyt, ettei Ellilä enempää kehuskele itseään. Jos ihminen kirjoittaa näin viihdyttävästi ja kiinnostavasti, niin miten on mahdollista, että kirjailija yhä epäilee itseään?

Yritän selittää niille joita asia askarruttaa.

Luin uutisen luistelija Laura Lepistöstä. Hänellä on jalassa ärtynyt hermokudos. Välillä jalka paranee, mutta hermokudos ei kestä luistimen puristusta. Pienikin puristus aiheuttaa pahan kiputilan.

Minulle on pääkoppaan muodostunut samanlainen hermokudos kuin Laura Lepistöllä jalkaan. Se muodostui kansakoulussa ja paheni oppikoulussa. Minulla oli paha lukihäiriö, ja sen lisäksi olen temperamentiltani ns. herkästi häiriintyvä. Koulussa se näkyi hajamielisyytenä, unohteluna, harhautumisena milloin mihinkin. Olin myös lihava, jonka vuoksi opettaja piti minua muutenkin idioottina. Kouluvuodet olivat ilman liioittelua suurta kärsimystä. Ei sille mitään voi, että sellainen jättää jälkensä ihmiseen. Enimmän osan aikaa pärjään ihan hyvin, mutta heti kun elämään tulee vähän vääränlaista puristusta, niin heti pärähtää täysi oireyhtymä pintaan.

Helsingin kirjamessut, täältä tullaan, vaikkei yhtään huvita!

2011-10-16T09:47:00.001+03:00

Helsingin kirjamessut lähestyvät vääjäämättä. Työnnän pääni maahan kuin strutsi. Toivon, että kirjamessut menevät pois, kun en ajattele niitä, mutta nyt ne ovat jälleen tämän huonosti nukutun yön jälkeen lähempänä. Nousen siis mestaus-, ei kun siis messulavalle kahdesti.

Torstaina 27.10 klo 11.00 Eino Leino-lavalla puheenaiheena on Ristiaallokkoa

Perjantaina 28.10 klo 15,30 Louhi-lavalla puhun Eksyneistä
Silloin kanssani lavalla on Maria Autio, joka saattaa tietää jotain ajatusten lukemisesta, ainakin hänen kirjansa on nimeltään Ajatustenlukija.

Minulla on ollut tähän mennessä kaksi jaksoa, joiden aikana olen kyseenalaistanut oman kirjoittamiseni. Olen kerran päättänyt ja toisen kerran melkein päättänyt, että lopetan kirjoittamisen. Nyt olen miettinyt, olenko taas ajautumassa vaiheeseen, jossa joudun miettimään kirjoittamiseni tulevaisuutta. Nyt minulla ei kylläkään ole sellainen olo, että olisin jotenkin palanut pohjaan enkä enää pystyisi kirjoittamaan.Mutta tunnen ajautuvani yhä syvempään konfliktiin ns. ajan hengen kanssa, ja mietin osaanko kirjoittaa omasta todellisuudestani tavalla, joka riittävässä määrin tavoittaisi ihmiset.

Riittävässä määrin tarkoittaa, että vaikka lehdet eivät kirjoita, eivätkä myyntiluvut kiipeile tähtiin, kirjat liikkuvat kuitenkin kirjastoissa, joihin niitä on myös hankittu.

Jonkinlainen nahanluonti siis menossa. Aika näyttää mitä siitä seuraa. On ollut mukava, kun noita graafisia hommia on ollut tarjolla paljon. Olen niissä amatööri, mutta jatkuvasti opin myös uutta. On hauskaa, kun voi löytää itsestään sellaisia puolia, jotka ovat olleet itsellekin täysin piilossa.

Suurin osa kulttuurista on täyttä kultaa

2011-10-12T11:20:00.000+03:00

Eikö saa sanoa, että suurin osa "kulttuurista" on täyttä roskaa? Kyselee anonyymi tuon edellisen postauksen kommenteissa. Saa toki sanoa, ja moni sanookin, mutta mitä se tarkoittaa?

Saa myös sanoa, että elämä on mieletöntä. Etenkin 70-luvulla se taisi olla suosittukin lausunto kirjailijoilta ja runoilijoilta. Syvällisen ihmisen tuli ajatella niin, kokea niin. Elämä on mieletöntä. Ehkä se on jopa totta, mutta mitä se tarkoittaa?

Mitä merkitystä on tällaisilla syvällisillä lausahduksilla, jotka voivat merkitä mitä tahansa, tai eivät yhtään mitään?

Luin Parnassoa, uskokaa tai älkää

2011-10-09T17:36:00.004+03:00

Tommi Melender kirjoittaa Parnasson kolumnissaan, että hän ei osaa rentoutua kirjallisuuden parissa. Jos on kysymys ajanvietteestä, hän valitsee mieluummin Mestarien liigan ottelun kuin viihdyttävän romaanin. Helsingin sanomien kriitikon ylistyksistä huolimatta bestseller oli jäänyt kesken ja saanut hänet pohtimaan tällaista. Hän toteaa, ettei kirjojen parissa välitä niinkään viihtyä, vaan saada niistä jotain hyötyä.

Hämmästyttävä ajatuskulku. Jos minä viihdyn jonkin kirjan parissa, ajattelen oikopäätä, että kirjasta oli minulle hyötyä. Koska viihtyminenhän on hyödyllistä.

Toisaalta ajattelen niinkin, että on tärkeä osata välillä tehdä asioita, joista ei ole selkeää hyötyä. Kaipa hyödytön tekeminen voisi olla kirjan lukemistakin, ei pelkästään penkkiurheilua.

En suin surminkaan haluaisi ainutkertaista elämääni viettää Mestarien liigan parissa, joten olen ilmeisesti tuomittu etsimään viihdykkeeni kirjoista, varsinkin kun televisiosta tulee uusintojen uusintoja, ja satakuntalainen jäykkis ei taivu maksukanaville.

