Kevät järvenpohjassa

Mitä kokee näkinkenkä tällaisena päivänä
kun jäät ovat yhtäkkiä poissa
ja pilvien kuvajaiset
liikkuvat lasinkirkasta vedenpintaa pitkin.
Kaipaako se taivaalle
vai onko kiitollinen
järvenpohjan pehmeästä savesta
johon on niin hyvä kaivautua.

***

Runotorstai

Kevät järvenpohjassa

Introspektiota eräässä elämän taitekohdassa

Laskin tuossa, että kuusitoista vuotta kestäneen kirjailijan urani aikana pöytälaatikkooni oli kertynyt kahdeksan hylättyä käsikirjoitusta. Yksi käsikirjoitus on sellainen, josta ei ole koskaan kuulunut vastausta. Se on laitettu matkaan joskus 90-luvulla, joten turha varmaan odotellakaan enää julkaisupäätöksiä.

Olohuoneen nurkassa on vihreä perintökaappi, jonka alahyllyllä on kasa käsikirjoituksia erilaisissa hylkäyskuorissa. Niitä on vaikea katsella. Luojan sydän särkyy, kun näkee omansa siellä niin hylättyinä, toivonsa menettäneinä.

Pari hylättyä käsikirjoitusta koki 90-luvulla ylösnousemuksen Kolmiokirjan tuotteissa, hiukan muokattuna toki. Yksi novellikokoelma on mennyt muutossa hukkaan, siitä minulla on vain muistot. Kysymys oli lapsuusnovelleista, joissa nostalgisesti palasin kuusikymmentäluvulle. Mieheni piti niitä mestarillisina, mutta kustantamot eivät syttyneet. Novellit on kirjoitettu muistaakseni 1993.

Nyt hylättyjä kässäreitä lojuu nurkissa enää seitsemän kappaletta. Ihmeellistä, mutta sydän tosiaan tuntuu paljon keveämmältä nyt, ja on mukava alkaa miettiä seuraavaa kirjaa.

En usko, että kaikki käsikirjoitukseni koskaan näkevät päivänvalon kirjoina. Ainakin nuo Kolmiokirjan pokkareina julkaisemat olen jättänyt mielestäni. Lapsuusnovellit pitää myös unohtaa, koska minulla ei ole printtiä, eikä niitä ole sähköisessäkään muodossa, tietenkään. Pari-kolme käsikirjoitusta on kuitenkin sellaista, joista viimeistä sanaa ei ole vielä minun mielestäni sanottu. Mutta en pidä kiirettä. Aika toimii tässä minun hyväkseni. Kun aikaa kuluu, näen mikä noissa jutuissa voisi olla kestävää, ja työstäessäni käsikirjoituksia eteenpäin voin tarttua sitten niihin asioihin.

Introspektiota eräässä elämän taitekohdassa

Joskus sitkeys palkitaan, joskus ei

Olen koko talven paininut erään typerän käsikirjoituksen kanssa, joka on piinannut minua toistakymmentä vuotta. Ensimmäisiä versioita kirjoittelin vuonna 1997. Kustantaja on hylännyt käsikirjoituksen kertaalleen. Se on kokenut syvällisiä muodonmuutoksia, ja olen luettanut sitä ulkopuolisilla. Jokin siinä on aina vaan pielessä, enkä ymmärrä mikä. Maaliskuun lopulla annoin taas tällä erää periksi, en saa tarinasta julkaisukelpoista nytkään.

Tunnelmat olivat synkeät. Minunhan piti tämä talvi käyttää kirkkotrilogian kolmannen osan kirjoittamiseen. Nyt on kevät, eikä ole syntynyt sen paremmin kirkkotrilogiaa kuin mitään muutakaan.

Kaivoin mappi ööstä vanhan käsikirjoituksen, jota olen silloin tällöin työstänyt. Alunperin osallistuin tarinalla satukilpailuun, joka oli joskus 1990 luvun alkuvuosina. En menestynyt. Sitten työstin tarinaa, ja lähetin sen Kirjapajalle. Sieltä tuli rohkaiseva viesti, kustannustoimittaja piti käsikirjoituksestani, ja halusi nähdä sen kirjana. Viikon kuluttua tuli törmäys, ei se mennytkään läpi, sori vaan. Nyt luin kässärin läpi, ja mielestäni se oli aika kiva. Viilailin vähän, ja lähetin kustantajalle. Äsken sain viestin, että se tulee ulos kirjana 2011.

