Korahtelua

Sain luettua Timo Montosen Kirjoita tarinasi. Kirjoitusoppaana tämä oli sellainen vähän erilainen kirja, koska teoreettiseen pohdisteluun limittyy kirjoittajan oman elämäntarinan kirjoittaminen. Se teki kirjasta sympaattisen.

Sitten tyhmä juttu perään. Tämä on silkkaa häiriöklinikkaosastoa. Mutta huomasin jotenkin lähtökohtaisesti kunnioittavani Montosta kovasti. Hän vetää kirjoittajakoulutusta Palmeniassa, vau. Ajattelin, että Montonen on loistava kirjailija. Hän tosin ei ole julkaissut kovin monta (löysin yhden, Kaksitoista aamua, joka kuuluu Palmenia sarjaan, mitä se sitten tarkoittaakin) romaania, mutta siitä ei olekaan kysymys. Jotkut vain ovat loistavia runoilijoita ja kirjailijoita, vaikka eivät koskaan julkaisisi mitään.

Itse mietin jatkuvasti sitä, onko minulla oikeutta opettaa kirjoittamista, kun en itsekään osaa. Sillä ei ole merkitystä, että olen elättänyt itseni kirjoittamisella kohta 18 vuotta. Tähän ikään mennessä olisi pitänyt saada jo muutama kirjallisuuspalkinto, tai edes ehdokkuus, jotta voisi hyvällä omallatunnolla opettaa kirjoittamista. Minua ihan oikeasti nolottaa mennä ihmisten eteen ja puhua heille kirjoittamisesta. Odotan aina sydän kylmänä milloin joku pistää minut seinää vasten, sanoo etten osaa mitään. Minun osaamiseni ja osaamattomuutenihan on kenen tahansa arvioitavissa. Kirjojani löytyy kirjastoista ympäri Suomen. Tällaisissa valoisissa tunnelmissa lopettelen vanhaa vuotta ja valmistaudun tulevaan. Kiitoksia että olette jaksaneet kulkea kanssani.

Korahtelua

Kansanvaltaa

Joskus sitkeä kansalaistottelemattomuus vie voiton vallanpitäjien sitkeästä jästiydestä, sen huomasin eilen kävelylenkilläni. Rautatiesilta Raunistulan ja Ylioppilaskylän välillä on jälleen ihan laillisesti auki kävelijöitä varten. Ylitin tyytyväisenä Aurajoen ja ihailin verkkoaitoja, jotka suojelivat kulkuani. Ei ollut vaaraa junan alle joutumisesta, sen paremmin kuin jokeen tipahtamisesta.

En tiedä milloin ylikulkusilta suljettiin kevyeltä liikenteeltä. Silloin kun kahdeksankymmentäluvulla asuin Ylioppilaskylässä, reitti oli vielä auki, mutta myöhemmin silta luokiteltiin vaaralliseksi. Pölkyt kestivät ilmeisesti juuri ja juuri junan painon, mutta jalankulkijat olivat jo liikaa.

Ihmiset eivät kuitenkaan totelleet kieltoa. Kurittomat jalankulkijat purkivat esteet pois. Kissa ja hiiri -leikki jalankulkijoiden ja siltaa hallinnoivien instanssien välillä jatkui vuosia. Silta suljettiin eri tavoin, mutta yön pimeinä tunteina rakennelmat laittomasti purettiin, ja kulkeminen jatkui. Totuin itsekin pujahtamaan sillalle milloin verkkoaitaan leikellystä raosta, milloin harppomalla kaadetun aidan yli, joskus muistan kiivenneeni aidan ylikin.

Tänään luin lehdestä, että uusi jalankulkusilta luovutetaan kävelevälle yleisölle välipäivinä. Pääsin siis eilen aivan tuoreeltaan korkkaamaan sillan.

