Ihmisen outous

Pari päivää sitten katselin televisiosta eläintenpelastusohjelmaa. Eläimet loukkaantuvat, joutuvat vaaroihin, ja ihmiset tulevat ja pelastavat. Sitten näytetään onnellinen eläin onnellisen omistajansa kanssa ja katsoja pyyhkii kostuneita silmiään.

Jossain kaukaisessa maassa oli viisiviikkoinen kissanpentu eksynyt viemäriputkeen, eikä osannut sieltä ulos. Pennun hätäinen maukuna viilsi sydäntä. Pelastuspartio yritti saada pentua ulos erilaisin menetelmin, mikään ei onnistunut. Kiirekin oli, sillä säätiedotus lupasi rankkasateita, joilloin viemärit täyttyisivät, ja pentu hukkuisi.

Kun mikään lempeämpi keino ei tehonnut, kutsuttiin paikalle palokunta, joka alkoi ruiskuttaa viemäriin vettä, niin että pentu huuhtoutuisi veden mukana ulos viemäristä. Ankara menetelmä tepsi, ja henkihieverissä oleva pentu pullahti ihmisten ilmoille. Kaikki riemuitsivat, mutta sitten tuli hätä, sillä pentu oli eloton. Se käärittiin pyyhkeeseen ja sitä alettiin elvyttää.

Kissa virkosi, se tutkittiin, todettiin kuivuneeksi ja nälkiintyneeksi. Se nesteytettiin, sille annettiin ruokaa. Se oli niin nälkäinen, että yritti syödä kupin reunatkin. Pentu sai uuden kodin miehen luona, jolla oli ennestään pari kissaa. Lopussa näytettiin virkku pentu pyörimässä vimmatusti ympäri huushollia. Ikävä koettelemus viemärissä ei näyttänyt painavan mieltä.

Kirjoitan tästä asiasta siksi, että tämä ihmisen olemuksessa oleva syvä ristiriita hämmentää minua aina. Ihmiset ovat toisaalta niin julmia, että ylläpitävät lihateollisuutta, joka merkitsee helvetillisiä oloja esimerkiksi sikojen kaltaisille älykkäille olennoille, mutta toisaalta ovat valmiita käynnistämään ison koneiston pelastaakseen yhden kissanpennun.

Ihmiskunnan historia on julmuuksien historiaa, vaikka toisaalta meissä on tämä järjetön ulottuvuus, että voimme yhtäkkiä tuntea kaiken voittavaa myötätuntoa jotain yhtä surkeaa pientä olentoa kohtaan, jonka ehkä voimme pelastaa.

En oikein osaa päättää, onko tämä ihmisyyteen kuuluva piirre kaunis vai kauhistuttava.

Ihmisen outous

Viestintää

Hain markkinointiviestinnän kurssille, jonka pitäisi alkaa ensi maanantaina. Ajattelin nimittäin, että tässä pitää nyt vielä jotain keksiä ennen eläkettä. Viime maanantaina tuli viesti, että kurssi toteutuu ja että minutkin on kelpuutettu sinne. Minulle luvattiin lähettää kutsu koulutukseen. Eiliseen mennessä kutsua ei ollut tullut, joten lähetin kurssisihteerille kyselyn, että mihinkäs se minun kutsuni on unohtunut. Haluaisin nimittäin tietää, että mihin kellonaikaan ja mihin huoneeseen minun pitäisi maanantaina raahautua. Sähköpostiini tuli ilmoitus, että kurssisihteeri on lomalla.

Jos joku olisi minulle kaksikymmentä vuotta sitten kertonut, että elämässäni tulee vaihe, jolloin vakavasti harkitsen markkinointiasioiden opiskelua, olisin sanonut lujasti, että sellaiseen ihmisten huijaamiseen minä en ikinä ryhdy. Mutta näin elämä koulii.

Nyt mietin vaan, että onkohan tällä oppilaitoksella vielä jotain säätämistä markkinointiviestinnässä, kun minut on selvästikin unohdettu? Olen nyt lähdössä mökille, enkä siis vielä tiedä olenko minä maanantaina taas koululainen, vai enkö ole.

Viestintää

Heräilen

Nyt olisi mahdollisuus toimia mesenaattina. Susu Petal luovuttaa teostensa myyntitulot lyhentämättöniä ystävänsä taidenäyttelyn kulujen kattamiseksi.

***

Olen heräilemässä talven ankaran työrupeaman jäljiltä. Tajuan, miten itsekeskeinen olen ollut. Olen normaalistikin itsekeskeinen ihminen, mutta kun kirjoitan, olen vielä normaaliakin itsekeskeisempi. Ja minähän kirjoitan melkein aina.

Mistä johtuu, että vasta nyt tässä vaiheessa havahdun siihen ristiriitaan, joka on oman työn ja ihmisen elämään kuuluvien inhimillisten velvotteiden välillä?

Kadehdin kaikkia suuria luovia neroja, joilta suorastaan odotetaan sitä, että he ovat itsekeskeisiä ja moukkamaisia, ja ajattelevat ensisijaisesti vain omaa luovaa prosessiaan synnyttäkseen briljantteja taideteoksia ihailijoiden luettavaksi. Neroja, joiden asema nerona vain kasvaa ja vankistuu sitä mukaa, mitä välinpitämättömämmin ja törkeämmin he käyttäytyvät.

Minun kirjani eivät saa mitään lisäarvoa siitä, että olen veemäinen lähimmäinen. Ei minun maineenikaan siitä kasva. Minä vain menetän kirjoittamisen huumassa ne vähäisetkin ihmissuhteet, joita minulla on.

Mutta niin se vain on, että romaaneja ei oikein pysty kirjoittamaan, jos ei niiden maailmaan uppoudu. Ja kun siihen maailmaan uppoutuu, ympäröivä todellisuus muuttuu varjomaiseksi, eivätkä voimat riitä vastaamaan kaikkiin sen tuomiin haasteisiin. Joihinkin riittää, mutta ei kaikkiin. Usein hoitamatta jäävät ne asiat, jotka eivät jatkuvasti muistuta itsestään. Ennen vanhaan huomasin, että kissat ja koirat tuli yleensä aina ruokittua kirjoittamisenkin ohessa, mutta kukat saattoivat jäädä kastelematta, koska ne olivat hiljaa. Siitä tulikin mieleen, että pitää käydä katsomassa vieläkö rahapuu ja jukkapalmu ovat hengissä.

Heräilen