torstai 15. joulukuuta 2016

Enkelit soittavat


En kiinny esineisiin. En esimerkiksi keräile mitään jännää. Olen kyllä jollakin tapaa esteetikko, haluan elää kauniissa ympäristössä, rakastan kauniita esineitä ja haluaisin olla itsekin kaunis. Mutta ahdistun, jos tavaraa kertyy nurkkiin. Olen jo pitkään noudattanut periaatetta, että talouteeni saapuva uusi tavara merkitsee automaattisesti jonkin toisen tavaran lähtöä. Minun ei ole lainkaan vaikea pitää En osta mitään päiviä. En saa ostamisesta mielihyvää. Kun luovun tavarasta, en kaipaa sitä takaisin.

Mutta on ollut tavara, josta jouduin eroon joskus 1970-luvun loppupuolella. Kun lapsuuskoti myytiin, meillä pidettiin huutokauppa ja siellä meni paljon vanhaa tavaraa innokkaille hamstraajille. Myös rakastamani enkelikello meni huutokaupan mukana. Näin oletin, koska se nimittäin katosi. Seuraavana jouluna uudessa kodissa ei enkelikelloa enää kaivettu kaapin kätköistä ja laitettu piirongin päälle kilisemään.

Olin silloin aikuisuutta lähestyvä nuori nainen, joten omanarvontunto esti nostamasta asiasta meteliä, mutta silti, vuodesta toiseen on asia kaivellut mieltä. Välillä juttelinkin asiasta äidin kanssa. Että kun se enkelikello sillä tavalla katosi. Ja äiti siihen, että se kyllä tosiaan katosi. Hänen mielestään huutokaupassa katosi monta muutakin juttua, mitä hän jäi haikailemaan. Esimerkiksi teepannuista puhuttiin pitkään. Mutta minä kaipasin vain enkelikelloa. En tiedä miksi se oli lapsena niin tärkeä. Se oli niin kaunis. Se merkitsi joulun saapumista. Siinä oli enkeleitä.

Haluaisin jollakin tavalla osata nyt todistaa, että enkelikello on ollut mielessäni kaikki nämä vuosikymmenet. Mutta en ole vielä keksinyt kuinka sen voisi tehdä koskettavasti.

Äidin asunto myytiin ja tyhjennettiin viime syksynä. Joten yllätykseni oli melkoinen, kun häkkikomeron roinalaatikosta löytyi tämä esine. Ja iloni oli suuri, kun tutut steariinitahratkin olivat vielä tallella kaikkien näiden vuosikymmenten jälkeen.

Eilen kävin kaupasta etsimässä siihen sopivat kynttilät ja kokeilin vieläkö osaan koota enkelikelloni. Kuulkaa miten se soittaa.

Share/Bookmark

maanantai 12. joulukuuta 2016

Näin orgastisen synnytyksen, tosin vain televisiossa

Katselin eilen sellaista kulttuuriohjelmaa kuin Erilaiset äidit. 

Siinä synnyttäjä otti universumista voimaa, joka virtasi hänen lävitseen ja maadoitti hänet Äiti Maahan. Hän tutki teosta, joka kertoi orgastisesta synnytyksestä. Synnyttäessään hän huokaili "ihana keho, mä rakastan mun ihanaa kehoa." 

Kun vauva syntyi, luulin ensin, että onko siinä vauvassa jokin vika. Mutta sitten tajusin, että sen jalkojen välistä oli pieni osa blurrattu sumeaksi, että kai se muuten oli kunnossa, mutta siellä alapäässä oli jotain katsojan silmille sopimatonta. Samoin blurrattiin imettävän äidin rinta aina, kun se esiintyi kuvissa. 

Outo ja kiehtova ohjelma, joka pisti miettimään mitkä asiat ohjelman tekijöiden mielestä kuuluvat intimiteetin piiriin ja mitkä eivät. Kohdusta putkahtaneen verisen vauvan voi siis näyttää koko maailmalle, kunhan suttaa pois näkyvistä pippelin.

Miksi imetyshommissa oleva rinta ja vauvan sukupuolielin ovat asioita, joita ei sovi näyttää, vaikka elämme kulttuurissa, jossa näytetään enemmänkin kuin kaikki. Oliko niin, että erilainen äiti ei halunnut näyttää niitä, vai oliko se ohjelman tuottajan linjanveto. Voisin varmasti selvittää asian. Pistän sen sis tähän muistiin vastaisen varalle, mutta en jatka aiheesta pidempään juuri nyt. 

Share/Bookmark

torstai 8. joulukuuta 2016

Luilta apua

On kummallista, millaiset asiat palaavat mieleen uudestaan ja uudestaan. Kuten Hemmingin pyhäinjäännösarkku, joka typötyhjänä kyyhöttää Turun tuomiokirkon nurkassa. Ja Hemmingin luut, jotka lepäävät arkeologian laitoksella.

Mietin tänään, että missähän ne luut täsmälleen ottaen ovat. Millaisen oven takana, ovatko kaapissa, ovatko laatikossa. Millaisessa pakkauksessa, ovatko muovipussissa, vai pahvirasiassa. Oi Hemmingin luuparat, näinä ankeina joulukuisina kosteina päivinä, ei kai teitä kolota.

Haeskelin youtubesta videoita radiohiiliajoituksesta, Luonnontieteellisellä museolla on ajoituslaboratorio, katsoin videon monta kertaa. Mietin mitä tapahtuu Hemmingin luille, milloin ne ajoitetaan ja miten se tapahtuu. Millaiseen pömpeliin hänen hauraat vanhat luunsa laitetaan.

Ymmärsin, että ajoituksessa olennaista on laskutoimitus.Tutkin monimutkaisia numerosarjoja enkä tietenkään ymmärtänyt niistä mitään.

Miksi olen niin kiintynyt Hemmingin luihin, sitä on vaikea ymmärtää. Saamelaiset ovat vaatineet saamelaisten kalloja pois museoiden kokoelmista haudattavaksi esi-isiensä maille. Onko minulla nyt menossa jokin vähän vastaava prosessi. Minusta tuntuu, että Hemmingin luut pitäisi pelastaa. Ruotsin saamelaiskäräjät ovat puhuneet eettisen neuvoston perustamisesta saamelaisten luita varten.

Minusta Hemmingin luut ovat aivan väärässä paikassa, kun ne ovat arkeologian laitoksella. Kamalaa jos ne ovat jossain pussissa. Hemmingin luiden pitäisi olla pyhäinjäännösarkussa ja ihmisten pitäisi päästä niiden luo. Kun kerroin tänään koululaisille Hemmingin luista, he olivat yllättävän kiinnostuneita niistä ja tekivät kiinnostavia ja hämmentäviä kysymyksiä. He esimerkiksi kysyivät miten luut voivat auttaa ihmistä, joka pyytää niiltä apua. Ja miten se tapahtuu, että luilta pyydetään apua, mitä sanotaan, ja mikä on se vaikutusmekanismi.



Share/Bookmark