torstai 30. kesäkuuta 2016

Eräänlaista synnytystä

Jouduin eilen keskustelemaan sellaisista asioista kuin että jos ihminen ei enää pysty syömään eikä juomaan itse, niin pistetäänkö letkuihin.

Ihminen itse sängyn pohjalta kysyy lääkäriltä, että mikä sitten on vaihtoehto.
Lääkäri, nuori lempeä nainen sanoo: että annetaan vaan sitten sen kuoleman tulla.
Ihminen on vähän aikaa hiljaa ja sanoo sitten: Kyllä minä tätä elämää nähnyt olen.
Lääkäri vielä varmistaa: Niin kun ei siitä nesteytyksestä ole varsinaisesti apua. Se saattaa vain pitkittää sitä mikä on väistämätöntä.
Juu, ei tarvitse pitkittää.
Sitten lääkäri jatkaa lempeään sävyyn: No entä jos se kunto yhtäkkiä sitten romahtaa niin, että sinut pitäisi kytkeä kaikenlaisiin piippaaviin laitteisiin?
Ihminen kysyy taas: Mikä sitten on vaihtoehto?
Lääkäri vastaa: No että sitten on vaan aika lähteä pois.
Ihminen: Kyllä minä voin jo lähteä pois.

Tällaista minä sitten kuuntelin ja nielin kyyneliä. Kun kotisairaalan väki oli lähtenyt jäin vielä huoneeseen. Ihminen sanoi: Kaikki on minusta selvää. En pelkää kuolemaa eikä ole mitään epäselvyyksiä. Teitä on vain kaksi, jaatte vain puoliksi mitä minulta jää. Ei pitäisi tulla yllätyksiä.
Minä sanoin: Jaa et muista synnyttäneesi kolmatta lasta, joka ilmestyisi jostain vaatimaan osuuttaan? Häntä nauratti, juu ei hän muista kolmatta lasta synnyttäneensä, eikä hän usko, että isänkään jäljiltä ilmestyy ketään yllättävää tyyppiä vaatimaan perintöä.

Aloin miettiä miten jännää olisi ollut tässä kuulla tunnustus, että jossain on olemassa salainen jälkeläinen, velipuoli tai siskopuoli. Tiedän ihmisiä joille on käynyt niin. Tieto on tullut tyrmistyksenä, sitten vaihtunut kiinnostukseen, johtanut tutustumiseen, yhteydenpitoon ja sitten, valitettavasti, myös välien katkeamiseen. Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa, ja ehkä yhteys voi löytyä uudestaankin. Asia ei kuulu minulle, mutta tuli sekin tässä mieleen.

En varsinaisesti suunnitellut kesästäni tällaista. Voimat menevät nyt tähän asiaan, en pysty keskittymään työntekoon. Tai ehkä voisin ruoskia itseni tekemään töitä, mutta toisaalta olen saatellut tähän maailmaan jo aika monta kirjaa. Äitejä on vain yksi ja tällaisia lähtöjä vain yksi. Yllättävästi vahvistuu kokemuksen tasolla tuo vanha ajatus, että kuolemakin on eräänlainen synnytys. Siinä synnytään seuraavaan maailmaan. Ehkä häntä tosiaan jo odotetaan siellä toisella puolella. Haluaisin lohduttaa häntä tällä ajatuksella, mutta vielä en ole pystynyt sanomaan sitä ääneen, vaan kirjoitin sen nyt tähän blogiin.

Share/Bookmark

torstai 23. kesäkuuta 2016

Teeskennelty nuoruus on kulttuurimme syöpä, yksi niistä

Aira Samulin ärsyttää minua. Siis tuo reipas yhdeksänkymppinen, joka tanssii diskoa korkokengissä ja legginsseissä, on energinen ja elämäniloinen ja esiintyy säännöllisin välein mediassa.

On oikeastaan väärin kirjoittaa tässä Aira Samulinista, koska en tunne häntä muuten kuin median kautta ja hän voi olla vaikka kuinka syvällisesti elämää ymmärtävä ihminen. Mutta Aira Samulinista tehdyissä lehtijutuissa henkilöityy kulttuuriamme vaivaava henkinen syöpä nimeltä tosiasioiden välttely ja kieltäminen.

