keskiviikko 28. syyskuuta 2016

Se joka antaa anteeksi saa suurimman onnen

Eilen päättyi minulle tärkeä televisiosarja. Luin Sodan ja rauhan kesällä 1980. Silloin ei opiskelijakämpässäni ollut televisiota eikä nettiä, joten oli ihanaa, kun tarinaa riitti ja riitti. Uppouduin siihen täysin, kun olin tullut Losolta, enkä jaksanut muuta kuin maata sängyssä ja lukea viihdyttäviä romaaneja. Sota ja rauha tosiaan viihdytti, eikä minulla liittynyt lukemiseen minkäänlaisia sivistyspyrkimyksiä.

On ollut mielessä, että pitäisi lukea kirjasarja uusiksi nyt aikuisella järjellä, mutta enhän ole millään ehtinyt enkä pystynyt keskittymään edes niin paljon, että olisin hankkinut sen jostain itselleni. Oli siis kätevää, kun jotkut toiset oiivat pusertaneet massiivisen sarjan kuuteen tuntiin.  

Nyt kun katsoin sarjan, olin oikeastaan ihmeissäni siitä, että olin aikoinani kokenut tarinan niin samalla tavalla, kuin mitä tekijät olivat nyt puristaneet tynkäversioonsa. Tai sanotaanko näin, että ilman ongelmaa pystyin edelleen poimimaan versiosta esiin juuri sen saman, joka minuun silloin vaikutti. Tajusin myös miten paljon Sota ja rauha on muokannut maailmankuvaani. 

Olennaisinta minun mielestäni tarinassa oli ihmisten katkeamaton sidos toisiinsa. He rikkoivat toisiaan vastaan kammottavilla tavoilla, mutta aina lopulta joutuivat nöyrtymään, ja saivat myös anteeksi. 

Omaksuin asenteen itselleeni jonkinlaisena ihmisyyteen ja elämään kuuluvana ihanteena. Se joka kykenee antamaan anteeksi on lopulta se kaikkein onnellisin, vaikka tuntuu ensin, että hän joutuu kokemaan aivan hirvittäviä vääryyksiä. 



Share/Bookmark

maanantai 26. syyskuuta 2016

Miksi ei enää käytetä surunappeja

- Miten sinä nyt jaksat? ystävä kysyi, kun tavattiin.
Sanoin, että jaksan ihan hyvin, mutta haluaisin surunapin tai vastaavan ulkoisen merkin, joka kertoisi niille, jotka joutuvat kanssani tekemisiin, että en käy ihan jokaisella sylinterillä juuri nyt.

Joskus ennen vanhaan sellaisia oli. Oli myös suruhuntuja. Näen vieläkin silmissäni hoikan naisen, jolla oli lyhyehkö musta vekkihame, mustat sukat, korkokengät, musta poolopusero, musta pillerirasiamallinen hattu ja suruhuntu. Nainen käveli Porissa Isolinnankadulla Nehrukaisen kioskin ohi, kun minä olin tulossa Itätullin lastentarhasta. Vuoden täytyi siis olla 1963 tai 1964.

Nykyään on sellainen vallitseva ideologia, että elämä jatkuu, ei tässä mitään. Kaikki on niin kuin ennenkin, paitsi että se yksi lakkasi hups vain olemasta ja se siitä sitten, jatketaan me muut niin kuin ei olisi tapahtunut mitään erityistä.

Jokainen lähtee vuorollaan, joten siinä mielessä tässä ei olekaan mitään erityistä, mutta minusta tuo on silti ihan tyhmä ajatusmalli. Se pienentää ihmisen elämää. Ihmisellä on vain yksi äiti ja hän voi menettää sen vain kerran. Kysymys on ainutkertaisesta tapahtumasta, ja jos jokainen ihminen on yhtä arvokas, jos todella uskomme tasa-arvoon, ja siihen, että ihmisellä on arvo, että on olemassa sellainen asia kuin ihmisarvo,  niin minun elämäni on yhtä merkittävä kuin muidenkin ihmisten elämä, niin kuin myös äitini elämä oli yhtä tärkeä. En suostu kohauttamaan olkapäitäni ja toteamaan, että kerrankos sitä. En hyväksy tällaisia latteuksia.

