keskiviikko 24. elokuuta 2016

Onko tuska toivon kasvumaata?

Mitä se on, kun ihminen haluaa säilyttää muistoja?

Aloin taas ajatella muistojen laatikkoa, jonka löysin jokin aika sitten äidin häkkikomerosta. Sinne oli pakattu kaikki lapsena tekemäni askartelut. Oli munakennosta muokattu pääsiäistipun pesä ja muuta sellaista, johon olen varmaankin saanut ohjausta päiväkodin tädeiltä. Siellä oli myös paloja tapetista, johon oli töhritty värikynillä. Kulmaan oli kirjoitettu töhrijän nimi ja päivämäärä. Ymmärrän olleeni arvokas tekijä perheessä, vaikka rakkaus ilmaistiin usein kielteisessä muodossa. Miksi et ole niin kuin N.N joka on aina iloinen, ei koskaan tuhri vaatteitaan eikä hukkaa lettinauhojaan. Äläkä vääntele minulle naamaasi, nyt menet nurkkaan häpeämään.

Muistan miten kävimme ripustamassa pyykkejä kuivumaan isoäidin ilmavalle ullakolle. Sinne oli viritelty pyykkinaruja, jotka kulkivat vinttitilassa ristiin rastiin. Olin  äidin apulainen. Minulla oli pyykkipojat esiliinan taskussa ja sieltä ojensin niitä sitä mukaa kuin tarvittiin. Vintin nurkassa lattialla oli vanerinen matkalaukku, joka oli suljettu nahkaremmein. Matkalaukku avattiin joka kerta, kun kävimme vintillä ja voi sentään, siellä olivat minun vauvanvaatteeni. Putipuhtaina, siisteinä.

Katso nyt tämmöinen paita sinulla oli, olit näin pieni. Tällaiset potkuhousut katso. Ja nämä tossut, eikö ole nätit. 

Minä katselin noita vaatteita ja tunsin outoa syyllisyyttä siitä, etten ollut enää pieni ja suloinen. Jos asiat olisivat menneet oikein olisin edelleen potkinut potkupuvussa vauvansängyssäni ja tuottanut äidille iloa.

Tomuisella hyllyllä oli isoisän lääkärinlaukku jota en saanut ottaa leikkeihini. Äiti kertoi aina saman jutun. Miten isoisä oli kuvannut hänen keuhkonsa, kun hän oli ollut kaksitoistavuotias ja kehunut miten kaunis ja terve tyttö hän oli. Eipä ollut isoisä tiennyt, että kehui tulevaa miniäänsä. Eikä saanut koskaan tietääkään koskapa kuoli ennen kuin vanhempani tapasivat toisensa.

Seuraavaksi oli vuorossa isoäidin kansallispuku, jota en myöskään saanut ottaa, vaikka se oli minusta ihmeellinen. Se roikkui hylättynä muoveissaan ja koithan sen sitten vuosien mittaan söivät. Kaikki arvokkaammat tavarat menivät vähän myöhemmin huutokaupassa, kun talo jyrättiin pankin tieltä maan tasalle.

Siinä meni paljon hyvää tavaraa, äiti harmitteli jälkeen päin moneen kertaan. Niin meni. Se samovaarikin. Kaikki jännät ihmeelliset esineet, jotka kertoivat siitä, että joidenkin elämä oli ollut joskus paljon hohdokkaampaa kuin nykyään. Olisin halunnut omakseni lääkärilaukun, samovaarin,  kansallispuvun, isoäidin polkupyörän ja muut jännittävät esineet, kuten lasilevyt, jotka olivat valokuvanegatiiveja, mutta ei, se kaikki meni huutokaupassa. Sen sijaan minulla on nyt pahvilaatikollinen lapsena askartelemaani roskaa.

Mutta mitä minä olisin sillä lääkärin laukullakaan tehnyt. Sitä vain kiinnittyy joihinkin esineisiin, ja niistä on vaikea päästää irti, koska tunnen, että eräänä päivänä tuo esine saattaisi vielä ikään kuin avautua ja paljastaa jotain olennaista meidän yhteisestä menneisyydestämme. Esine ehkä kantaa olemuksessaan jotain palapelin puuttuvaa ja olennaisen tärkeää osaa. On vain ajan kysymys milloin se paljastaa salaisuutensa. Mutta jos luovun tuosta esineestä luovun myös oivalluksen mahdollisuudesta.

Mutta elämä  ei tietenkään ole esineissä sen enempää kuin minun lapsuuteni on noissa löytämissäni roskissa. Mietin Anna-Mari Kaskisen laulua jossa sanotaan jotain sellaista, että kyyneleet eivät koskaan valu hukkaan ja kaikki haavat saavat kerran merkityksen. Kivun kautta syntyy jotain uutta. Onko se niin.