Sinänsä minusta ihan tervettä jättää kesken kirja, josta kriitikko väittää että sen pitäisi tehdä vaikutus joka hemppaan. Sellaista kirjaa ei ole, eikä tule, joka kaikkiin uppoaisi. Olisi tietysti mukava, jos myös kriitikot oivaltaisivat tämän perusjutun, joka liittyy ihmisen yksilöllisyyteen ynnä muihin sellaisiin hienoihin juttuihin.

Hei, lopetetaan kirjallisuuskinastelu ja pistetään välillä asioita tärkeysjärjestykseen

2011-10-07T07:20:00.001+03:00

Koska en ollut ajatellut, että saisin palkan Turun kirjamessujen Vedetään hatusta esiintymisestä, minun oli psykologisesti helppo päättää, että pistän palkkarahat Itä-Afrikkaan, jossa kärsitään pahimmasta kuivuudesta kuuteenkymmeneen vuoteen. Sain rahoilla kuukauden ruokapaketin kahdeksalle ihmiselle. Haastankin nyt teidät rakkaat lukijani, ja mahdollisesti vihollisenikin, että jos vain löytyy ylimääräistä rahaa, auttakaa ihmisiä Itä-Afrikassa. Pieni raha voi pelastaa ihmishenkiä. Minä pistin rahani menemään Kirkon ulkomaanavun kautta, mutta te saatte tietenkin käyttää sitä organisaatiota, joka on saavuttanut teidän luottamuksenne. Kiitos!

Kukkuu

2011-10-06T07:16:00.002+03:00

Ihan sivuhuomiona ennen päivän töitä. Minkä vuoksi Turun sanomien artikkelia ja lanukirjailijan markkinointistrategiaa pohdiskeleva bloggaukseni ladattiin yli 800 kertaa? Ja miksi se sai nettihäirikön kömpimään jonkin liejukiven alta? 800 latausta päivän aikana ei ole mikään ennätys, mutta on se aika paljon jos postaus liittyy lanukirjoihin.

Tämän päivän esityslistalla on vihdoin ja viimein kirjoittamista. Ihanaa!!!! Tätä mä olen aina halunnut, mutta elokuussa rysähti projektit niskaan, ja ne vaan oli pakko hoitaa ensin. Mutta nyt ne on hoidettu. Ja minulla on pää täynnä ihania ideoita. En oikein malttanut nukkuakaan. Yölläkin piti herätä laittamaan asioita muistiin. Mutta nyt ensin aamukaffeelle.

Taas tehtiin kirjallisuushistoriaa, ja sitä tapahtuu pari kertaa vuodessa tätä nykyä

2011-10-05T08:32:00.000+03:00

Lauantain Turun sanomissa oli juttu esikoiskirjalija Netta Walldenista. Hän pisti vielä paremmaksi kuin blogistien tuntema Henna Helmi alkuvuoden esikoisellaan.

Nettapa oli jutun mukaan pohdiskellut esikoiskirjaansa joku ilta viitisen minuuttia ja sitten viikonloppuna kirjoittanut sen. Maanantaina hän oli jo ollut kärsimätön, kun ei heti tullut kustantamoilta vastausta. Mutta pienemmiltä kustantamoilta oli sitten alkanut tipahdella vastauksia maanantainkin aikana. Isommille kustantamoille hän oli antanut kolme päivää armonaikaa, ja sinä aikana sitten kaikki muutkin kustantamot olivat jo halunneet hänen kirjansa. Hän oli sitten valinnut näistä Wsoy:n. Nyt kirjasta oli otettu jo toinen painos.

Kulttuurisivulla oli siis iso juttu, mutta ei sanaakaan kirjasta. Joten ei voi tietää onko kirja hyvä vai huono vai mikä se on, eikä ole väliäkään, koska jutun tekoon riittää, kun kirjan syntyyn liittyy tällaisia järisyttävän pöyristyttäviä yksityiskohtia.

Kivahan on meikäläisenkin taas tuollaisen jutun jälkeen luennoilla ja muilla kirjoittajakursseilla painottaa itseäänkunnioittavan käsityöläisyyden perinnettä, toisin sanoen, että kirjaa mietitään ja pohditaan ja kirjoitetaan huolellisesti useampaankin kertaan. Kuka minua uskoo, kun isoimmat jutut revitään siitä jos joku tekee kirjansa päivässä.

Todellisuudessahan me emme varsinaisesti tiedä mitään siitä, miten Wallden on kirjansa kirjoittanut. Hän on opiskellut markkinointia ja ehkä keksinyt tällaisen kivan kikan, jolla saa huomiota nykymaailmassa, jossa hyvin tehdyllä kirjalla ja tarinalla ei välttämättä sitä huomiota saa ilman jippoja ainakaan.

Nyt vain jäämme kiinnostuksella seuraamaan mitä seuraavaksi. Kuka tekee vielä järisyttävämmän ennätyksen, ja mikä kiinnostavinta, mitä tästä uudesta kirjailijaihmeestä loppujen lopuksi kuoriutuu.

Aina valpas Kaisa Kyläkoski ehti jo kommentoida, että esim. Anne Tammelin on lukenut kirjan ja tykännyt!

Myös Lastenkirjahylly on arvioinut kirjan.

Dejavuu iski lavalla

2011-10-03T10:51:00.003+03:00

Kirsti Kuronen pyysi minua mukaan Vedä hatusta ohjelmaan Turun kirjamessuille. Ideana siinä on yleisön edessä ex tempore kertoa tarinoita hatusta vedettyjen sanojen perusteella. Hatusta vedetään ensin tyylilaji, sitten henkilö, sitten sana joka muuten vain pitää olla tarinassa.

Harkittuani asiaa jonkin aikaa kieltäydyin. Rohkeus ei riittänyt.

Puhuimme asiasta, kun olimme samalla Vilnan-matkalla, ja siellä lupasin, että jos joku hatusta vetäjistä sairastuu, voin tulla sijaiseksi. Kirjailijat ovat tervettä ja luotettavaa sakkia, joten tiesin ettei sellaista kauhistuttavaa tilannetta tulisi.