Näyttää siis siltä, että urani kirjailijana saa vielä jatkua ainakin tuonne asti.

Joskus sitkeys palkitaan, joskus ei

Sotkin joskus viime syksynä kotisivuni niin pahasti, etten pystynyt enää päivittämään niitä. En vieläkään ymmärrä mitä tapahtui, mutta se on ilmeisesti aivan normaalia, kun puhutaan tietotekniikasta. Tein sellaisen ratkaisun, että rakensin itselleni uudet sivut. Jotka löytyvät nimellä parempi.kirstiellila.net

Nuo vanhat sivut häiritsevät nyt mielenrauhaani, ne pitäisi ehkä poistaa, tai sitten korjata, mutta koska tällaiset hommat ovat äärettömän rasittavia, täytyy välillä levätä ja suostua siihen, että elämä on aina vähän epätäydellistä ja omituisessa vaiheessa.

Kyl kai se kesäkin sieltä tulee...

Järvi ei ehkä tykännyt siitä, kun tuli kovat pakkaset ja jääkansi veden päälle. Hapen riittämistäkin sai varmaan pelätä. Mutta talven pakollisen hiljaiselon aikana ehtii sakka painua pohjaan, ja vedestä tulla niin kirkasta, että se heijastaa taivasta sellaisena kuin se on.

Kyl kai se kesäkin sieltä tulee...

Jokainen meistä

Jokainen meistä on erilainen
jokainen meistä on samanlainen.
Jokainen meistä särkyy,
jos lyödään.
Jokainen meistä kiiltää
jos kiillotetaan.
Kukaan meistä ei ole itse tehnyt itseään.

***

Runotorstai

Kuva täältä.

Jokainen meistä

Maailmankuva tunkee tekstistä lihana ulos

Olen parissa kirjoittajaryhmässä yrittänyt mennä ohjauksessa sille tasolle, että mietittäisiin miten hyvä tarina kirjoitetaan. Minulla oli kursseja suunnitellessa jokin sellainen ajatus, että kiinnostava tarina ei synny pelkästään kielen tasolla, vaan siihen tarvitaan syvällisempää ymmärrystä.

Osittain ratkaisut ovat tietenkin kirjoitusteknisiä, ja niitä kirjoittajakursseilla aina jauhetaan. Mikä näkökulma, mistä riittävän kiinnostava aihe, mistä sympaattiset, sopivan ristiriitaiset henkilöhahmot. Mutta ajattelin, että sitten kannattaisi ehkä ottaa huomioon myös se ympäristö johon kirjoitetaan. Aika jota elämme. Maailmassamme liikkuvat uskomukset ja ennakkoluulot. Ihmisten erilaiset maailmankuvat. Kirjoitammeko niiden mukaisesti, vai niitä vastaan?

Jos haluamme kirjoittaa niiden mukaisesti, on toiveissa, että saamme suosiota, koska on paljon ihmisiä, jotka kokevat ajattelevansa samoin kuin kirjassa esitetään. He innostuvat kirjasta, koska ihmiset aina innostuvat siitä jos joku ajattelee aivan samoin kuin he.

Mutta voimme myös kirjoittaa näiden yleisten ajassa liikkuvien uskontunnustusten vastaisesti. Silloin ehkä emme saa samanlaista suosiota. Jos hyvin käy, voimme saada toisinajattelijan maineen, joka on hieno asia. Mutta yhtä hyvin voi käydä niin, että ei tule minkäänlaista mainetta. Kirja voi silti olla hyvä, siis teknisesti hyvin tehty, koskettava tarina, se vain koskettaa vähän pienempää porukkaa, sikäli kuin nämä sen löytävät.