Usein tuntuu, että yläpuolellamme on hallintokoneisto, joka jyrää meidät ilman että mahdamme asioille mitään. Mutta ylikulkusillan tapaus muistuttakoon meitä siitä, että kyllä kansallakin on valtaa, kunhan se on yksimielistä.

Kansanvaltaa

Mieli elää jo uutta aikaa

Olen koomassa, jos joku ihmettelee miksi täällä ei tapahdu mitään. Flunssa alkaa onneksi vähitellen hellittää ja henki kulkee, joskin pihisten.

Kevään kirjoituskursseja varten lainasin kirjoitusoppaita. Kirjoita kosmoksen sain luettua. Se opastaa kirjoittamaan spekulatiivista fiktiota, mutta mielestäni ohjeissa on paljon yleispätevyyttä. Artikkelit pistivät kyllä ihmettelemään, että olen pärjännyt näinkin hyvin tietämättä mitään kaikista noista sudenkuopista, jotka kirjoittajaa vaanivat.

Nyt on meneillään Timo Montosen Kirjoita tarinasi ja sen rinnalla Juha-Pekka Koskisen Täydellinen murha. Lukeminen on hidasta, teen muistiinpanoja, että voisin hyödyntää saamaani oppia.

Pakollisen joulutauon aikana mieli askartelee omassa kirjoittamisessa. Olen jo pitemmän aikaa tuntenut vetoa spekulatiivisen fiktion suuntaan. En välitä puhtaasta fantasiasta, enkä scifistä, mutta haluaisin irtaantua realismin perinteestä, koska olen vähitellen tajunnut miten latteaan, ja minun nähdäkseni myös virheelliseen maailmankuvaan se perustuu. Nyt onkin sopiva sauma muiden levätessä vähän peukaloida syksyllä ilmestyvää saturomaaniani. Aika näyttää jääkö se yksittäiseksi erikoisuudeksi ns. urallani, vai alkaako tästä jokin uusi tuotannollinen linja. Onkohan tämä nyt kahdeskymmenes kirjani jota teen. Teen sitä niin kuin ensimmäistä ja viimeistä kirjaani. On korkeammassa kädessä miten urani jatkuu. Yritän ottaa vastaan nöyrästi kaiken sen, mitä elämä ja maailma minulle antaa. Olkoon tämä samalla myös hiukan ennen aikaisesti annettu uuden vuoden lupaus.

Hyviä joulunjatkoja teille blogini mahdolliset lukijat!

Mieli elää jo uutta aikaa

Naisnäkökulmaa sarjakuvaan

Olen hihitellyt Susu Petalin Keskiäkäisen hajatelmille. Muistilista ennen treffejä tarjoaa hyviä ohjeita, vaikkei treffeillä kävisikään. Esimerkiksi "Vedä vetskari, kun tulet vessasta" ja "Älä änkeä jatkoille", ovat yleispäteviä ohjeita kenelle tahansa. Kirjavinkit esittelee kirjan perusteellisemmin, käykää sieltä katsomassa ja sitten kirjan voikin tilata nettikirjakaupasta. Tämä on pätevä ratkaisu monenlaisiin lahjapulmiin, suosittelen! Voi olla ettei jouluksi ehdi, mutta ensi vuonna tulee kuitenkin eteen monta tilannetta, joissa pitää muistaa keski-ikäistä ystävää.

***

Perinteiseltä sunnuntaikävelyltä palautuessani huomasin, että kirkonmäelle oli kertynyt viimasta piittamatta jos jonkinlaista hännänheiluttajaa eläinten joulurauhan julistusta kuuntelemaan. Jotkut koirista näyttivät hyvin uskovaisilta, mutta toiset olivat vähän tekopyhän oloisia, ja joitakin kiinnosti kaverin takapuoli enemmän kuin joulun sanoma.