Vielä perjantaina puhuin Kirstin kanssa kirjamessuilla ja hän kertoi sen rauhoittavan viestin, että kaikki ovat tulossa todellakin, eli minulla ei ollut hätää.

Lauantaina kävin kiinalaisten kaupasta ostamassa jättimäisiä katkarapuja edulliseen hintaan ja kaupasta ulos tultuani soi puhelin. Kuinka ollakaan, eräs kirjailija oli sairastunut. Minä jouduin tilanteeseen, jossa annettu lupaus on lunastettava, tai sitten myönnettävä, että olen toivoton lusmuilija.

Sunnuntaina nousin lavalle kollegoideni Kirsti Kurosen, Tuula Sandtrömin ja Katariina Romppaisen kanssa. Olin niin järkyttynyt tilanteesta, etten olisi kysyttäessä muistanut edes nimeäni. Ensimmäiseksi minun piti kertoa absurdi tarina vauvasta, ja tarinaan piti liittyä kurpitsa. Suureksi yllätyksekseni keksin jotain.

Mutta mikä kummallisinta, kun olin siellä lavalla, muistin yhtäkkiä, että minähän olen tehnyt tällaista joskus aikaisemminkin. Koulussa äidinkielen tunneilla. Meillä oli yläasteella ex tempore esityksiä ja ne olivat minusta hauskinta maailmassa. Mutta olin unohtanut aivan kokonaan, että minussa on tällainenkin puoli. Mihin se oli kadonnut ja miksi? Ei aavistusta. Mutta todella jännittävää, että vielä tässä iässäkin voi saada kontaktin tuntemattomiin positiivisiin puoliin itsessään. (Eikä aina pelkästään niihin negatiivisiin siis.)

Kotona taas

2011-09-30T19:32:00.002+03:00

Messukoettelemus on ohi tältä päivältä, mutta sunnuntaina on edessä vielä aamurakkauden jakaminen Katariina Romppaisen kanssa Agricola-lavalla klo 10.30, eli Mustikkasoppaa ja Ristiaallokkoa. Tulkaa tulkaa tulkaa.

Hassua, että Mataleena kommentoi villapaitaani omassa blogijutussaan. Päivä oli kuitenkin tänään niin lämmin, että oli pakko kuoriutua villapaidasta jo heti alkuvaiheessa.

Esiintymisen jälkeen tapasin pari tyttöä, jotka olivat olleet kirjoituskursseillani joitakin vuosia sitten. Oli mukava kun heillä oli niin myönteisiä muistoja.

Minulta pyydettiin myös nimikirjoituksia kirjoihin, jotka olen julkaissut toistakymmentä vuotta sitten.

Se minua nolottaa, että kun joku kysyi mitä kuuluu, minä aloin heti valittaa. Tajusin valittaessani, että tämä ei nyt mene ihan käsikirjan mukaan, mutta en pystynyt hillitsemään itseäni. Kuukauden aikana kertyneet paineet purkautuivat vastustamattomalla voimalla.

Positiivinen asia messuissa oli, että löysin Markku Enwallin kirjan Miten kirjoitan aforismeja. Luin sitä jo pitkän pätkän ja siinä lausutut ajatukset pätevät mihin tahansa kirjoittamiseen, joten ehkä esittelen kirjaa jo ensi maanantain luennollani.

Messujen jälkeen olen alakuloisissa tunnelmissa. Vertaan taas itseäni kaikkiin loistaviin menestyjiin ja tunnen itseni surkimukseksi. Onko minulla oikeus kirjoittaa, vaikka olen niin huono. Äsken sain Facebookin kautta kannustavan viestin, mutta mikään ei nyt piristä. Toivottavasti huomennakin on kiva ilma, pyöräilyä voisi kokeilla.

Messuille massu tyhjänä, pää tyhjänä

2011-09-30T09:39:00.001+03:00

Hetkinen, siis milloin olen mahtanut viimeksi puhdistaa silmälasini? Nämä ovat järkyttävässä kunnossa. No vaihdoin puhtaat kalsarit ja sukat ja pesin hampaani. Ja nyt siis puhdistan silmälasinikin. Kaivoin jostain lumppuvuoren uumenista hassun villapaidan, koska tänäänhän minä esitän lanukirjailijaa parissakin eri paikassa. Toiset ovat innoissaan, kun vuoden huippukohta lähestyy. Minä olen siis Holopaisen Anun ja Hanna van der Steenin kanssa Fiore-lavalla klo 11.30. Klo 13.30 olen A-hallin Jurtassa julkistamassa Olipa kerran Dinosaurus, Det var en gång en Dinosaurie kirjaa. On ollut niin yök olo koko aamun, etten ole pystynyt syömään mitään. Saiskohan sitä alas yhden voileivän, vai polkisiko messukeskukseen suolet kurnien. Päivä taitaa olla lämmin, vai?

Huh, nyt alkaa helpottaa

2011-09-29T08:30:00.001+03:00

Aika jännä juttu. Taija Tuominen luokitteli esikoiskirjailijoita koskevassa tutkimuksessaan kirjailijat kolmeen kategoriaan, kutsumuskirjailijoihin, alalle ajautuneisiin ja kakkosammattilaisiin.
Kun sain tehtäväksi hommata ja koordinoida kirjailijavieraat Turun kesäyliopiston Luovaan kirjoittamiseen, en ajatellut tätä jakoa, mutta niin siinä vain kävi, että hankkimani kolme kirjailijavierasta solahtivat jokainen omaan lokeroonsa.

Hannu Hirvosella oli ollut elämässä selkeä hetki, jolloin hän oli tajunnut, että hänestä tulee kirjailija. Heli Laaksonen taas oli huomaamattaan ajautunut runoilijaksi ja poti pitkään jonkinlaista outoa (mutta tietenkin minulle tuttua, koska minulla on ollut saman tyyppinen vaiva) vaikeutta kutsua itseään runoilijaksi. Hän joutui keksimään kaikenlaisia eufemismeja, koska olisi tuntunut liian pöyhkeältä kutsua itseään runoilijaksi. Eeva Nikoskelainen puolestaan on tyypillinen kakkosammattilainen. Hän on koulutukseltaan lääkäri ja ryhtynyt kirjailijaksi vasta kypsässä iässä.