Ihminen voi olla ikinuori, nuo jutut julistavat. Vanhenemista pelkäävät naistoimittajat näkevät hänessä pakotien omasta vanhenemisestaan. Jos vanhenisi tuohon tapaan, siis kieltäen vanhenemisen ja säilyttäen räväkät muotivaatteet, niin ehkä tulevaisuus ei olisikaan sietämätön. Ehkä ei tarvitsisikaan turvautua eutanasiaan ennen kuin viime metreillä.

Kun tulee vuosia lisää, ihminen vanhenee ja toivoakseni myös viisastuu ja oppii ymmärtämään elämää. On hienoa jos jaksaa tanssia vielä yhdeksänkymppisenäkin, mutta mielestäni meidän kulttuurimme tarvitsisi yhdeksänkymppisiltä jotain muuta kuin heidän teeskenneltyä nuoruudeninnokkuuttaan.

Toisaalta on myönnettävä, etteivät ne vanhukset, jotka eivät tanssi diskohileinä bileissään, ole välttämättä yhtään sen kehittyneempiä. Ikä ei itsessään tuo viisautta, mutta toisaalta syvempään viisauteen me tarvitsemme ikävuosiamme.

Meitä kannustetaan pitämään huolta ruumiistamme, siis syömään terveellisesti, liikkumaan, nukkumaan, käymään terveystarkastuksissa, syömään lääkkeitä. Meitä opastetaan psyyken hallintaan liittyvissä kysymyksissä. Kuinka toimitaan ihmissuhteissa. Meitä opastetaan tonkimaan omaa mieltämme ja analysoimaan itseämme ja toisiamme. Mutta kuka kannustaisi meitä pohtimaan elämää, sen tarkoitusta. Kuka kannustaisi meitä viisastumaan ja kehittymään sydämeltämme viisaiksi?

Share/Bookmark

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Ehkä juuri sinä olet se hankala naapuri

Eilen osui korvaan uutinen, että joka neljännellä suomalaisella on hankala naapuri.

Okei, aika paljon on tässä maassa hankalia naapureita. Meidän taloyhtiössämme on 30 asuntoa, äkkiä laskien täällä on noin kahdeksan ihmistä joilla on hankala naapuri.Jos jokaisella heistä on yksi hankala naapuri, taloyhtiössämme on kuusitoista ihmistä hankalan naapuruuden verkossa. Jos jollakin on kummallakin puolellaan hankala naapuri, tällöin peräti kaksikymmentä neljä ihmistä taloyhtiössämme on sotkeutuneena hankalaan naapuruuteen. Vain neljä huonekuntaa olisi vapaana hankalan naapuruuden ikeestä.

Kuinkahan moni niistä joka neljännestä suomalaisesta, joilla on mielestään hankala naapuri, ovat kuitenkin myös itse niitä hankalia naapureita? Ovatko nuo huonoista naapureista kärsivät ihmiset aivan varmasti itse hyviä naapureita muille? Miten tämä hyvien ja huonojen naapurien dynamiikka mahtaa toimia?

Miettikääpä tutkimus, gallup tai muu vastaava, jossa tutkija soittaa ja kysyy: Oletko hankala naapuri? Riiteletkö, kiusaatko naapureitasi? Häiritsetkö heitä öisin? Kuinka monta hankalaa naapuria mahtaisi maasta löytyä, jos tutkimusasetelma olisi tämä? Miksi tällaisia tutkimuksia ei tehdä ja julkaista?

Joka neljäs suomalainen on hankala naapuri. Siis myös sinä ja minä voimme olla sellaisia. Mutta tunnustammeko tämän? Haluammeko ajatella sitä mahdollisuutta, että olemme itse hankalia?
 



Share/Bookmark

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Voiko pihtipolvet antaa anteeksi?