Tehosikaloitten possuja siellä ei näkynyt. Kuinkahan suuren markkinointiapurahan Sorkka-Liisa aikoo junailla seuraaviin budjetteihin, että saadaan taas sianlihan menekki nousuun. Yhtenä päivänä huomasin, että sittarissa myytiin kinkkua alle kahdella eurolla kilo. Köyhän kannattaa nyt syödä possua.

Naisnäkökulmaa sarjakuvaan

Lastenkirjailija miettii

Tuota äskeistä kirjaa lukiessa mietin, että mitähän kohderyhmä, siis nuoret, tykkää tällaisista kirjoista, vai onko tämä kuitenkin enemmän aikuisten kirja.

Olin viikonloppuna lastenelokuvia arvioivassa raadissa ja yritin miettiä elokuvia siitä näkökulmasta, että mistä elokuvasta lapset voisivat pitää. Pidin itse Kaatopaikan enkelit animaatiosta, mutta ajattelin etteivät lapset pitäisi siitä. Mutta kyllä he siitä sitten kuitenkin pitivät.

Pidin myös sellaisesta pierumuusielokuvasta ja päädyin suosittelemaan sitä voittajaksi, koska ajattelin, että siitä lapset tykkäisivät. Mielestäni elokuva oli oikeasti hauska, ei pelkästään pierevän muusin vuoksi. Mutta kas, eivät lapset välittäneetkään pierumuusista.

Tajusin siis, ettei minulla ole erityistä käsitystä siitä, mistä lapset tykkäävät. Voin lähinnä miettiä mistä olisin itse lapsena tykännyt, mutta minähän en lapsenakaan ollut kaikki lapset.

Lapsetkin ovat yksilöitä, jopa nuoret ovat yksilöitä, vaikka ovatkin melkoisia laumasieluja. Ei ehkä kannata kauheasti päätellä, että mistä lapset tykkäävät tai eivät tykkää. Ehkä lapsille kirjoittaessakin kannattaa vain pitää mielessä, että tykkääkö siitä itse ja ehkä miettiä olisiko tykännyt siitä lapsena.

Lastenkirjailija miettii

Katulapsi hyvinvointivaltiossa

Minnan äidillä on vakavia mielenterveysongelmia, Minnan isällä on uusi perhe, joten vanhemmilla ei oikein ole voimavaroja huolehtia lapsestaan. Minna käy koulua, mutta koululaitos ei ole varautunut huolehtimaan niin heikoilla olevista yksilöistä kuin Minna. Niinpä hän elelee turvaverkkojen ulkopuolella ja keplottelee päivästä toiseen. Minnalla on poikaystävä, joka ei ole paljonkaan arvoinen, mutta tyhjää parempi. Tältä saa sentään seksiä, varsinkin kun tämä lopulta Minnan painostuksesta voittaa luontaisen laiskuutensa. Siihen asti Eddie on välttänyt kaikki uuvuttavat esileikit väittämällä, että Minna on liian nuori nauttiakseen seksistä.

Pidinkin tässä kirjassa ehkä eniten juuri Minnan ja Eddien suhteen kuvauksesta. Se oli niin barbaarinen. Siinä ei ollut minkäänlaista romanttista hohtoa eikä hentomielisyyttä. Mutta ei myöskään syyllisyyttä, eikä häpeää. Pelkkää hinkkausta, joka tarjoaa hetken huojennuksen.

Olen vieraantunut nuorisosta, koska en joudu heidän kanssaan tekemisiin, mutta joskus keskustassa tulee katseltua porukoita jotka viettävät aikaansa Hansa-korttelissa.Minusta tuntuu että siellä on monta Minnaa ja Eddietä. Kirjan lopussa hyvinvointivaltio saa kuin saakin vielä otteen Minnasta ja hän pääsee hoitoon. Isäkin havahtuu kantamaan vastuuta jälkikasvusta. Hyvä niin.

Tämä kirja näyttää onnistuneesti sen, miten monimutkainen prosessi on ihmisen kasvattaminen. Ihmeellistä, että se suurimmalta osalta onnistuu kuitenkin kohtalaisesti.

