perjantai 13. lokakuuta 2017

Häiriöklinikkaa sarjakuvana









Share/Bookmark

tiistai 3. lokakuuta 2017

Hiljainen hetki päättyi

Jollakin lailla tämä hiljaisuuteni liittyy siihen, että äiti kuoli. Siitä on nyt vuosi ja yksi kuukausi suurin piirtein. "Te olitte sitten ilmeisesti hyvin läheisiä. Minulla oli etäiset välit äitini kanssa ja siksi hänen kuolemansa ei vaikuttanut minuun, mutta sinulle äiti oli selvästikin hyvin tärkeä ihminen. " Sanoi eräs etäinen tuttavani, kun mainitsin, että tässä on nyt mennyt koko vuosi tavallaan potiessa jotain niin tavallista ja vääjäämätöntä ja lähes jokaisen eteen tulevaa.

Mutta sehän juuri on hassua, että en ollut läheinen äitini kanssa. Opin jo lapsena suojelemaan itseäni, ja kenties myös häntä. Oli parempi pitää etäisyyttä, salata juttuja, koska huolien ja ongelmien kertominen säännönmukaisesti vai pahensi asioita.

Oliko hän sitten tärkeä? Totta hemmetissä, koska ilman häntä ei olisi minua. Se on niin äärettömän yksinkertaista. Hän, samoin kuin isä, olivat elämäni tärkeimmät ihmiset, koska ilman heitä ei olisi minua. He päättivät antaa minun syntyä. He pitivät minut hengissä. Syöttivät, juottivat, pukivat ja veivät lääkäriin. Kitarisani leikattiin ja poskionteloni punkteerattiin. Siksi en voi koskaan päästä heistä eroon.

On siinä jotain muutakin. Joskus tuntuu, että on virhepäätelmä kuvitella, että vain hyvistä ja antoisista ihmissuhteista luopuminen surettaa. Ehkä niistä luopuminen on jopa helpompaa, koska on saanut nauttia niistä. Mutta luopua iäksi jostain, jota ei koskaan ollutkaan sellaisena kuin olisi tarvinnut. Luopua jostain mitä on odottanut, ja toivonut koko ikänsä, että jokin muuttuisi, jokin este poistuisi ja olisi yhtäkkiä tilaa hengittää ja olla yhdessä, kokea yhteyttä. Ja sitten eräänä päivänä tajuta, ettei se koskaan tapahdu.

Lisäksi huomaa miten paljon se mitä ei koskaan ollut, on kuitenkin vienyt elämästä tilaa. Sitä on kasvanut kuin porkkana liian kovassa maassa. Oudoksi muhkuraksi, joka on työntänyt monta vänkyrää juurta sikin sokin ja värikin on muuttunut vähän kummalliseksi. Ja nyt on tullut minullekin syksy, ja on myöhäistä enää kasvaa suoraksi notkeaksi mehukkaaksi juureksi.

Jos tuo on outo vertauskuva, niin ei se mitään. Tuli vain yhtäkkiä mieleen laittaa tänne jokin merkintä. Olen pitänyt välivuotta, enkä tällä hetkellä oikein tiedä mihin ryhtyisin. Olen kuin lintu oksalla.

Jos jotain kiinnostaa, niin seuraava romaani ilmestyy 2018. Siihen liittyvät kysymykset alkoivat elää käsikirjoituksen valmistuttua ja voi olla, jatkan aiheen parissa. Oriveden lepraan liittyvä käsikirjoituskin valmistui jokin aika sitten, ja nyt sitten odotan jotain viisautta siihen liittyen. Jotain uutta tekisi mieli kokeilla.





Share/Bookmark