Kaipaa kaipaa

Kuu kiurusta kesään
puoli kuuta peipposesta.

Kunhan saan kiinni ne otukset
käsken laulamaan suohon
tämän marraskuun.

On se tietysti kiinni
västäräkistäkin vähäsen.

***

Runotorstai käski runoilla kuusta!

Töllön ääressä

Miehen työtä eilen katsellessa mietin olenko koskaan nähnyt naishuoran elämää kuvaavaa elokuvaa, jossa ei olisi hyödynnetty ihmisten kiinnostusta seksiin. Tarkoitan vain, että tässä meillä oli herkullinen aihe, komea mies, joka ryhtyy tyydyttämään turhautuneita rouvia, mutta vaikka elämme läpikaupallista ja seksillä kyllästettyä aikaa, tässä elokuvassa oli tehty lähes kaikki mahdollinen, jotta seksi näyttäytyisi mahdollisimman epäkiihottavassa valossa.

Sinänsä elokuva oli kotimaiseksi jopa hauska, ei siinä mitään. Ja onhan se hienoa, että vielä tehdään sellaisiakin elokuvia joissa ei ratsasteta, eikä rahasteta seksillä. Mutta jotenkin kiinnostavaa silti, että se moraalinen ryhtiliike tulee elokuvan tekijöille juuri tässä kohtaa, kun kerrotaan huoran hommiin ajautuvasta miehestä.

Ja miehen kohtalohan oli elokuvassa hirmuinen. Ei sitä itsetunto kestä millään, että mies joutuu rumien naisten vuoteeseen lohduttajaksi rahapulan vuoksi.

Pelästyin liivimyyjää

En ihan ymmärrä mistä se johtuu mutta inhoan rintaliivejä, joissa on hakaset. Tykkään mallista, jonka voi kiskoa pään yli. Minulla on ollut tietty urheilurintsikkamerkki, joka on ollut mieluisa, mutta nyt sellaisia ei enää valmisteta.

Poikkesin arvovaltaisen turkulaisen kauppaliikkeen liiviosastolle katselemaan urheilurintsikoita. Pirtsakka myyjä siihen heti tarjoamaan apua. Sanoin että näitä urheilujuttuja tässä katson. Hän halusi tietää, mitä liikuntaa harrastan. Minä sanoin, että käytän tämmöisiä muuten vain. Hän sanoi, ettei urheilurintaliivejä kannata käyttää muuten kuin urheilussa. Koin sen moitteeksi. Sitten hän halusi tietää kuppikokoni. Minä pakenin paikalta.

Tiedän, että jo lapsesta lähtien tyttöjä kasvatetaan siihen, että he reippaasti ja kakistelematta ilmoittavat kuppikokonsa liivimyyjälle. Minuakin on kasvatettu siihen. Mutta en muista koskaan tunteneeni itseäni yhtä häväistyksi kuin seistessäni erään porilaisen liivikaupan sovituskopissa yläruumis paljaana, äitini pitäessä vieressä vahtia ja myyjän arvioidessa kuppikokoani. Olin silloin kolmetoista. Päätin, että mikäli vain minusta riippuu, tämä ei tule toistumaan.

Olenkin sen jälkeen ostellut rintaliivini sellaisista kaupoista, joissa myyjät eivät tule kysymään kuppikokoani. Siksi olen salaa saanut pitää urheilurintaliivejä myös niinä päivinä joina en urheile, ja tätä syntiä olen salaa harrastanut jo toistakymmentä vuotta.

Mutta eniten minä kyllä nytkin ihmettelen omaa psyykenrakennettani. Mistä johtuu, että viaton, palveluammatissa toimiva tissienkyttääjä tuntuu minusta niin ahdistavan uhkaavalta olennolta? Miksi hän sai minut tuntemaan, ettei minulla oikeasti ole oikeutta käyttää urheilurintaliivejä?

Tarina lähtee ihmisistä

Mikäli muistan oikein, urani alkuvaiheissa oma elämä ja kirjoittaminen olivat selkeästi erillään, olkoonkin ettei minulla siihen aikaan ollut elämää. Asuin maalla, en tavannut ketään. Vaikka kai koiran kanssa ajeleminenkin oli elämää. Oli kirjoitustyö, joka eteni aika vaivattomasti, niin minä sen ainakin nyt muistan. Yleensä oli yhteen mennessä iltapäivällä jo kymmenen liuskaa kasassa, mitä pidin normina, ja normi oli jäänyt päälle Mika Waltarilta, tyhmää sinänsä. Yhdeltä alkoi vapaa-aika ja se oli selkeästi erillään kirjoittamisesta.

Mutta nykyään kirjoittaminen sotkeutuu elämääni ja elämäni kirjoittamiseen. Kaikki on yhtä mylläkkää. Joku ihminen alkaa vaivata ajatuksiani ja hups vaan, seuraavaksi huomaan että hänhän on ilmestynyt käsikirjoitukseeni.

