tiistai 23. huhtikuuta 2019

Kirjoitinko nyt pääteokseni, viimein?


Tänään tuli sähköpostiin kysymys. Lukija oli löytänyt yhdeksän vuotta sitten kirjoittamani blogipostauksen, joka liittyi Oriveden leprasairaalaan, ja kyseli onko jotain tapahtunut aiheen parissa. Olipa kiva vastata, että on totta tosiaan. Kuva, jonka tuossa näette, on tulevan kirjani kansi. 

Tuli mieleen googlettaa, että mitä olen vuosien saatossa kirjoitellut lepraprojektista blogiini. Näköjään vuonna 2004 on aihe jo askarruttanut, koska google vei minut vuodatuksenaikaiselle Häiriöklinikalle, pohdin siellä kysymystä rakastamisen ammattilaisista.  Myös hurskaan tädin rippumatto on tullut siellä huomioiduksi. Vuonna 2010 on olen tunnelmoinut tarunhohtoisesta Orivedestä. Olen harrastanut blogissani myös ns. sorsastamista, eli pyytänyt lukijoilta apuja, esimerkiksi kysymystä kloaakkirotasta yritin somen avulla selvittää. Myös lysolin olemuksen pohdinta liittyi tähän kirjaprojektiin

Kun asiat pitkittyvät, ne mutkistuvat. Lepraan littyvä prosessi alkoi, kun Oriveden diakonissoista ilmestyi Ulla-Maija Kauppinen - Perttulan väitöskirja Kutsumus, Palvelustyö, Jaksaminen. Sisaret Oriveden leprasairaalassa 1904-1953Kuten olen selittänytkin leprasairaalan pitkäaikainen johtaja Matilda Hjon oli iso-isotätini ja sattumoisin ehdin tuntea hänet hänen maanpäällisen elämänsä aikana nimellä Olga-täti. 

Kun aloittelin kirjailijaelämääni vuonna 1992, minulle oli jo silloin selvää, että kirjoittaisin leprasairaalasta kirjan. Mutta millaisen kirjan? Muistan selittäneeni kaverille, että kirjoitan kirjan naisesta jolle lepran olemassaolo on todistus Jumalan olemassaolosta, ja kun lepraan löytyy lääke, nainen luopuu uskostaan. Sen aikaisen minäni mielestä se oli hyvä idea. 

Mutta sitten asiat lähtivät menemään toiseen suuntaan. Aloin julkaista aika erilaisia kirjoja kuin olin etukäteen kaavaillut. Päätin, etten hyljeksi mitään genreä ja kyllä sitä onkin sitten tullut kirjoitettua elämän varrella kaikenlaista. Sellaista joka kestää päivänvaloa ja sellaista mikä välttämättä ei kestä.  
Mutta ihmeiden aika ei ole ohi, koska nyt olen jo näin pitkällä. Noin 32 kirjaa olen julkaissut ja  Lepra on noin 33:s. Pääteokseni kenties?





Share/Bookmark

maanantai 15. huhtikuuta 2019

Elisabeth Hesselblad sai rahaa

Kevät on aina sitä aikaa, kun kirjailijat jännittävät millainen päätös Kirjastoapuaha-asiassa on tehty heidän asiassaan. Rahaahan jakelee Taike, ja ideana on jakaa tietty prosentti kirjastojen aineistomäärärahaa vastaavasta summasta apurahoina työsuunnitelmaa vastaan kirjailijoille joiden kirjat ovat kirjastoissa vapaasti lainattavissa.

Minulla on apurahojen ja kirjailijuuteni suhteen ollut vähän sellainen päähänpotkitun identiteetti. Ehkä se juontaa juurensa siitä, että esikoiskirjailijaseminaarissa Pentinkulman päivillä vuonna 1994 kerrottiin, että esikoisen jälkeen annetaan aina sellainen pieni alkupotkuapuraha. 