Share/Bookmark

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Sain täydelliset viimeiset sanat

Torstaina illalla menin messuun. Istuessani siellä afrikkalaisten, vietnamilaisten, filippiiniläisten jne  seurassa, ajattelin miten ironista on, että sen jälkeen, kun katolilaisuus  kuoleman ja omaisuuden menettämisen uhalla häädettiin reformaation jälkeen Suomesta, se hiipi 1800-luvun myötä tänne itäistä reittiä, siis Venäjältä. Sen alku on puolalaisten sotilaiden, italialaisten posetiivarien, lasinpuhaltajien ja kulkukauppiaitten ja saksalaisten panimoalan työntekijöiden tarpeessa saada oman uskontonsa mukaista sielunhoitoa. Ja kun Suomi ei enää ollut osa katolilaisuuden suhteen vainoharhaista Ruotsia, kaikki olikin yhtäkkiä mahdollista. No ei enempää tuosta asiasta.

Torstaista vielä. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin suhteellisen yhtenäisesti, mutta heräsin viideltä. Yhtäkkiä vain olin ihan hereillä ja makasin sängyssä katsellen kattoa. En ajatellut mitään erityistä, lepäsin vain. Sitten soi puhelin.

Kun näin, että soittaja oli veljeni, tiesin heti, mitä asia koskisi. Mutta kun vastasin puhelimeen ja hän sanoi: No ei tässä mitään, täältä äidin luota vaan soittelen, niin hetken ehdin jo luulla, että jokin ihan muu asia oli saanut hänet soittamaan puoli kuudelta perjantai aamuna. Mutta sehän se asia sitten oli, mitä olin jo odottanutkin.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä sitten tosiaan sain ne unelmieni viimeiset sanat. Nimittäin kun viimeksi lähdin äidin luota, hän täysin yllättäen sanoi jotain liikuttavaa. Ajattelin sillä hetkellä, että jos elämä olisi elokuvaa, niin tämän tarinan pitäisi loppua näihin sanoihin.

Mietin viivyttelinkö minä seuraavaa käyntiäni siksi, että en halunnut noiden viimeisten sanojen korvautuvan toisilla viimeisillä sanoilla, jotka eivät olisi yhtä täydellisiä. Samalla tunsin murhetta siitä, että ne täydelliset viimeiset sanat tulivat vasta nyt. Entä jos ne olisi sanottu minulle silloin, kun meillä oli vielä yhteistä aikaa.

Vasta nyt ymmärrän, miksi me sanomme, että joku tekee kuolemaa. Kuolemaa todella tehdään. Kaikki jotka ovat siinä lähellä, joutuvat mukaan samaan tekemisen pyörteeseen, eikä siitä ole pääsyä ennen kuin se on tehty valmiiksi.

Kun ihminen vedetään tästä maailmasta pois siihen toiseen ulottuvuuteen, hänet kiskotaan täältä juurineen. Ja koska hänellä on juurensa meissä kaikissa, jotka vielä olemme täällä, me joudumme kokemaan sen irti repimisen tuskan. Ihmistä on heilutettu kaksi kuukautta niin kuin poisvedettävää hammasta, ja minä olen osa sitä leukaa, josta se hammas on vedetty. Mutta nyt se on ohi.



Share/Bookmark

torstai 18. elokuuta 2016

Tiedän tunteen

Käyn taas läpi päiväkirjojani. Valitsin sattumanvaraisesti vuoden 1996. Otan talteen yhden tai kaksi merkintää, joita pidän tavalla tai toisella kiinnostavina, muuten hävitän kirjat.

25.9.1996 olen kirjoittanut:

toisilla on ystäviä
he saavat kortteja ja puheluita syntymäpäivänä
kukkia ja pieniä liikuttavia lahjoja
he järjestävät  juhlia joissa kaikilla on hauskaa

toiset ovat kauniita
heidän päänahkansa ei hilseile
he eivät ole lihavia
he eivät koskaan katso televisiosta kauniita ja rohkeita
he lukevat hyvää kirjallisuutta
koska heidän aikansa on kallista

toiset ovat aina siellä missä tapahtuu jänniä asioita
he tietävät mitä on meneillään
mikä on tietämisen arvoista
he eivät syö nakkeja

toiset eivät ole koskaan yksin
eivät ikinä loju tukka rasvaisena
kuiva nahka kutisten television ääressä
ahmi perunalastuja
ihmettele miksi puhelin ei soi

televisiossa kerrotaan
että tsernobylissä
betonikuoren alla säteilee kuuma sydän
tiedän tunteen




Share/Bookmark