Miten saksalainen sirkusprinsessa kiroilee?

Löytyisikö tätä kautta saksankielen taitajaa.

Syyskuussa ilmestyvässä saturomaanissani Reetta ja linnan vangit on saksalainen kiroileva sirkusprinsessa. Nyt on syntynyt keskustelua siitä mitä kirosanaa hän käyttää.

Olen tunkenut hänen suuhunsa sanan "verdammt", mutta minulle ehdotettu, että "verflixt" olisi parempi. Sanan pitäisi nimittäin olla myös saksalaisen, tai saksaa hyvin taitavan korvissa sopivan kuuloinen. Kirosana ei saa olla liian härski, mutta ei mielellään ihan hampaatonkaan. Myös saksaa ymmärtämättömän korvissa sen pitäisi tietysti kuulostaa mukavalta.

Joku voi tietysti kyseenalaistaa miksi lastenkirjassa pitää olla kiroileva sirkusprinsessa. En tosiaan tiedä, ei ollut tarkoitus, mutta niin vain kävi. Nyt on niin, että en millään halua tuota "verflixtiä" kirjaan, vaan haluan pitää kiinni verdammtista. Tai sitten löytää jonkin vielä paremman. Osaatteko sanoa, mikä on verdammtin sävy saksaa tuntevan korvissa?
Eihän siihen mitään järkisyytä ole, miksi sirkusprinsessan pitää huutaa verdammt verflixtin sijaan, mutta tää nyt on tämmöistä hullua tämä meikäläisen työ muutenkin. Minä vaan tykkään verdammtista enemmän.Reetta ja Linnan vangeissa on
Kirsi Haapamäen ihanat kuvat

Miten saksalainen sirkusprinsessa kiroilee?

Neandertali kirjoittaa

Juuri annoin eräälle kirjoittajalle ohjeita, että tarinaa ei pitäisi aloittaa kertomalla toista tarinaa, siis tekemällä sisäkkäistarinoita. Ja kuinkas sitten kävikään.

Aloin lukea Mäkelän Neduja, ja sehän alkaa niin, että romaanihenkilö kuvittelee millainen elämäkerta hänestä olisi voitu kirjoittaa. Monta sivua elämäkertaa, välillä vapaasti referoiden, välillä suoria sitaatteja. Minuun tämä vaikuttaa niin, että tunnen kiusausta harppoa niiden yli, koska odotan kiihkeästi milloin kirjassa päästään asiaan.

Samalla mietin olenko ihan väärässä, kun kirjoituskursseilla yllytän käymään heti käsiksi pihviin. Ylimääräiset juttelut ja tunnelmanluonnit voi ripotella muun tarinan joukkoon pieninä paloina, niin että ne eivät koettele kärsivällisyyttä.

Voi olla, että Nedujen elämäkerta-aloitus koettelee kärsivällisyyttäni koska en ole vähäisimmässäkään määrin kiinnostunut todellisista enkä kuvitteellisista rocklegendoista. Tämä kirja auttoi välähdyksenomaisesti tajuamaan tämän asian, joka on rajoittanut elämääni syntymästä lähtien. En tosiaan ole kiinnostunut rocklegendoista. Saako tällainen ihminen elääkään? Joskus kyllä kuuntelin Jake Nymanin Onnenpäiviä. Hän osasi kertoa taustoja sillä tavalla, että sen hetken ne kuulostivat minustakin kiinnostavilta.

Televisiosta on tullut dokumentteja neandertalilaisista. Joku väittää, että neandertalilaiset olisivat sittenkin risteytyneet nykyihmisten kanssa. Teoksella on scifi- ja fantasiaromaanien kirjoituskilpailu. Onkohan sinne tulossa neandertalilaiskässärien tulva. Minua on alkanut aihe kiinnostaa.

Mutta siis minä nyt mietin, että onko sittenkin hyvä juttu aloittaa tarina toisella tarinalla. En kyllä aio itse tehdä niin. Joskus olen kyllä miettinyt, voisiko kirjoittaa tarinan kaverista joka kirjoittaa tarinaa, jossa kaveri kirjoittaa tarinaa kaverisa joka kirjoittaa tarinaa. Ymmärrättekö pointin. Miten syvälle siinä voisi mennä ja mihin siinä lopulta voisi päätyä tuollaisessa toisiaan heijastavien peilien maailmassa.

Neandertali kirjoittaa

Asiaa

Elämäkerratkin tuntuvat sopivalta luettavalta helteiseen säähän, varsinkin jos pystyy huoletta harppomaan tylsien kohtien yli, kuten minä teen. Luin 500 sivuisen C.S Lewiksen elämäkerran, ja vaikka Narnia-kirjat, samoin kuin Paholaisen kirjeopisto olivatkin lempparilukemistoani 70-luvulla, elämäkerrassa mainittiin hänen ylivertainen älynsä hiukan liian monta kertaa, jotta voisin vakavasti suositella samaa urakkaa muillekin. Kirja oli muutenkin todella puiseva, eikä mielenkiintoisiin asioihin ollut paneuduttu sillä vakavuudella kuin olisin toivonut. Olisin esimerkiksi halunnut ymmärtää, miksi Lewis kirjeissään nimitti rouva Moorea "iäkkääksi äidikseen", vaikka tämä ei ollut hänen äitinsä. Käsitin, että nuorena miehenä Lewiksellä olisi ollut eroottisesti latautunut suhde tähän rouva Mooreen. Tosin suhteen laatu kai jäi salaisuudeksi lähimmillekin, tai sitten elämäkertakirjailijat olivat vain niin äärimmäisen korrekteja. Eihän sillä tietenkään sinänsä mitään merkitystä ole miten Lewis rouva Moorea nimitti ja mikä heidän suhteensa laatu oli. Mutta minulla on oma mielenkiintoni ihmiselämän pikku kieroutumiin, joita on meillä kaikilla, ja jotka tekevät meistä sympaattisia, tai suorastaan huvittavia erityisesti silloin kun yritämme peitellä niitä.

Asiaa