Erilaisilla hyvinvointisivuistoilla puhutaan usein anteeksiantamisesta. On tärkeä antaa itselleen anteeksi. Olen välillä miettinyt, että mitä se oikein on. Sitäkö, että ihminen rikkoo itseään vastaan, sortaa itseään ja antaa itselleen anteeksi sen mitä on itselleen tehnyt.  Minä voisin esimerkiksi antaa itselleni anteeksi sen, että söin taas liikaa.

Joissakin jutuissa saatetaan joskus astua askel edemmäksi. Puhutaan siitä, että on tärkeä antaa anteeksi myös niille, jotka ovat tehneet meille jotain pahaa. Sivustoilla neuvotaan
että anteeksi antaminen on tärkeää oman itsen vuoksi, ihmisen on oman hyvinvointinsa vuoksi päästettävä irti ikävistä ihmissuhteista. Anteeksiantaminen on siis tässä ajatusmallissa lempeää irrottautumista haavoittavista suhteista.  Anteeksiantaminen on tärkeää ihmisen oman hyvinvoinnin vuoksi. Sillä ei ole ontologisia ulottuvuuksia. Ei mietitä onko olemassa sellaista asiaa kuin anteeksiantamus, ja kuka antaa anteeksi asiat, jotka ovat tietyllä tavalla anteeksiantamattomia. Sanotaan nyt vaikka murhattu ja murhaaja. Heidän välisensä anteeksiantamuksen mahdollisuus. Mitä se on, miten se toteutuu. Tarvitaanko sitä. Kuuluuko murhaajan edes saada anteeksi. Voiko murhaajakin antaa itselleen anteeksi? Monen mielestä ei. Ainakin jos on tehnyt jotain kauhistuttavaa, kuten raiskannut ja tappanut lapsen, niin sitten vaan hirteen mielellään.

Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että ihmiset oppivat antamaan asioita itselleen anteeksi, yritän itsekin opetella sitä. En vastusta sitäkään, että annetaan anteeksi muille ihmisille, vaikka nämä eivät anteeksi pyydäkään, eikä asiaa koskaan käsitellä yhdessä millään tavalla. Tätä harjoittelen itsekin. Elämä tuo vastaan kaikenlaista väkeä, monesti tulee loukatuksi ilman, että loukkaaja koskaan tunnustaa tai tunnistaa tekoaan. Ei siinä ole mitään muuta järkevää tietä kuin irrottautua, antaa anteeksi, jatkaa matkaa.

Mutta huomaan, että aika vähän puhutaan ja opastetaan ihmisiä pyytämään anteeksi. Mikä on vähän harmi. Anteeksi antamiseen tulee ihan toinen tvisti jos kohtaa ihmisen joka pyytää anteeksi ja joka katuu tekoaan. Tarkoitan nyt ihmissuhteita, jotka eivät ole patologisia narsistin ja narsistin uhrin välisiä ihmissuhdepelejä, tai vastaavia.

Olen alkanut miettiä, että osaanko pyytää anteeksi. Anteeksi voi pyytää  vain se joka tunnistaa tehneensä väärin.

Minun ikäluokkani on varmaankin enimmäkseen saanut sellaista kasvatusta, johon on kuulunut anteeksipyytäminen. Muistan lapsuudesta tilanteita, joissa minut on kasvatuksellisessa tarkoituksessa pakotettu pyytämään anteeksi jotain, missä en ole kokenut toimineeni väärin. Sellainen on jäänyt pitkäksi aikaa mielenpohjalle kaivelemaan. Ehkä näin on muillakin. Itsekin olen lähes koko aikuisen elämäni elänyt siinä ajatuksessa, ettei kannata pyydellä anteeksi. On toimittava niin kuin parhaaksi näkee ja jos siinä joku sitten loukkaantuu niin omapa on häpeänsä.

Meidän kulttuurissamme näyttäisi siis painottuvan pyrkimys opetella antamaan anteeksi, sekä itselle, että muille. Ja tämä tapahtuu niin, ettei muilta edellytetä anteeksipyytöä, paitsi jossain poikkeustapauksissa. Emmekä me itsekään velvoita itseämme kovin paljon pyytelemään anteeksi, paitsi jos tönäistään jonossa toista tai muuta sellaista, niin kohteliaisuus edellyttää sanan anteeksi tuntemista ja lausumista ääneen.