Halusin ottaa kontekstin mukaan kirjoitusprosessiin. Ajattelin, että kirjoittajan olisi syytä pohtia millaiseen ympäristöön hän kirjoittaa ja olla tietoinen maailmankuvastaan. Kannattaa miettiä miten se suhteutuu siihen ns. ajan henkeen, joka tulee meitä vastaan medioissa ja tavallisten pulliaisten arkiajattelussa. Millaisessa linjassa olemme siihen.

Koska lopulta kirjan "hyvyyden" tai "huonouden" ratkaiseekin ehkä se, miten se tämän ajan hengen kanssa resonoi. Luultavasti säilyy pohjimmiltaan aina mysteerinä, mikä kirja nostetaan, mikä halutaan unohtaa. Mutta jos kirjoittaja pohtii asioita myös maailmankuvien tasolla, eikä pelkästään nuohoa tekstinsä kirjoitusvirheitä, hän voi myöhemmässä vaiheessa välttyä joiltakin ikäviltä yllätyksiltä.

Maailmankuva tunkee tekstistä lihana ulos

Turha odottaa arvosteluja

Tuli tuolla Facebookin puolella juttua siitä minkä verran lehdissä julkaistaan arvosteluja nuorten- ja lastenkirjoista. Viime vuonna kuulemma on julkaistu Helsingin sanomissa arvio noin 40 nuortenkirjasta. Muiden lehtien linja taitaa olla vielä tylympi.

Suomen nuorisokirjallisuuden instituutin sivuilta löytyi tieto, että Suomessa julkaistaan vuosittain nuorille 1400-1500 nimekettä, joten prosentuaalisesti aika pieni osa kirjoista pääsee valokeilaan. Ja tuosta huomattava osa on käännöskirjallisuutta. Kotimaisen nuortenkirjan mahkut päästä esille on ehkä 1-2 % luokkaa. Mahdollisuudet esille pääsemiseen lisääntyvät, jos kirjoittaa fantasiaa.

En ole huomannut kirjallisuusarvosteluissa sellaista tendenssiä, että kotimaisuutta jotenkin suosittaisiin, niin kuin voisi olettaa, kun ollaan tämmöinen surkea pieni kielialue. Koska suomenkieli niin kuin valtaosa kirjailijoistakin on henkitoreissaan, odottaisi vetoapua lehdistöltä, joka itsekin on riippuvainen lukutaitoisesta yleisöstä, mutta se on turha toive.

Turha odottaa arvosteluja

Nerokas kirjailija ryösti ajatukset

Sain luettua Siri Hustvedin Amerikkalaisen elegian. Kirjassa sisarukset, Erik ja Inga alkavat isänsä kuoltua selvitellä joitakin perheensä elämään liittyviä salaisuuksia. Romaanin juoni kuulostaisi selostettuna saippuaoopperalta, mutta kaipa sitä pidetään vakavasti otettavana kaunokirjallisuutena.

Romaanissa on juonteena nerokas, kuuluisa mieskirjailija. Tarinassa jo vainaa, mutta kumminkin. Aloin miettiä, kuinka moni kaunokirjojen lukija alkaa haaveilla kirjojen kirjoittamisesta ja kirjailijan ammatista luettuaan pinon tällaisia kirjoja? Nerokas kuuluisa kirjailija, jonka elämässä sattuu ja tapahtuu on nimittäin aika yleinen teema kaunokirjoissa. Ja monet selvästikin uskovat olevansa itsekin kirjoittajina neroja, kunhan vain saisivat sen ensimmäisen tuotoksensa valmiiksi, ja julki.

Pidän tällaista kirjailijakuviota aika sisäsiittoisena romaanin aiheena, mutta olen kokeillut aihetta itsekin. En kuitenkaan kyennyt kirjoittamaan kirjaa nerokkaasta, palvotusta kirjailijasta. Kirjassani Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin, wannabekirjailija Selma joutuu katkerasti huomaamaan, että huonojenkin kirjojen kirjoittaminen on älyttömän vaikeaa.