Eilistä päivää jännitin etukäteen, mutta nyt se on siis jo eilinen päivä ja käsittääkseni kaikki meni aikalailla putkeen. Tänään on ensimmäinen päivä kuukauteen jolloin minun ei tarvitse miettiä kuinka selviän kaikesta mistä pitäisi selvitä. Laiskana en voi tänäänkään olla, mutta edessä on mieluisa työ, Majavakirjan editointia.

Facebookin kautta olen saanut ylistävää palautetta Eksyneet näkevät unia kirjastani. On erityisen ihanaa, kun palaute tulee kirjan kielestä ja tunnelmasta, joita olen hionut huolella ja pitkään. Ja kun palaute tulee ihmiseltä joka itse on loistava runoilija.

Sain Paulalta blogilleni tunnustuksen. Kiitos!

Kysykää runoilija Heli Laaksoselta

2011-09-28T08:06:00.001+03:00

Tapaan tänään Heli Laaksosen ja haastattelen häntä Luovan kirjoittamisen perusopintojen Johdatus kirjoittamiseen kurssia varten. Olisiko teillä tarjolla hyviä, inspiroivia kysymyksiä esitettäväksi hänelle? Pyyntö tulee viime tingassa, sillä haastattelu on jo puolilta päivin, mutta te jotka satutte paikalle juuri nyt, saatte tämän loistavan mahdollisuuden. Mitä olette aina halunneet tietää runoilija Heli Laaksosen työtavoista ja hänen urastaan kirjailijana.

On merkillistä, että jännitin tätä päivää paljon enemmän eilen kuin nyt tänään. En jännitä Heli Laaksosta niinkään, vaan luentoa joka minun almanakkani mukaan on tänään viideltä. Minulla oli koko eilisen päivän oksettava ja epätoivoinen olo, mutta nyt olen aivan tyyni ja levollinen. Näin siitä huolimatta, että muistitikku lakkasi toimimasta. Mikä sen mahtoi aiheuttaa? Yhtäkkiä koneeni vain ilmoitti, ettei pysty lukemaan tikkua. Itse asiassa ei kumpikaan koneeni.

Nyt toivon ainoastaan, että korvien välinen muistitikku olisi luotettava

Laiska töitään lukee ja kirjoittaa

2011-09-26T08:09:00.003+03:00

On ollut opettavaista olla mukana kulttuuripääkaupunkihankkeessa, mutta voi hyvänen aika, kyllä toivon hartaasti, että se jo loppuisi. Kun tapojeni vastaisesti perjantaina soittelin ihmisille ja yritin sillä tavalla lypsää tietoja esitettä varten, niitä kun näköjään on aivan mahdoton lähettää minulle sähköpostissa, päädyinkin kuuntelemaan tunteikkaita avautumisia. Omalla tavallaan se oli helpottavaa, koska tajusin, ettei tosiaankaan johdu minun kyvyttömyydestäni, kun tiedot eivät tule minulle ajoissa. Ei siihen asiaan olisi mikään auttanut. Jos ihmisillä on pakka sekaisin, se on sekaisin. Olen minä nyt kuitenkin saanut tehtyä hankkeelle yhden kirjan, kaksi esitettä ja kolme postikorttia syyskuun aikana.

Ensi kevään nuortenkirjan nimipalaveri pidetään tällä viikolla. Minun olisi siis ihan pakko tänään edes yrittää keksiä sille parempi nimi. Vai mitä mieltä te olette Majavakeväästä, kiinnostaisiko sen niminen kirja lapsia?

Tänään pitäisi myös koota ajatukset tämän päivän luentoa varten. Keskiviikkona alkaa toinen luentosarja, sitäkin kokonaisuutta pitäisi miettiä.

Puutarhakirjaan tuleva artikkeli pitäisi kirjoittaa. Oriveden opiston Sana haltuun kurssin antologia taittaa, Vilnan matkakirja kirjoittaa. Haluaisin myös jatkaa sarjakuvaproggistani, joka on syyskuun ajan ollut totaalilamassa.

Minulla on myös oma varsinainen luova työni, sitäkin pitäisi ehtiä joskus tehdä. Tietyllä tavalla tämä työsuma tekee näkyväksi sen tosiasian, että niin ihana kuin minusta onkin puuhata taittohommien kanssa, niin eniten maailmassa haluan kuitenkin kirjoittaa.

On maan tapa, että kansa on tyhmää, mutta se on uutta jos kansa ryhtyy pitämään eliittiä tyhmänä

2011-09-23T15:03:00.000+03:00

Jokin aika sitten Hesarissa oli kolumni huonosti käyttäytyvästä eliitistä. Sarasvuon ja Nalle Wahlroosin kaltaiset ihmiset saavat raikuvia aplodeja ja näyttäviä otsikoita haukkuessaan suomalaisia laiskoiksi, veltoiksi.

Minua hämmästytti, että kirjoittaja puhui asiasta kuin uutena ilmiönä, kun minä taas olen jo lapsesta asti tottunut siihen että kansaa aina haukutaan. Se on laiskaa, tyhmää, lukee vääriä kirjoja, pukeutuu tyylittömästi, ei osaa käyttäytyä, on ujo ja vähäpuheinen, ei anna oikeaoppisia poskisuudelmia. Sen lisäksi se katsoo ja tykkää vääristä telkkariohjelmista ja elokuvista, se tuli selväksi itselleni viimeistään Jukka Kajavan myötä.

Kirjailijoiden kehno toimeentulo on jälleen ollut tapetilla. Sitä on oikein valtakunnan uutisissa esitelty. Internetin uutissivustojen kommenttiraidat ovat täyttyneet Jos et elä kirjoillasi, hanki itsellesi kunnon ammatti tyyppisillä sutkauksilla.