Anteeksi pyytämisen kulttuuri vaikuttaa mielestäni vähän alikehittyneeltä. Meillä on kyllä aika vahvaa anteeksipyytelyn kultturia. Ihmiset siis pyytelevät anteeksi sitä että ovat liian lihavia, rumia, tyhmiä, haisevat hieltä, eivät ole lukeneet uusinta Finlandia-voittajaa tai syövät liikaa suklaata ja juovat liikaa viinaa. Ihmiset siis syyllistyvät neuroottisesti yhdestä jos toisestakin tyhjänpäiväisestä asiasta. Ja häpeävät sitä, että ovat niin puutteellisia. Tämä häpeä ja tyhjänpäiväisistä asioista syyllistyminen muodostavat modernin ihmisen ympärille hyllyvän ameebamaisen suojakuoren, joka tehokkaasti estää häntä kysymästä itseltään, että olenko oikeasti syyllinen johonkin pahaan tekoon. Lisääntyykö pahuus maailmassa sen vuoksi, että minä teen jotakin tai olen tekemättä jotakin. Ihmiset eivät yleensä ottaen tunnu jaksavan miettiä oikeita syyllisyyskysymyksiä, koska heidän voimansa menevät siihen, että he taistelevat neuroottisen syyllistymisentunteen kanssa ja pyrkivät antamaan itse itselleen anteeksi jotain, missä ei edes ole mitään anteeksiantamista. Mikä on pelkkää ihmisyyttä. Kuten pihtipolvet ja ylipaino.

Share/Bookmark

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Elvytyskielto

Olen tietoinen, että pitäisi olla tarjolla säkenöivää elämäniloa, huumoria ja seksuaalista vapautuneisuutta, tai sitten kenties vaihtoehtoisesti silpomissarjamurhia naturalistisesti kuvattuna ja henkeä salpaavaa jännitystä, sellaisten tekstien tuottaminen kai on kirjailijoiden ylin kansalaisvelvollisuus näinä aikoina.

Mutta elämän todellisuus on ottanut minut pihteihinsä, enkä pysty irrottautumaan siitä mitä juuri nyt tapahtuu. Kai voimme sopia, että ei elvytetä, jos jotain sattuu, lääkäri sanoi. Olisi tosi hyvä, jos olisi saanut jossain vähän harjoitella. Jotenkin ikävä joutua kylmiltään ottamaan kantaa tällaisiin asioihin.  Olenhan minä tätä mielessäni kuivaharjoitellut, mutta omissa ajatuksissa kaikki on yleensä kuitenkin siistimpää, pehmeämpää, ymmärrettävämpää. Mutta nyt on tyydyttävä improvisoimaan, koska tällaisiin asioihin ihmisiä ei yleensä valmenneta ellei satu työskentelemään alalla. 

Nyt kumminkin tutkitaan ensin. Kukaan ei tiedä mitä tulee tapahtumaan, miten kauan tässä menee. Mutta eihän se ole hyvä merkki jos ihminen oksentaa litrakaupalla ruskeaa verta. Minulla on huono olo, hän sanoi ja sitten se alkoi. Verta vain tuli ja tuli. Ja jollakin tavalla, todella oudosti tunsin olevani keskellä näytelmää, mutta olin unohtanut kaikki vuorosanani. Revin vain talouspaperia ja etsin turvapuhelinta. Ambulanssi ei pitänyt kiirettä, koska sattuuhan näitä.

Menin perässä sairaalaan. Potilas oli rauhallinen. Vie terveisiä kotiin, kyllä tässä vielä hyvin käy, hän sanoi. Niin totta kai, kaikki muuttuu hyväksi. Mietin miksi on ollut niin vaikeaa. Koko elämän ajan. Ei se ole missään vaiheessa helpottanut. Ja nyt, loppusuoralla, vie terveisiä kotiin. Samoin sinä, vie terveisiä kotiin, minä ajattelin, vaikka eihän meidän kulttuurissamme kuulu enää lohduttaa ja lohduttautua jälleennäkemisen toivolla. Pitää vain uljaasti kestää astuminen mielettömään tyhjyyteen.