Mitä kirjojen hyvyyteen ja huonouteen tulee, olen päätynyt ajattelemaan, että se ei ole mikään kirjan sisäinen ominaisuus. Kysymys ei ole siitä onko kirja kirjoitettu hyvin vai huonosti. Kysymys on siitä miten kirja ns. resonoi ajassa. Siis mihin kirjaan keskeisessä asemassa olevat henkilöt kulloinkin haluavat tarttua, ja tehdä ilmiön.

Resonointia voidaan mitata lyhyellä tai pitemmällä aikavälillä. Kirja joka on tänään järisyttävän puhuttu, voi viisi vuotta myöhemmin olla unohduksissa. Periaatteessa voisi olla myös toisin päin, mutta sitähän ei nykyään kai juuri koskaan tapahdu, koska se vaatisi toimittajilta ja muilta oma-aloitteisuutta, itsenäisyyttä jne.

Miten moni kirja mahtaa oikeasti elää vuodesta toiseen, muuten kuin osana koulujen ja yliopiston kirjallisuusarvosanojen pakkolukulistoja?

Olen sanonut tämän varmasti ennenkin, mutta minulta on aika tarkkaan kulunut pois kaikki kirjailijan ammattiin liittyvä gloria. Vaikea sanoa palaisiko se, jos yhtäkkiä tapahtuisi ihme, ja saisin jonkin ihmeellisen kunniamaininnan jostain tuutista.

Nerokas kirjailija ryösti ajatukset

Lastenkirjaa pukkaa

Vaikka odottelen tässä kesää parhaillaan, ajatukseni ovat jo syksyssä. Reetta ja linnan vangit ilmestyy syyskuussa, ja jo nyt pitää ottaa kantaa erilaisiin markkinointiin liittyviin asioihin. Kirjassa on Kirsi Haapamäen ihana kuvitus, ja olen ihan ähkynä iloista, kun saan nähdä oman tarinani niin kauniina kirjana. Samalla pieni huoli tietysti pukkaa jo pintaan. Löytääkö kirja ostajat/lukijat jne.

Olen sivumennen sanoen ollut vähän yllättynyt tajutessani, että nämä viimeksi julkaistut kirjani herättävät niin negatiivisia vibraatioita joissakin ihmisissä. Jotkut inhoavat kirjojani niiden aiheen perusteella. "Mutta eihän tollaisia lue kuin perheenemännät", joku sanoi eräällä keskustelupalstalla, jota en nyt linkitä.

En tiedä pitääkö se paikkansa, että kirjojani lukevat vain perheenemännät, mutta en ymmärrä miksi perheenemäntä olisi lukijana jotenkin huonompi kuin joku toinen. Ja jos perheenemäntä ostaa kirjani, hänen rahansa on yhtä käypänen kuin jonkun toisen, vaikkapa wannabe-kirjailijan raha.

Lastenkirjaa pukkaa

Olen myös näytelmäkirjailija

Ehkä pitää hiukan tasapainottaa näitä ankeita tunnelmia. Sain valmiiksi näytelmäni Vielä hirmuisempi vankila, jota olen kirjoittanut yhdessä museotutkija Salme Kotivuoren kanssa. Toisin kuin muut Eerik neljännentoista ja Kaarina Maununtyttären elämään liittyvät teokset, tässä pitäisi nyt olla historialliset faktat kohdallaan. Sain ohjaajalta innoittuneen viestin, ja harjoitukset alkavat syksyllä. Kysymyksellä on kulttuuripääkaupunkiprojekti, ja näyttelijöinä ovat Samppalinnan ja Luolavuoren koulujen erityisoppilaat.

Olen myös näytelmäkirjailija

Jos toiveet olisivat hevosia, köyhätkin ratsastaisivat

Kariston kirjoituskilpailuun oli lähetetty yli neljäsataa kässäriä. Yli neljäsataa toiveikasta kirjoittajaa toivoo saavansa käsikirjoituksensa julki. Voi kunpa heitä kaikkia onnistaisi! Voi kun heidän kaikkien unelma saisi täyttymyksen ja osoittautuisi etukäteisodotusten veroiseksi. Voi kun heidän kirjoittajantiensä kulkisi voitosta voittoon, palkinnoista palkintoihin. Voi kun heidän ei koskaan tarvitsisi joutua kokemaan ennakkoluuloja ja vihaa sen vuoksi, että ilmaisevat itseään niin kuin ilmaisevat. Voi kun kukaan ei koskaan kadehtisi heitä. Voi kun kaikki voisimme aina elää tasapainoisina ja onnellisina ja varmoina siitä, että olemme arvokkaita ja tärkeitä ja juuri oikealla paikalla tehdessämme sitä mitä teemme.