Lastenkirjahyllystä löytyy parempi arvio kirjasta, jos kiinnostaa.

Katulapsi hyvinvointivaltiossa

Kohtaaminen

Olen miettinyt mitä se oikein on, kun yhtäkkiä ihminen, jota ei ole nähnyt yli kolmeenkymmeneen vuoteen, alkaa pyöriä mielessä. Sitä tekee joitakin laiskoja yrityksiä, kuten että googlettaa, mutta sehän ei välttämättä tuota naisten kohdalla tulosta, koska edelleenkin suurin osa ottaa avioituessaan miehensä nimen.

Sitten sitä tekee jotain muuta, kuten että menee kirkkoon. Kiinnittää ensin huomiota kaikkeen muuhun, kunnes yhtäkkiä tajuaa istuvansa tämän ihmisen takana, jota on viime aikoina aika paljon ajatellut. Hänellä on perhe ympärillä, sellaisenkaan olemassaolosta minulla ei ollut tietoa.

Kysyin muistaako hän minua. Nainen kapsahti kaulaani, suuteli poskelle ja väitti minun nuorentuneen. No se oli aika hyvin kyllä, koska käsittääkseni olin jotain 18 vuoden kieppeillä kun näin hänet viimeksi. Kysyin mitä he siellä tekivät. He olivat tulossa ruotsinlaivalta.

Hän kertoi minulle veljestään, josta myöskin kovasti tykkäsin niihin aikoihin. Mutta sitten veli kuoli, mikä oli aikamoinen suru. Hän kertoi jotain mitä veli oli sanonut. Siis minusta. Ja minä otin ne sanat talteen kuin ihmeellisen lahjan.

Nyt kun olen taas tapellut käsikirjoitukseni kanssa, tajusin yhtäkkiä että olen käsitellyt siinä sitä tunnetta, joka minulla on liittynyt näihin ihmisiin. Mutta ei se tunne liity pelkästään heihin, vaan on ollut muitakin ihmisiä, jotka ovat herättäneet minussa samanlaista hellää kaipausta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta siitä huolimatta, että elämä on johdattanut ja edelleenkin johdattaa meitä hyvin eri suuntiin.

***

Ps. Satu on arvostellut Pappia kyydissä kirjani.

Jatko-osan, eli Pelastusrenkaiden taitto tulikin juuri tänään tarkastettavaksi. Olen kyllä itse niin kyllästynyt Matleenaan, että kohta tulee yökkä.

Kohtaaminen

Adventtisaarna

Me emme halua minareettia kotikadullemme
mutta toivotamme tervetulleiksi
tavarataivaiden hehkuvat mainospylväät.

Emme usko joulun tähteen
mutta valopylväiden tarjouksiin me uskomme.
Niiden mukaan suunnistamme
arkipäivämme yössä.

Koska olemme niin paljon viisaampia
kuin ihmiset ennen vanhaan
emme mielestämme tarvitse sitä
minkä varassa he elivät.

Turvaamme järkeen ja tavaraan
ja sitten petymme
kun ne eivät johdattaneetkaan
meitä kotiin.

Kun viimein pysähdymme
emme ymmärrä, missä olemme.

***

Runotorstaissa piti runoilla Pysähtyneestä.

Adventtisaarna

Totaalityhmät

Nainen ei saanut armeija-aikana haluamaansa leikkaushoitoa ja heräsi tajuamaan, että armeija on pakkokoneisto. Siksi tämä alikersantti kieltäytyy suorittamasta asepalvelustaan loppuun. Hän kieltäytyy myös siviilipalveluksesta, joka sekin on hänen mielestään vain armeijan lisäke, eikä rakenna rauhaa. Naisesta on tulossa Suomen ensimmäinen naispuolinen totaalikieltäytyjä. Tämmöistä uutista olen nyt ihmetellyt.