No, ei annettu minulle, ja sepä jäi kaivelemaan. En jäänyt seuraamaan, että saivatko muut.

En ole varma sainko ensimmäisen 8000 MARKAN apurahani toisen vai kolmannen kirjani jälkeen, mutta sen jälkeen olen ollut joka vuosi niiden onnekkaiden joukossa joita Taike muistaa myönteisellä päätöksellä.

Muutama vuosi sitten jakoperiaatteita muutettiin. Päätettiin luopua pienistä parin tonnin apurahoista ja ryhtyä jakamaan isompia summia harvemmille. Luonnollisesti vastustin tätä muutosta, koska oletin kohtaloni olevan karu. Mutta ei sentään. sain tänä vuonnakin myönteisen päätöksen ja kaiken lisäksi suuremman summan kuin koskaan aikaisemmin. Ja sain rahaa Elisabeth Hesselbladia koskevaan projektiin, jota pidin aika toivottomana tapauksessa apuraharaadin kannalta. Siis ketä kiinnostaa joku ruotsalainen hourupää joka tahtoo nunnaksi ja päättää elvyttää kokonaisen keskiaikaisen sääntökunnan. Tosi hienoa siis, että saan paneutua Elisabeth Hesselbladin elämään. Kuten kaikki kunnon pyhimykset hänkin on todella raivostuttava ja samalla ihastuttava persoona.

Iloa apurahasta himmentää se, että monet ovat jääneet ilman. Väkisinkin mietin mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän tuen? Tiedän ettei sitä sovi jäädä miettimään, koska sellaiset ajatukset kangistavat ja sitten jää hommat tekemättä.

Share/Bookmark

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Epämuodikasta ja tärkeää

Kaikkea sitä ihminen huomaa, kuten sen, että hänen kirjaansa löytyy jo joidenkin kirjastojen aineistoista. Varsinais-Suomessa on jopa peräti viisi ihmistä varannut kirjan! Maasta se pienikin ponnistaa.

Tässä vaiheessa projektia alkaa olla pelko pöksyissä. Mietin mitä oikeastaan on tullut taas kirjoitettua. En sure varsinaista vastaanottoa, siis lukijoiden mielipiteitä tai mielipiteettömyyttä, vaan ihmisiä joiden elämät olen hyödyntänyt tähän tarinaan.

Muistan tietenkin joka välissä mainita, että vaikka romaani perustuu tositapahtumiin ja olemassaolevaan kirjeenvaihtoon, se on silkkaa fiktiota. Mutta kun puhutaan Oriveden leprasairaalasta ja sen johtavasta diakonissasta, niin se osoittaa kiusallisen selvästi sisar Matildaan, joka johti tuota sairaalaa yli kolmekymmentä vuotta juuri sinä aikana, josta kirja kertoo.

Olisin tietenkin voinut vaihtaa sisar Matildan nimen joksikin toiseksi, ikään kuin alleviivatakseni sitä, että tarina ei yksi yhteen kertoisi hänestä. Mutta olisiko se auttanut paljonkaan. Suomessa ei 1900-luvulla toiminut kovin monta leprasairaalaa eikä niiden johdossa ehtinyt olla kovin monta diakonissaa.

Sisar Matilda on kuitenkin ilmiselvästi ollut minun muusani tätä tarinaa tehdessäni. Minä tosin tunsin hänet Olga-tätinä, ja hän oli minun iso-isotätini, eli isoisäni täti. Lapsuudessa kuulemani tarinat ihanasta Oriveden leprasta ovat olleet alkusysäys tälle kirjalle. Raskaasta aiheesta huolimatta kirja on lohdullinen tarina, uskaltaako sanoakaan, rakkaudesta ja uhrautumisesta. Ei kovin muodikas näkökulma, mutta jos olet kiinnostunut elämän peruskysymyksistä, niin tässä voi olla romaani juuri sinulle.

Sisar Matilda, annatko siunauksesi tälle romaanille?



Share/Bookmark