Jos toiveet olisivat hevosia, köyhätkin ratsastaisivat

Vitutusta

Uusi kirjallisuuden ihmelapsi Elina Hirvonen on Akateemisessa kirjakaupassa esittelemässä kirjaansa. Huomasin asian, koska Turun sanomissa oli ilmoitus. Kun minä olin kollegani Rauno Lahtisen kanssa pari viikkoa sitten samassa paikassa, meidän vuoksemme Akateeminen kirjakauppa ei katsonut tarpeelliseksi laittaa lehteen ilmoitusta, koska meidäthän toki löytää hajun tai jonkin muun mystisen asian perusteella.

Tämä on taas sitä aikaa, jolloin kyselen, että mitä järkeä tässä minun hommassani on. Ja vastaus on tietenkin, ei mitään hevon helvetin järkeä tietenkään. Mutta koska kysymys on riippuvuudesta, toisin sanoen aivokemiallisesta häiriötilasta, jonka vuoksi minun on pakko kirjoittaa samalla tavalla kuin jotkut toiset vetävät kaksin käsin viinaa, tai tupakkaa, tai perunalastuja. Niin minkäs teet, jatkettava on. Katkeraan loppuun asti.

***

Edit. vähän myöhemmin.

Luin vähän matkaa Siri Hustvedtin kirjaa Amerikkalainen elegia ja rauhoitun hiukan, koska kirja tuntuu hyvältä. Varmaan Hirvosenkin kirja on hyvä, muistaakseni pidin jotenkin siitä ensimmäisestä, en muista mikä sen nimi oli, jaa muistan sittenkin. Että he muistaisivat saman, tai jotain sinne päin. Ihan uskomatonta ajatella, että minun pitäisi jaksaa vielä kirjoittaa yli kymmenen vuotta. Tunnen olevani ihan puhki.

Vitutusta

Kevättä!

Terveisiä Porista, jossa olin pitkäperjantai-iltana seuraamassa Ristin tie vaellusta, joka kulki Raatihuoneen torilta Keski-Porin kirkolle. Mietin oliko Jeesuksen täytynyt nukkua papiljotit päässä, ja mitähän hoitoainetta hän mahtaa käyttää, sillä hiuslaite oli niin kiiltävä ja kiharat ihailtavan tasaiset ja sileät.

Lehti kertoi, että Ristin tietä oli seuraamassa tuhansia. En tiedä mitä tuo täsmälleen tarkoittaa, sillä minusta porukkaa oli aivan käsittämättömät määrät. Eräät olivat hyvin päämäärätietoisia, tiesivät reitin ja osasivat ennakoida niin, että suunnistivat ensimmäisinä oikealle lavalle päästäkseen parhaimmille paikoille. Itse olin aina jälkijunassa, mutta hyvin näkyi ja kuului, ei ongelmia.

Onneksi olin varustautunut villahousuin ja talvikengin, sillä puisto oli vielä jäässä, joskin koiranpaskat olivat fysiikan lakeja uhmaten jo sulia, ja sainkin niitä jalkapohjiini eräitä. Siitä toki tietää kevään tulleen. Yleisönosastoillakin on jo julkaistu ensimmäiset koirienomistajien laiskuutta arvostelevat tuohtuneet vuodatukset. Niin kauan on asiat hyvin, kun ihmiset lähtevät puistoon katsomaan kiiltokuvajeesusta, ja toiset valittavat koiranpaskoista. Hyvää pääsiäistä!

Kevättä!

Kärsimys

Turhaan huokaisit helpotuksesta,
sillä kohta on joulu,
sanoi teuraaksi vietävä
pääsiäislammas possulle.


****

runotorstai

Kärsimys