Minä näen tuollaiset kommentit vastauksena kulttuurieliitin kansanhalveksunnalle joka minun mielestäni on ollut maan tapa.

Kaksi erilaista luovuuskäsitystä ja ahi ahi

2011-09-21T16:35:00.002+03:00

Ajattelin ensi maanantaina puhua luennolla kahdesta erilaisesta luovuuskäsityksestä. Ne käyvät minusta aika hyvin ilmi Claes Anderssonin luovasta mielestä ja Julia Cameronin Tie luovuudesta.

Tajusin äsken sellaisenkin asian, että vaikka luennoilla esittäisinkin asiat tavanomaiseen tapaan ranskalaisin viivoin jäsenneltyinä, minulla täytyy itsellä olla mukana kuvat. Pystyn luennoimaan kuvista ilman ongelmia, ainakin viime maanantaina kykenin, mutta jos minulla on pelkkiä sanoja, siitä ei tule mitään. Sitten pitäisi kirjoittaa luento alusta loppuun ja lukea paperista, mutta sitä ei kuuntelisi Vanha Erkkikään, vai miten on Erkki?

Minulla on ajoittain sellainen vähän hyperventiloiva olo, koska stressinsietokykyni on huono. Tänäänkin heräsin aamuyöstä neljältä miettimään fontteja. Nyt sataa kuin saavista ja pitäisi kohta lähteä tuonne ulos ja esiintyä pian kirjailijana ostohaluisille kirjakauppiaille ja kirjastovirkailijoille. Graafiset työt jäävät vaiheeseen. Hiukan ahdistaa oikeasti, vali vali taas. Mutta hyvähän se on, kun ihmisellä on työtä.

Kirjallisuuden tuotantoprosessi

2011-09-19T08:26:00.003+03:00

Tämän päivän luennosta suuri osa menee ehkä järjestäytymiseen ja ryhmätunneista sopimiseen, mutta hiukan ajattelin ehtiä puhua varsinaisesta asiastakin. Kurssin kuvauksessa sanotaan, että mm. kirjallisuuden tuotantoprosessista pitäisi puhua, ja minun käsittääkseni se useinkin alkaa kuvan osoittamalla tavalla.

Maanantaina alkaa Johdatus luovaan kirjoittamiseen

2011-09-17T11:49:00.001+03:00

Tauon jälkeen sain viimein päivitettyä taas sarjakuvabloginikin. Jatkoa seuraa, vaikka päivitystahti tulee olemaankin hitaampi kuin kesällä. Ymmärrän, ettei tämä ketään muuta harmita kuin minua itseäni.

En silti ole vähentänyt piirtämistä. Uhkailin taannoin, että teen Luovan kirjoittamisen luentorungot sarjakuvina. Ajattelin silloin, ettei se oikeasti tule onnistumaan. Olen sitten yrittänyt koota ajatuksiani ihan tavanomaiseen tyyliin ranskalaisin viivoin esimerkiksi, mutta ei siitä ole tullut mitään. Sitten eräänä unettomana yönä aloin ensin piirtää pampulakarttoja, ja sitten alkoi tulla kuviakin. Ja nyt nyt näyttää siltä, etten minä ihan oikeasti pysty tekemään muunlaista luentorunkoa kuin kuvina.

Niin vain meni se eilinenkin päivä

2011-09-16T11:11:00.002+03:00

Hämeenlinnaan saavuttuani menin aseman lippuluukulta kysymään aikatauluja. Nopein reitti nimittäin takaisin Turkuun, siis kotiin kulkee Toijalan kautta, mutta millä tahansa Toijalaan menevällä junalla ei ehkä pääse kätevästi Turkuun. Joku tottunut matkailija olisi tietenkin osannut selvittää tämän aikataulustakin, mutta en minä.

No, astun siis lippuluukulle ja kysyn ystävälliseltä virkailijalta: Mihin aikaan iltapäivällä lähtee juna Turkuun?

Nainen selittää vaihtoehtoja. Minä katselen häntä. Pyöreät silmät, tumma tukka, onkohan ollut pampulat yöllä hiuksissa. Kun nainen sulkee suunsa, sanon oikeaoppisesti: Kiitos oikein paljon. Ja väistyn luukulta.

Samassa hetkessä tajuan, että en kuunnellut lainkaan mitä hän sanoi. Siis en ollenkaan.

Mietin voisinko palata takaisin, kysyä: Niin, voisitko toistaa?

Minusta tuntui, että se olisi antanut minusta liian neuroottisen kuvan, joten astuin kollegani Anu Holopaisen kanssa bussiin, jossa kohtasin kolmannen kollegani Päivi Lukkarilan. Me ajoimme sulassa sovussa Karistolle, missä kaikki saimme stipendin, ja minä lisäksi vielä yskäkohtauksen.

Nykyajan orgastinen pakko

2011-09-14T08:11:00.000+03:00

Tein aikoinaan graduni sota-ajan Kotiliesistä. Siellä esiintyi nainen, jonka työparini kanssa ristimme Mega-naiseksi. Mega-nainen synnytti 16 lasta joista 11 jäi henkiin. Piti huolen vanhemmistaan, rintamalla vakavasti haavoittuneen ja sotaneuroosia potevan miehensä vanhemmista, sekä tietenkin synkästä, työkyvyttömästä miehestään. Viljeli pientilan, piti pirtin siistinä, lehmät puhtaina, hevosen, kissat ja koirat iloisina ja oli lisäksi ihan näppärän näköinen, sekä jaksoi vaatimattomista aineksista pyöräyttää ohikulkijoille ja muille tarvitsijoille maistuvat leipomukset. Iltaisin ennen uneen vaipumista muisti iloiten kiittää Jumalaa elämän runsaista lahjoista.

Sota-ajan Kotiliedet olivat järkyttävää luettavaa monestakin syystä, myös sen vuoksi mitä ei kirjoitettu ihan suoraan, vaan minkä sai rivien välistä ymmärtää. Saksan uuden järjestyksen ihannointi ja se halveksunta ja hylkääminen joka oli niiden naisten osa, jotka erehtyivät sekaantumaan venäläisiin sotavankeihin.