Share/Bookmark

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Kiistelty aihe

Vakaumus lopetti kätilön unelmatyön, kirjoitetaan iltapäivälehdessä.

Kuulin, että näitä tarinoita terveydenhuoltohenkilökunnan ahdingosta Suomessa kerrotaan nyt Euroopan unionin tasolla. Siellä ei ole tiedetty, että Suomessa kaikkien kätilöiden ja gynekologien on pakko osallistua aborttiin.

Huvittavaa oli, että sosiaalisessa mediassa eräs tuohtunut henkilö kirjoitti, että onhan se nyt parempi että tehdään abortti kuin se, että lapsi myöhemmin kuolee. Voiko joku tosiaan ajatella, ettei abortissa kukaan kuole.

Eikö siitä voisi päästä yhteisymmärrykseen, että jokin siinä kuolee. Ilman, että saa itse päättää haluaako kuolla.

Ei tämä elämä minustakaan aina ole herkkua ja varsinkin nuorena ajattelin monta kertaa, että parempi olisi ollut jäädä syntymättä. Voi olla, että sitten kun olen vanha ja avuton, tulevat samat ajatukset mieleen ja kadun syntymääni. Mutta ainakin saan sitten itse päättää, että teenkö itsemurhan, joku toinen, siis lähinnä äitini ja häntä hoitava lääkäri eivät minua murhanneet. Olen pahoillani siitä, että joudun kirjoittamaan aiheesta vähän groteskiin tyyliin, mutta minua suututtaa tämä aihe. Monestakin syystä, mutta muun muassa siksi, että tunnen ihmisiä, jotka eivät voi toimia ammatissaan, siis kätilöinä tai gynekologeina siksi, että kokevat abortin viattoman lapsen tappamisena. En vaadi kiristyksiä aborttilakiin, ainoastaan olisi minusta kohtuullista myöntää työntekijälle omantunnonvapaus päättää osallistuuko tällaiseen operaatioon, vai ei.

En ole poliitikko enkä kansalaisaktivisti, joten kauhean paljon en välitä höyrytä tästä aiheesta. Mutta nyt oli pakko lausua muutama sana, koska koin itseni niin ajankohtaiseksi. Arpapeliä romaanin, joka heinäkuussa ilmestyy, päähenkilö on gynekologi joka ei voi tehdä abortteja. Romaani ei pääsiassa käsittele tätä dilemmaa, se vain muodostaa eräänlaisen taustan ja reunaehdon sen tapahtumille.

Share/Bookmark

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Pyhä Kirsti

Olen ollut leirillä kokkina, siksi tämmöinen epänormaali hiljaisuus blogirintamalla.

Tein Stella Mariksessa vapaaehtoistyönä ruokaa 50:lle ihmiselle. Porukka oli monikansallista. Oli vietnamilaisia, italialaisia, puolalaisia, ranskalaisia, Afrikan maista. Tarjolla oli tavanomaista suomalaista mättöruokaa, jonka kuvittelin uppoavan nuorisoon. Ja hyvin se upposikin, perunarieskoja myöten.

Työpäivä alkoi 6.30 ja päättyi illalla noin 22.30. Kun päivän päätteeksi kaaduin sänkyyn ja nostin särkevät koipeni pystyyn ainoa ajatukseni oli: tämä on mahtavaa. Mahtavinta mitä olen koskaan tehnyt. Teen jotain konkreettista, ruokin ihmisiä. Miksi en aina tee jotain tällaista sen sijaan, että kirjoitan tarinoita, joita ihmiset eivät edes ymmärrä.

Jotkut ehkä ymmärtävät, mutta eivät kovin monet. Ja koska monet eivät ymmärrä, koen jatkuvasti outoutta, vierautta, yksinäisyyttä tässä omassa ajassani, joka siis ei oikeastaan ole minun aikani. Minun aikani on jokin toinen, ajaton aika.

