Lepra

Vielä jokin aika sitten joku kävi välillä kyselemässä mitä Lepra-romaanilleni kuuluu, mutta ilmeisesti kaikki ovat tehneet sen johtopäätöksen että eihän siitä mitään tullut ja pitihän se arvata ettei tuosta ole sellaiseen. Siltä minusta on kieltämättä itsestänikin tuntunut. Kaikki on edelleen epävarmaa, mutta käsikirjoitus  kuitenkin on valmistunut ja eräs mielestäni maineikas kustantamo on ilmaissut mielenkiintoa aiheeseen. Siellä on kustannuspäällikkö ja kustannustoimittaja kumpikin lukenut kässärin, pitävät sitä valmiina ja olen menossa marraskuun viimeisellä viikolla pääkaupunkiseudulle neuvottelemaan yksityiskohdista. Katsotaan sitten mitä tapahtuu, tuleeko siitä kalua. Suunnitteilla on julkaiseminen loppukeväästä 2019. Se on sitten seitsemäs kustantamo jonka kautta tuuttaan sisälmyksiäni maailmalle. Jos olisin tiennyt vuonna 1993 jolloin sain tiedon esikoisteokseni sisällyttämisestä Kariston julkaisuohjelmaan, etteivät nämä prosessit vuosien myötä minun kohdallani muutu yhtään helpommiksi, vaan päinvastoin, niin en tiedä mitä olisin tehnyt, ehkä juossut Punkalaitumenjokeen.

Lepra

Ihana Agnes inspiroi

Mielenkiintoni Knausgårdin lukemiseen katosi, mistä olen kiitollinen universumille. Jätin siis neljännen osan kesken, ihanaa.

Sen sijaan olen uppoutunut Kati Närhen sarjakuvaromaanitrilogiaan, joka alkaa Saniaislehdon salaisuuksista. Olen ihanan kitukasvuisen Agneksen ja hänen mustien silmänalustensa lumoissa.

Ja siitä tuli mieleen asia, joka on alkanut ärsyttää nyt, kun olen sarjakuvataiteilija itsekin. Ihmiset tuntuvat lukkiutuneen ajatukseen, että sarjakuvat ovat lapsille. No juu onhan ne, vaan eivät välttämättä. Ei Kati Närhen sarjakuvamaailmakaan ole erityisesti lapsille suunnattu, sen verran kieroutunutta sen huumori on.

Mutta ihmiset ovat yleisesti ottaen mieltäneet, että sarjakuvat ovat lapsille. Vaikka sanomalehdissä on aikuisille suunnattuja sarjakuvia. Mutta silti, sarjakuvakirja on lapsille. Ja sitten kysytään minkä ikäisille lapsille. Omien sarjakuvakirjojeni kohdalla vastaan, että kaiken ikäisille ihmisille. Mikä on äärimmäisen huono vastaus. Pitäisi oppia tarkempaa kohderyhmäajattelua. Mutta jos en ole tähän päivään mennessä oppinut, miten todennäköistä on, että opin myöhemminkään? No jaa, nyt yritän taas, ja tähtäimessä on alle kymmenvuotias lukijakunta. Sovitaanko näin.

Kuva suunnitteilla olevasta kirjasta: HIljan kasvimaa

Ihana Agnes inspiroi

Ällöttävä Knausgård

En ole aikoihin tehnyt noloja, alamittaisia tunnustuksia, vaikka sehän oli alunperin (joskus nuorena, hehheh) tämän blogin tarkoitus. Mutta palaan nyt juurille ja tunnustan. Olen juuttunut lukemaan Knausgårdin kuusiosaista Taisteluni-sarjaa ja edennyt siinä neljänteen osaan, jossa alan jo olla ns. voiton puolella.

Minua inhottaa, että kulutan ainutkertaisen elämäni kallisarvoisia hetkiä moiseen toisen ihmisen paskassa rypemiseen, mutta sitä hyvää, mitä tahtoisin tehdä, en tee, vaan teen sitä pahaa mitä en tahtoisi. (Eespäin siis Paavalin viitoittamalla tiellä.) Tajuan kyllä K:n suosion. Hän kirjoittaa taitavasti, ja ammentaa aiheensa samasta inhimillisestä likasangosta kuin iltapäivälehdet ynnä muut laatujulkaisut. Hän tyydyttää ihmisen tirkistelynhalua ja tekee sen tavalla, joka miellyttää esteettisintäkin nirppanokkaa. Oikeasti on pakko ihailla miehen kykyä kirjoittaa. Hän on lahjakas, ja käyttää lahjansa saastassa rypemiseen.

Lukemisesta jää niljakas olo. Suihkussa käyminen ei auta. Pitää ehkä mennä ripittäytymään. Huolestuttaa ajatella, että eräänä päivänä kahlaan ehkä vielä läpi viidennen ja kuudennenkin osan. 

Ällöttävä Knausgård