Minä nyt mietin vaan sitä, että mitä tämä ihminen oikein kuvitteli armeijan tarkoitukseksi niihin aikoihin kun hän keksi haluta sotaväkeen? Onko ihmisten sumuttaminen tosiaan nykyään jo niin etevää, että armeijankin luullaan olevan maailmassa vain siksi, että sotilaista voitaisiin pitää mahdollisimman hyvää huolta ja hoitaa kaikki niiden pipit.

Totaalityhmät

Sivistysponnistuksia

Luin Hyryn Maailman laidan. Siinä oli 101 sivua. Kirja on vuodelta 1967.

Pietari lähtee veljensä ja appensa kanssa vähän huonolla ilmalla merelle. Jättää apen kaukaiselle saarelle joidenkin toisten kanssa ja palaa veljensä kanssa takaisin. Ei löydä kotirantaan ja toinen veneistäkin pääsee irti ja lähtee ajelehtimaan. Pietari kuitenkin pääsee maihin ja lähtee seuraavana päivänä etsimään veneitään. Ne löytyvät hyvässä kunnossa ja hän saa ne apumiesten kanssa tuotua kotiin. Sitten hän hakee apenkin kotiin, kun tämä oli päätynyt mereltä Haminaan. Kalansaalista ei puhuta mitään.

Kirjassa puhuttiin kirjolohen kasvattamista verkkoaltaissa. Minun tietoisuuteni tämä toiminta tuli vasta 80-luvun alussa. Näin sitä oppii uusia asioita romaaneista.

Tuukka Kangasluoma arvioi Hyryn edellistä kirjaa Helsingin sanomissa näin: Suppean sanonnan rinnalle on kuitenkin tässä teoksessa ilmaantunut myös pitempiä lauseperiodeja, joissa usein on jopa lyyristä tiheyttä. No sehän on hienoa sitten.

Mietin millä tavalla Pietarin tyhjiin raukeava kalamatka voisi rinnastua raamatulliseen esikuvaansa. Siinähän Pietari oli kavereittensa kanssa koko yön heitellyt verkkoja veteen saamatta saalista. Ylösnoussut Jeesus oli rannalla ja käski miesten yrittää vielä kerran. Nämä hetken mutistuaan tottelivat, ja sitten saivat saalista.

Tässä romaanissa ei saatu edes verkkoja veteen. En tiedä oliko tarkoituskaan. En koko aikana ymmärtänyt miksi he oikeastaan olivat lähteneet merelle. Appiukko mainitsi lopussa joidenkin verkkojen sekaantuneen, joten ehkä oli ollut tarkoitus kalastaa. Voi olla, etten minä nyt ihan vielä tältä istumalta ymmärrä romaanin hienoja alluusioita.

*****


Sain Blogisiskolta joulutunnustuksen. Kiitos!

Sivistysponnistuksia

Yksinäisyys on tarttuva tauti

Luin tutkimuksesta, jossa osoitettiin että yksinäisyys tarttuu. Yksinäinen levittää alakulonsa muihin ja nämä ovat vaarassa myös muuttua yksinäisiksi. Oma kokemus on ollut samansuuntainen. Nuorena kun lähti murhemielin kapakkaan, oli varmaa, että siellä sai istua yksin ja palata kotiin vielä alakuloisemmissa tunnelmissa kuin lähtiessä. Mutta jos sinne pääsi iloisessa seurassa, saattoi tapahtua kaikenlaista hauskaa, joka kantoi pitkään jälkeenpäinkin. Mutta nyt se on siis todistettu, kun ihminen on yksinäinen, muut kiertävät hänet kaukaa.

Tulos on yksinäisyydestä kärsivän ihmisen kannalta aika ankea, koska se osoittaa, että silloin kun ihminen tarvitsisi muiden tukea eniten, hän saa sitä vähiten. Hän ei voi saada sitä, mitä tarvitsee, siis ihmisten seuraa, koska ihmiset karttavat häntä inhottavan yksinäisyystaudin tarttumisen pelossa. Yksinäinen eristetään, jotta taudin leviäminen tulisi estetyksi.