Vanhojen aikakauslehtien lukeminen on viihdyttävää puuhaa, koska entisaikojen hulluus näyttäytyy niissä niin kutkuttavalla tavalla. Ja missä ovat kaikki nuo suuret tähdet, joita lehdissä esitellään, kuka muistaa heitä enää. Mutta minua kalvaa epäilys siitä, että meidän aikamme on ihan yhtä hullu, me vain emme tajua sitä, koska elämme tämän ajan keskellä. Mahdetaanko joskus tulevaisuudessa ihmetellä meidän aikamme pakkomielteistä suhtautumista esimerkisi seksuaaliseen nautintoon. Ei riitä tavallinen seksi, järisyttävien orgasmien pitää seurata toisiaan kiihtyvänä sarjana minkään niitä estämättä. Vain hiukan liioitellakseni.

Jätä se, älä jätä sitä

2011-09-11T14:13:00.001+03:00

Istuin jokin aika sitten seurueessa, johon kuului kolme eronnutta ja nuori äiti joka vasta pohti pitäisikö hänen erota. Eroa pohtiva kertoi kotielämänsä ongelmatilanteista.
- Jätä se! eron jo läpikäyneet kannustivat häntä.

Tuo lause toistui illan aikana monta kertaa. Miksi sellaisen kanssa jatkat. On kaikille parempi kun eroatte. Lapsillekin on parempi kun eroatte. Lasten tähden jätä se. Itsesi tähden jätä se. Jätä se, jätä se, jätä se.

Minulla oli mielessä, että ehkä liittoa kuitenkin kannattaisi vielä jatkaa. Lapset ovat pieniä, liitossa oli selvästi ollut rakkautta ja kiintymystä. Mutta koin, ettei minulla ole oikeutta puuttua asiaan. En tiedä millaista heidän perhe-elämänsä on. En tiedä kumpi on lapsille suurempi trauma, vanhempien ero, vai vanhempien avioliitto.

Tuo illanvietto jäi kummittelemaan mieleeni. Kun yhtenä iltana kerroin siitä kaverilleni, hän (eronnut) sanoi heti, että tietenkään minulla ei olisi ollut oikeutta kannustaa nuorta äitiä jäämään huonoon avioliittoon. Hänestä on oikein kannustaa ihmisiä pois huonoista liitoista.

Mutta jos minä en voi ulkoapäin nähdä jonkin liiton kaikkia ongelmia, niin voisiko myös olla niin, että ihmiset eivät ulkoapäin pysty myökään näkemään liittojen hyviä puolia?

Jos meillä ei ole oikeutta kannustaa ihmisiä pysymään liitoissa, niin onko meillä oikeutta myöskään kannustaa ihmisiä eroamaan?

Tämä postaus ei liity siihen onko oikein vai väärin erota ja onko lapsille hyvempi vai pahempi olla avioerolapsi vai huonon avioliiton lapsi, vaan siihen kuinka ympäröivä kulttuuri vaikuttaa meihin ja saa asiat näyttämään siltä, että eroon kannustaminen on jotenkin neutraalia ja normaalia, mutta avioliitossa pysymiseen kannustaminen on puuttumista ihmisten itsemääräämisoikeuteen ja kaikkea muuta valtavan kyseenalaista.

Yliopistomaailmaan

2011-09-09T08:26:00.001+03:00

Tänään ja maanantaina olen olevinani suuri koulutusorganisaattori. Tapaan kirjailijoita, saattelen heitä nauhoitukseen, jossa he saavat kertoa omasta kirjailijantaipaleestaan. Heitä jännittää osallistua videointiin, joten olen rauhoitellut heitä kertomalla, että kaikki menee hyvin. Minä olen paikalla ja olen valmistautunut esittämään stimuloivia kysymyksiä, jotka luonnollisesti ovat syvällisempiä ja oivaltavampia kuin heille esitetyt kysymykset keskimäärin. Paikalla on myös tekninen henkilökunta joka huolehtii vempainten toimivuudesta.

Tosiasiassa minä en vielä tiedä missä tuo laitos sijaitsee. En ole koskaan tavannut teknistä henkilökuntaa, joka juuri lähetti viestin, että opettelee tallennussysteemin siinä samalla tänään. En ole koskaan tehnyt kirjailijahaastatteluja. Onneksi on reittihaku, joten ehkä minä löydän paikalle, kun lähden hyvissä ajoin. Netistä olen katsonut kuvia, joten ehkä minä tunnistan kirjailijatkin. Ei mitään hätää, jos ei omat voimat riittäneet, laulaa Samuli Edelmankin. Toivottavasti kirjailijat ovat samaa mieltä sitten kun haastattelu on purkissa. Toivottavasti kaikilla on verokortit mukana.

Koulumaailmaan

2011-09-08T07:50:00.000+03:00

Keväällä sovittiin, että syksyllä menen pitämään pari Hirmuisempi vankila- kirjoittajapajaa kouluun, ja kuten aina keväällä, minä tuudittauduin siihen ajatukseen, ettei syksyä enää milloinkaan tule, eikä minun koskaan tarvitse lunastaa tätä lupaustani. Mutta tämän päivän kohdalla kalenterissa lukee Haarla ja se tarkoittaa, että kaikki muu on nyt jätettävä hetkeksi sikseen ja ampaistava kouluun leikkimään kivaa satutätiä. Katsotaan syntyykö runoja ja tarinoita, vai kiipeilevätkö lapset vain ikkunaverhoissa ja ruttaavat märistä käsipyyhepapereista tolloja joilla heittelevät minua.

Syyllistymisen prosessikuvaus

2011-09-07T08:57:00.002+03:00

Mietin, että miten olennaista työelämässä mahtaa olla kissanhännänveto siitä, kuka on syyllinen. Kun projekti ns. kusee, niin sehän on jonkun vika, mutta kenen.