Olen yrittänyt kirjoittaen käsitellä asioita, jotka ovat muuttumattomia ja pysyviä, mutta hautautumassa pintavaahdon alle, ja olen viimein menettämässä rohkeuttani, niin kai voi sanoa. Huomaan miettiväni, että mitä voisin vielä tehdä elämässä, siis jotain muuta, mille asialle voisin antaa elämäni. Mietin Elisabet Hesselbladia joka julistettiin pyhäksi viikko sitten. Tänään häntä juhlitaan Turussa. Birgittalaissisaret ovat täynnä riemua, yrittivät väkisin repiä minut mukaan lounaalle, mutta lähdin pois kahvin jälkeen, koska on hoidettavana velvollisuuksia. Elisabet oli koko elämänsä ajan kuoleman kielissä, mutta hän elvytti Birgittalais-sääntökunnan ja nyt luostareita on ympäri maailmaa.

Kahvitilaisuudessa minulle vinoiltiin, että viidenkymmenen vuoden kuluttua minut varmaan julistetaan pyhäksi, kun niin epäitsekkäästi uurastin nuortenleirillä.






Share/Bookmark

torstai 2. kesäkuuta 2016

Jumalan hullujen päivä

Vierailin mielisairaalan suljetulla osastolla. Vein tuliaisiksi aikuisten värityskirjan. Näin tulin näyttäneeksi ainakin itselleni toteen sen mitä aikaisemmin keväällä jo arvelin, kun aikuisten värityskirjojen suosio paljastui ja kustantamot valjastivat ne vetämään liiketoimintansa ylös kirjamyynnin kannattamattomuuden suosta. Koko maailma on tätä nykyä hullujenhuone, se on suljettu osasto, josta ei ole ulospääsyä. Ainoa mitä yksilö voi tehdä, on yrittää selviytyä. Selviytymisstrategioita voi olla useitakin, mutta yksi ihan hyvä ja harmiton on värittää puukynällä mandalakuvioita. Sellaisen värityskirjan minäkin vein ystävälle. Hän sanoi ensin, ettei usko pystyvänsä keskittymään moiseen. Mutta illalla sellinsä rauhassa hän oli sitten kuitenkin jo värittänyt ensimmäisen pylpyrän.

Jos minulle olisi muutama viikko sitten kerrottu, että menisin kirjakauppaan ostamaan värityskirjan ja kynät, olisin nauranut pilkallisesti. Mutta näin se elämä meitä pyörittää.

Ystävä oli kysynyt hoitajilta, että onko sairaalassa kappeli, jossa voisi käydä hiljentymässä. Hänelle oli sanottu, että ei täällä tarvita sellaisia. Hän oli myös joutunut täyttämään kaavakkeen, jossa oli kysytty: Onko sinulla ollut uskonnollisia kokemuksia. "Pysy tässä nyt sitten selväjärkisenä", hän kommentoi. Me nauroimme. Mutta totuus tietenkin on, että virallinen hoitoideologia tulkitsee uskonnolliset kokemukset harhoina. Ne ovat ilmaus mielenterveyden järkkymisestä, eikä missään tapauksessa pidä kenenkään kohdalla vähimmässäkään määrin tukea hänen hengellisyyttään. Viis siitä, että ihmisen oma tulkinta asiasta on sellainen, että ilman Jumalaa hän olisi jo tappanut itsensä.

Illalla tein uuden vuokrasopimuksen työhuoneestani. Siihen muuttaa toinen Jumalan hullu. Hän oli antanut viimeiset sata euroaan johonkin pakolaisapuun ja luottanut, että pärjäisi itse jotenkin seuraavaan tilipäivään asti. Hän on pienipalkkainen ihminen, joka tekee paljon vapaaehtoistyötä. Ja niin sitten kävikin, että illan vapaaehtoiskeikalla joku vieras mies oli tullut ja ojentanut hänelle satasen setelin. Eli juuri saman summan kuin minkä hän oli antanut pakolaisapuun. Kyllä "Jumala on ihmeellinen", hän kommentoi. Voisi tietenkin ajatella, että on pieni riski vuokrata asunto tällaiselle ihmiselle, mutta ei voi mitään, minun sydämeni sykkii näille Jumalan hulluille, vaikkei minusta itsestäni ole samaan elämäntapaan.

Share/Bookmark