Pahinta on, jos on jokin homma, jota hoidan, ja sitten siihen tulee joku möyhöttämään. Miksi teet niin, miksi et tee näin. Ihminen möyhöttää jostain tyhjänpäiväisestä asiasta. Eilenkin jouduin sellaiseen tilanteeseen, ja minulla paloi käämit. Huusin, että minä olen juuri jäänyt täysorvoksi, joten minä en nyt jaksa kuunnella tämmöistä paskaa. No tämä tyyppi tietenkin huolestui ja luuli jopa, että miehenikin on kuollut, ja alkoi sitten laskeskella, että eikö äitini ollut kuitenkin aika iäkäs ihminen...? Juu en ole vaatimassa, että hänen olisi pitänyt unohtua tänne vielä vuosikymmeniksi, mutta minulla menee silti tässä nyt jonkin aikaa, että saan käsiteltyä tietyt jutut.

Joten siis oikeasti, miksi käytetä surunappeja? Eikö pitäisi ihmisellä olla oikeus ottaa itselleen tila ja rauha potea elämää ja menetystä? Ja muiden olisi ehkä helpompi suoda se myös toisille, jos heitä muistutettaisiin tästä tilanteesta jollakin ulkoisella merkillä.



Share/Bookmark

lauantai 24. syyskuuta 2016

Kulttuurista omimista tai jotain


Jouluun on kolme kuukautta ja olen nyt jonkin aikaa ollut piiloutuneena piirtämisharrastukseeni. Ideana on tehdä lasten tietokirja joulusta. Sen päähenkilö, hyvien kysymysten esittäjä ja primus motor on tuo yläpuolella näkyvä tyyppi. 

Hän on maahanmuuttaja ja kiinnittää huomiota suomalaisen kulttuurin erityispiirteisiin, tällä kertaa siis jouluun. Hän esittää kysymyksiä kantaväestön edustajille. Suomalaiset tietenkin tietävät, että jouluna annetaan lahjoja, koristellaan kuusi, syödään kinkkua, mutta miksi näin tehdään, sitä he eivät oikeastaan osaa sanoa. Paitsi että niin on tapana. Kirjan tarkoitus on kuitenkin penkoa tapojen taustoja. Miten ne ovat syntyneet ja mistä ne kertovat. 

Viime aikoina on ollut taas puhetta rasismista. Tänään osoitetaan mieltäkin rasismia vastaan. Itse juutuin johonkin loputtoman tuntuiseen vääntöön N-sanan pahuudesta. Se lähti liikkeelle elokuvasta Pekka ja Pätkä N....nä. Kuten tiedetään Ruotsin puolella on Peppi-kirjoista sensuroitu tuo paha N-sana. Joten ymmärrättehän, yhtäkkiä aloin miettiä saanko piirtää kirjaani tuon näköisen hahmon? 

Olenko rasisti? Onko tämä kulttuurista ylemmyydentuntoa, riistämistä. Kulttuurista omimista, tai jotain muuta kauheaa, jota en osaa kuvitellakaan, mutta epäilemättä joku anonyymi minulle kohta kertoo, joko kommenttilaatikossa tai sitten anonyymilla sähköpostilla. 

Voisin tietysti ottaa pojasta värin pois, mutta auttaako sekään. Kun idea on, että ulkopuolinen tulee ja näkee ja esittää hyviä kysymyksiä ja kysymyksillään pakottaa kantaväestön ajattelemaan. Onko siis koko lähtökohta poliittisesti epäkorrekti`

Voisi tietysti ajatella, että päähenkilö voisi olla ylipäätään vain lapsi, joka tarkastelee aikuisten maailmaa ja tekee siihen liittyviä havaintoja. Mutta olen jo ehtinyt jotenkin kiintyä tähän Niilo-poikaan, joka on siis joulupukin kaima, tavallaan.

Share/Bookmark