Olen taittajana mukana eräässä projektissa. Kirjan julkistaminen tapahtuu kirjamessuilla. Siitä on sovittu jo toista vuotta sitten. Sanoin aikoinaan, että haluan aineiston jo keväällä. Kerroin myös missä muodossa sen haluan.

Toiveistani huolimatta sain aineiston viikko sitten, elokuun toiseksi viimeisenä päivänä, kuukausi ennen kirjan julkistamista.

Voisin tässä huomauttaa, että aineiston ilmestyminen tuli minulle yllätyksenä. Olin luullut, että aineisto oli annettu jollekin toiselle, ja minulle oli unohdettu ilmoittaa asiasta. Nykyäänhän ei selvästikään ole tapana ilmoittaa tällaisista jutuista.Voisin myös kertoa, ettei aineisto ole siinä muodossa kuin olin toivonut. Mukana on esimerkiksi pdf.tiedostoja, joihin on skannattu samaan kuvaan teksti ja piirustus.

Sitä paitsi en saanutkaan koko aineistoa. Kun olin olin saanut kirjan taitettua, sähköpostiini ilmestyi kymmenen uutta tekstiä, ja lupaus, että lisääkin on vielä tulossa.

Siis huom, kirjan pitäisi olla painettuna kolmen viikon kuluttua.

Välillä ajattelen, että ei ole minun vastuulla, minä vain taitan, jos taitan.

Mutta sitten ajattelen, että ammattitaitoinen taittaja olisi ehkä alkanut hätistellä saamattomia sisällöntuottajia ja huolehtinut siitä, että saa aineiston ajoissa.

Toisaalta voi olla, ettei hätistely olisi tuottanut tulosta.

En ylipäätään tiedä onko realistista kuvitella, että tällaisessa ajassa saataisiin kasattua järkevä kirja, mutta jos saadaan, löytyy varmaan ihmisiä jotka ovat valmiit keräämään kunnian itselleen. Mutta jos ei saada järkevää kirjaa kasaan, niin kenen on vika?

Miksi tunnen itseni syylliseksi jo nyt? No ei siihen syyllisen hommaan varmaan ole parempaakaan ihmistä tarjolla kuin avuton taittajaopiskelija.

Laiskaa palkitaan yltäkylläisyydellä

2011-09-05T19:52:00.000+03:00

Opin viime syksynä, että kurpitsasta voi tehdä muutakin kuin sitä iänikuista pikkelsiä, josta en ole koskaan pitänyt. Huomasin myös, että kaupasta ostettuna kurpitsa tulee hintoihinsa. Halvemmalla saisi kinkkua ja broileria, joita me emme syö ollenkaan. Siispä pistettiin tänä keväänä kurpitsantaimet multiin. Siellä ne ovat olleet puutarhan perällä oman onnensa nojassa, eipä niiden hyväksi ole tehty juuri mitään. Isoin noista painaa kuitenkin 16 kiloa. Olen nyt syönyt kurpitsakeittoa kahtena päivänä ja lisää on luvassa.

Kehnäsienetkin tuli poimittua talteen. Niiden eteen ei tarvinnut raataa senkään vertaa mitä kurpitsojen vuoksi.

Marja-aroniat ovat nekin laiskan puutarhurin unelma. Niitä on muutama pussillinen tuolla kurpitsojen takana. Ei kannata ilkkua kesäkurpitsojen vuoksi, tiedän tiedän että ne ovat venähtäneet liian suuriksi. Mutta yllättävän syötäviä ne silti ovat isoinakin. Aroniat kasvavat itsekseen ja sitten niiden poimiminen on vaivattomampaa kuin mikään.

Oli pakko ottaa kuva saunamökistäkin, jonka piipusta savu niin tunnelmallisesti kohoaa. Minulla on vähän liikaa töitä, mutta mieli on kuitenkin aika hyvä, varsinkin kun saan kuulemma stipendin. En kehdannut kysyä että kuinka suuren. Parin viikon päästä se kai selviää. Aika monta onnenpotkua meikäläisen pitää saada kerralla, että selviän yhden postauksen loppuun asti valittamatta, mutta nyt taisi melkein onnistua.

Ja tässä vielä alter egoni, heinikossa kiipeilevä pieni rupikonna.

Mustikkasoppa on funktionaalista

2011-09-02T08:02:00.000+03:00

Välillä muistan, että minulla on vielä kolmaskin blogi, Hömpän helmet. Tarkistin juuri, että blogi on ollut totaalilamassa vuoden päivät. Aina joskus joku kysyy, että milloin Hömpän helmet taas päivittyy.

Minulla on Helmien kanssa se ongelma, että kun luen kirjan, joka olisi juuri omiaan siellä esiteltäväksi, niin kotimaisten kertojien kohdalla tulee pieni empimys. Entä jos Kirjailijasta ei olekaan kiva, että hänen teoksensa ja sydänverensä astia esitellään kevytkirjallisuutena.

On reippaita kirjailijattaria, jotka eivät ole sellaisesta moksiskaan. Joskus toistakymmentä vuotta sitten kyselin Tuija Lehtiseltä, että eikö hänestä tunnu siltä kuin edustamamme genre potisi pientä arvostusvajetta, mutta ymmärsin ettei häntä olisi voinut mikään maailman asia kiinnostaa vähemmän. Lukijat arvostavat, ja se riittää. Ymmärsin, että siinä puhui Suuri Viisaus, päätin itsekin ryhtyä viisaaksi, vaan toisin kävi. Juutuin jauhamaan tätä eri kirjallisuudenlajien arvojärjestystä, kirjoitin aiheesta jopa romaanin (Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin).

Lanukirjailijana mainetta niittänyt Romppainen on tehnyt Karistolle romaanin vauvakuumeisesta sinkusta. Kirja on vitsikäs, tarkkanäköinen, lämminhenkinen. Kariston juhlissa haastattelija Raisa Rauhamaa kyseli, että saako kirjaa kutsua chicklitiksi. Katariina kiemurrellen sanoi, että chicklit on ihan ansiokas genre, mutta hänen romaanissaan ihmiset viettävät ihan tavallista suomalaista elämää, eivätkä shoppaile piikkarit jalassa.