Sinänsä kaikki kirjani ovat muistaakseni syntyneet ihmisten ympärille. Toisin sanoen jossain olen törmännyt ihmiseen, vaikka ihan vilahdukselta, hän on alkanut pyöriä mielessä ja lopulta olen kehitellyt ympärille tarinan. Mutta alkuperäinen ihminen on ollut pelkkä kimmoke, ja lopputulos on erkaantunut alkuperäisestä mallistaan. Nyt minusta tuntuu, että työtyylini on muuttumassa. Todelliset kiinnostavat ihmiset saavat yhä suuremman osan sinänsä täysin kuvitteellisissa jutuissa. Pistän heidät vain erilaisiin tilanteisiin ja alan miettiä mitä heille niissä tapahtuu.

Mutta on jotenkin kummallista sitten, kun tapaan näitä ihmisiä ja huomaan, että tosiaan, hehän ovat oikeita ihmisiä, elävät jossain muuallakin kuin minun tietokoneeni tiedostoissa.

Raha vai henki

Turun sanomissa oli juttu eilisistä julkistusjuhlista. Nopealla silmäilyllä en koko sivun jutusta erottanut monta sanaa kulttuurista, vaan tilan vei sponsorien esittely. Kun siis puhutaan koko vuoden jatkuvasta kulttuuritapahtumien sarjasta, olennaisinta on, että Finnair sponsoroi.

Elettiinpä nousukautta tai lamaa, nykyisessä uskomusjärjestelmässä kaikki riippuu hänestä jolla on rahat taskussa. Äkkiä katsoen asia ehkä onkin niin. Mutta toisaalta finnairit ja muut eivät saa sponsorirahoilleen katetta ilman ruohojuuritason uurastavia kulttuurintuottajia. Joten kumpi lopulta ratkaisee, raha vai henki?

Leikin tiedottajaa, olin juhlassa ja kohtasin innostuneen lukijan

Kulttuuripääkaupunkihankkeita julkistettiin tänään ja olin mukana juhlassa, joka sai minut jälleen ihmettelemään miksi ihmiskunta katsoo välttämättömäksi juhlia tällä tavalla. Loputtomia puheita, joissa toistellaan mantroja siitä mitä kaikkea hyvää ja kaunista kulttuuripääkaupunkivuosi tuo tullessaan. Ikään kuin me emme sitä jo tietäisi, ja jos emme tiedä, emme sitä kyllä tällaisessa juhlassakaan tule tietämään, koska emme usko mitä meille puhutaan.

Kulttuuripääkaupunkivuosi näyttää järjestämisen suhteen olevan täysin naisten käsissä, mutta sitten, kun tuli puheeksi sponsorisopimukset elinkeinoelämän kanssa, saatiin lavalle vähän miesenergiaakin.

Tilaisuuden päätyttyä luokseni hyökkäsi nainen, joka kertoi lukeneensa Pappia kyydissä, ja se oli kuulemma paras kirja moneen vuoteen. Miksi kirkko ei ole reagoinut siihen? Niin, sanopas se, minä sanoin. Innokas lukija on töissä Turun Kristillisellä opistolla ja hän lupasi laittaa kirjani esille sitten kun siellä seuraavan kerran pidetään kirkolliskokousta ja änkyrät saapuvat runsaslukuisina paikalle.

aistini

Satu haastoi minut kertomaan, mitä viisi aistiani minulle merkitsee. Näin ne asiat aina lopulta kalahtavat omaan nilkkaan, aistien miettiminenhän on kirjoituskurssien vakiomatskua.

Makuaisti on ollut elämässäni riesa. Pidän syömisestä ja se on valitettavasti näkynyt noin viisivuotiaasta lähtien. Ihan ensimmäisiä lapsuusmuistojani on sen tajuaminen, että olen liian lihava. Lastentarhan punnituksessa vedin vatsan sisään ja olin hengittämättä, koska ajattelin että se ehkä vähän keventäisi minua.

Hajuaistilla on suora yhteys tunteisiini. Kävin eilen Turun linnassa ja yhtäkkiä mieleen palautui tunnelma niiltä ajoilta kun tutustuin Salmeen ja aloin rampata linnassa. Se oli unenomaista aikaa muutenkin, ei pelkästään siksi, että tutustuin Salmeen. Mieleenpalautuminen johtui linnan tuoksusta, se on vähän samanlainen kuin meidän mummulassa, mutta ei aivan yhtä makea.

Kuuloaistini on yliherkkä. Television ääni ei saa olla kovalla, ja jos minulla on paljon töitä, en kestä mitään musiikkia. Itse asiassa en ole pitkään aikaan halunnut kuunnella mitään.

Näköaisti on tärkeä, koska silmillä näkee ihmisen kasvot. Myös muita kiinnostavia yksityiskohtia maailmasta voi näköaistilla havainnoida.

Tuntoaistista tulee mieleen lapsuua ja nuoruus, kun jouduin nukkumaan yksin. Lapsena oli ihanaa, kun joskus pääsi äidin viereen. Sitten oli hyvin pitkä ajanjakso, jolloin ei päässyt koskaan kenenkään viereen. Onneksi viimein onnisti. Koen edelleenkin yksin nukkumisen lohduttomana.