Yksinäisyys on tarttuva tauti

Tuubaa tuubaa

Siniristilippumme,
sulle käsin vannomme, sydämin:
sinun puolestas elää ja kuolla
on halumme korkehin.

Näin runoili V.A Koskenniemi. Mutta oliko hän tosissaan? Oliko hänen korkein halunsa elää ja kuolla siniristilipun puolesta? Vai olisiko sittenkin jokin muu halu ollut häen elämässään vielä korkeampi?

Eikö oikeastaan ole aika pelottavaa, jos ihminen on siinä mielentilassa, että hänen korkein halunsa on kuolla jonkin nationalistisen symbolin puolesta? Eikö itsemurhaiskut tehdä tämäntyyppisessä mielentilassa?

En tiedä onko mikään symboli sen arvoinen, että sen puolesta kannattaisi kuolla, puhumattakaan että sen puolesta kuoleminen olisi korkein halu. Joidenkin ihmisten puolesta voisi ehkä joskus uhrata henkensä, mutta en minä silloinkaan osaisi ajatella, että se olisi korkein haluni.

Tuubaa tuubaa

Ehdotan siirtymistä viittomakieliseen kansallislauluun, missä voi käydä tekemässä aloitteen?

Kävin tänään pitämässä itsenäisyyspäivän puheeni Turun kristillisellä opistolla, enkä ollut osannut lainkaan varautua siihen, että saattaisin liikuttua juhlan aikana. Nenäliinoja ei siis ollut tullut mukaan. Liikutuin heti alussa, kun Suomen lippu tuotiin saliin ja laulettiin siniristilippumme. Se oli järkyttävä kokemus, sillä en ole isänmaallisten juhlien ystävä.

Liikutuin siksi, että lippua kantoi vakava tummahipiäinen mies, joka ei selvästikään ollut suomalainen. Kuulin myöhemmin, että maahanmuuttajat ovat innokkaita tässä luottamustehtävässä. Viime vuoden juhlissakin lippua oli kantanut maahanmuuttaja.

Maamme-laulukin sai elämässäni uuden ulottuvuuden katsellessani miten monikymmenpäinen ryhmä esitti sen viittomakielellä. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus esityksen aikana. Viitottuna Maamme-laulu on kaunis. Ehkä voitaisiin päättää, ettei sitä muulla tavalla enää koskaan esitetäkään? Kuka kaipaa sellaista tyhjänpäiväistä jollotusta.

Ehdotan siirtymistä viittomakieliseen kansallislauluun, missä voi käydä tekemässä aloitteen?

Onnea Hyrylle

Antti Hyry sai kuulemma Finlandian. Mietin miksei minulla ole suhdetta sen kummemmin Hyryyn kuin Finlandiaankaan. Olen periaatteessa iloinen siitä, että palkinnon sai ihminen jolla on takanaan pitkä ura.

Mietin onko palkinnoista mitään hyötyä kirjallisuudelle, kuten joskus aina väitetään. Sanotaan että palkinnot lisäävät ihmisten mielenkiintoa kirjallisuutta kohtaan. Kirjallisuudesta keskustellaan ja se on heidän mielestään hyvä asia.

No ehkä niinkin, mutta nyt kääritään Hyryn Uunia lahjapapereihin ja tuhannet suomalaiset saavat sen lahjaksi. Moni kirja päätyy lahjan saajan hyllyyn ja vahvistaa heidän näkemystään siitä, että kirjallisuus on jotain käsittämätöntä ja tylsää. En väitä, että Hyryn kirja olisi käsittämätön ja tylsä. Epäilen vain, ettei se sovi kaikille, jotka tulevat saamaan sen lahjaksi siksi että se voitti kirjallisuuspalkinnon.

Onnea Hyrylle