Suomaisen naistenromaanin aika perustavaa laatua oleva piirre taitaa kuitenkin olla juuri tuo ihmisen kokoinen romantiikka ja elämä jota ne kuvaavat.

Olen joskus miettinyt, miksi kirjallisuuskriitikot niin harvoin tarttuvat Mustikkasopan kaltaisiin kirjoihin. (Toivotaan, että Mustikkasoppa tuottaa tässä kohden poikkeuksen). Olen tullut siihen tulokseen, että ammattiarvostelijoiden läpikyynistynyt ammattikunta ei korroosion syömissä sydämissään kykene enää tunnistamaan sitä todellisuutta jota Mustikkasoppa kuvaa. Kaiken pitäisi päättyä siihen toteamukseen, että elämä on lohdutonta, eikä mieltä missään, sitten vasta he ovat tyytyväisiä. Mutta me jotka panemme toivomme rakkauteen tietenkin voimaannumme tällaisista teoksista.

Terveiset Kariston kirjajuhlista

2011-09-01T08:35:00.005+03:00

Illan ohjelmaan kuului kirjailijoiden ja kuvittajien pikakoulutus helpostilähestyttäviksi esiintyjiksi ja vuorovaikutteisiksi ihmisiksi.

Koulutus vähän yllättävästi tarjosi minulle oivalluksen itsestäni. Olen nimittäin se tyyppi, joka uuden ihmisen tavatessaan saattaa kyllä oikeaoppisesti ojentaa kätensä ja suorittautua esittelyistä, mutta sekunnin päästä on unohtunut uuden ihmisen sekä naama että nimi.Nyt ymmärsin tämän johtuvan siitä, että sosiaalisena jännittäjänä olen keskittynyt enemmän itseeni kuin muihin ihmisiin.

Kaiken sujuvan vuorovaikutuksen edellytys on painopisteen siirtäminen itsestä muihin. Kiinnostuminen muista. Tulisi keskittyä auttamaan muita niin että heidän olonsa eri tilanteissa voisi olla mahdollisimman mukava. Kuulostaa poppakonstilta, mutta kokeilin sitä, toki kankeasti kaikin puolin, mutta kuitenkin, ja huomasin sen toimivan. Haastattelukin meni kohtuullisen mukavasti, kun en kertaakaan miettinyt mitä nokkelaa nyt sanoisin. Haastattelun jälkeen pari vierasta ihmistä kävi silittelemässä minua, kertoi seuranneensa blogiani ja nähneensä minut nyt ensimmäisen kerran livenä, ja minähän olin ihan järkevän oloinen ihminen!

Paikalla oli myös kolme kirjabloggaria, Salla, Jenni ja Marjis. Toivottavasti muistin oikein. Mutta joka tapauksessa muistan tavanneeni kirjabloggareita, muistan minkä näköisiäkin he ovat, sekin on edistystä. Normaalisti minulla ei olisi hajuakaan sellaisesta kohtaamisesta, muistaisin vain jonkin ikävän jutun, jonka joku minulle olisi sanonut. Nyt en muista kenenkään sanoneen mitään ikävää. Ihmeellistä!

Muutama kuva Vilniuksesta

2011-08-29T19:36:00.010+03:00

Näkymä kukkulalta kaupungin yli. Katsoipa mihin tahansa, osui silmä kirkkoon, niitä on Vilnassa 41. Vilna onkin siitä erikoinen pääkaupunki, että se ei ole syntynyt kauppapaikalle, niin kuin merkittävät kaupungit usein, vaan uskonnon ja tieteen ympärille. Ja kiitos jesuiittojen, Vilnassa nämä kaksi asiaa, siis tiede ja uskonto ovat perinteisesti liittyneet tiukasti yhteen.

Tässä kappelissa vihittiin Katarina Jagellonica ja Juhana Herttua avioliittoon. Ja vähän myöhemmin Katariina toi suomeen haarukan.

Katunäkymä jossain päin Vilnaa. Siellä oli tällaista silmänkantamattomiin, mihin tahansa vain käveli.

Nunnia aamusarastuksen portilla, jossa kävin kaksi kertaa nähdäkseni ihmeitä tekevän Neitsyt Marian kuvan, mutta siellä oli aina messu ja pieni ahdas tila oli täynnä kansaa, joten en koskaan päässyt kovin lähelle. Ei minulla oikeastaan ollut tarvettakaan, sillä en ole missään sellaisessa ahdistuksessa, että tarvitsisin välttämättä taivaallisen äidin apua. Mutta lukemattomat ovat ne ihmiset, jotka ovat siellä käyneet apua pyytämässä, ja kokeneet sitä myös saavansa. Paikka oli vaikuttava.

Tuolla ylhäällä kuvan voi nähdä etäisesti häämöttävän.

Tyydyin sitten postikorttiin, ja se on tässä.

Kävin myös KGP-museossa, mutta siitä minulla ei ole kuvia, koska kuvaaminen oli kielletty.

Olen sitä mieltä, että pyhiin paikkoihin kertyy jotain, en tiedä mitä, mutta jotain joka ottaa minut aina omakseen. Myös pahuus kertyy, sillä tunteeni KGB-museossa ei ollut pelkkää ahdistusta, joka syntyy siitä tiedosta mitä siellä on tapahtunut. Se oli jotain hyytävämpää, kouriintuntuvampaa. No, en nyt tähän hätään osaa kuvata tarkemmin.

Tein matkalla muistiinpanoja, ja mikäli ehdin, teen pienen matkapäiväkirjan reissusta ihan omakustanneperiaatteella, mutta sitä ennen on selvittävä edessä olevasta työsumasta, joka on on taas aikamoinen.

Ps. Tässä linkki Satakunnan kansan arvioon Ristiaallokosta. Myös Hajamutina esittelee kirjani:-)