No kun ei proosan lukemista jaksa kuunnella juhlassa vaikka se kuvaisi millaista seksiä

Mätäkuu pukkaa päälle, kun Aamulehti uutisoi, että Pentinkulmanpäivillä professori kohahdutti seksipuheilla. Toisin sanoen toukat ovat ilmeisesti munineet toimittajien aivoihin, eikä ajatus oikein kulje.

Tässä luotettavan lähteen todistus samasta tilaisuudesta.

Jos joku lähtee paikalta sillä välin kun toinen lukee seksipätkiä kotimaisesta kirjallisuudesta avaamatta noiden pätkien merkitystä, niin sen paikalta poistumisen ei tarvitse liittyä siihen, että ihminen olisi moraalisen tuohtumuksen tilassa. Vaan esim siihen, että häntä nyt vaan ei jaksa kiinnostaa kun luetaan tylsää proosaa jossain juhlasalissa.

Ja tähän perään oma muisto Vammalan Vanhan kirjallisuuden päiviltä muutaman vuoden takaa. Sali oli täynnä ihmisiä, jotka olivat tulleet kuuntelemaan mikä on Impivaara tänään, tai jotain sellaista. Sitten paikalle tuli runoilijoita, jotka alkoivat keskustella runoblogeista. Arviolta noin neljä sataa ihmistä poistui salista ja jäljelle jäi kymmenkunta, minä heidän joukossaan. En usko poistujien poistuneen moraalisen tuohtumuksen ja järkytyksen tilassa, heitä vaan ei jaksanut kiinnostaa. Mitä en lainkaan ihmetellyt. Enkä ihmettele Pentinkulmanpäivienkään poistujia.

No kun ei proosan lukemista jaksa kuunnella juhlassa vaikka se kuvaisi millaista seksiä

Kaipaan hitaaseen aikaan

Valitettavasti minulla ei ole esittää todisteeksi lähdettä, mutta muistinvaraisesti väitän jonkun tutkijan todenneen, että nykyisessä hetkisessä maailmassa klassiset musiikkikappaleetkin soittaa vingautetaan ilmoille nopeammassa tempossa kuin muutama vuosikymmen sitten. Vuosisadoista puhumattakaan.

Sama meno näkyy tietysti kirjallisuudessa. Suvannot siivotaan pois. Äärimmillään tämä on lasten ja nuortenkirjoissa, joissa pitäisi joka sivulla tapahtua jotain hengästyttävää, että nuori lukija jaksaisi motivoitua kääntämään sivua. Kuka uskaltaisi kirjoittaa hitaan, pohdiskelevan lastenkirjan? Vielä jopa sellaisen, jossa ei ole huumoria ja hauskuutta?

Tällaisia aloin miettiä, kun kuuntelin Arvo Pärtin Alinaa. Jostain syystä se toi mieleen erään toisen kappaleen.

En nykyään juuri kuuntele musiikkia. Luultavasti siksi, että se vaikuttaa liian voimakkaasti. Mutta aina välillä jokin tietty melodia alkaa elää ja sitä on pakko soittaa uudestaan ja uudestaan. Tätä Bille Augustin Hyvän tahdon taustamelodiaa on kuunneltu tuubissa vajaat kolmetuhatta kertaa kaikkiaan ja aika iso osa noista kuuntelukerroista menee minun piikkiini. En vaan saan tarpeekseni tästä. Olen joissakin asioissa monomaani.

Tätä ei voi syyttää hektisyydestä. Melodiassa on surumielisyyttä, mutta ei lohduttomuutta. Se kunnioittaa elämän arvoitusta. Televisiosarjakin oli loistava. Olen vuodesta 1992 odottanut, että se tulisi uusintana. Ei ole tullut, vaikka muuten television ohjelmisto koostuu tätä nykyä uusinnoista ja uusintojen uusinnoista, jotka on siroteltu ruoka-ohjelmien ja reality-sekoilujen lomaan.

Kaipaan hitaaseen aikaan

Niitse oli väärässä

Heidi kävi ihmettelemässä tuon edellisen postauksen kommenteissa keskustelun saamaa suuntaa. Kyllähän se hämmästyttää minuakin, koska minullakaan ei ollut tarkoitus ottaa kantaa avioliittoon, vaan puhua siitä ihmisen sisäisestä äänestä, joka meille jostain syystä kertoo miten asioiden pitäisi elämässä mennä, vaikka ne eivät menekään.

On esimerkiksi ihan yleismaailmallinen ajatus, että ystävää ei saa pettää. Ja kuitenkin kaikki tiedämme, että jossain vaiheessa suuri osa ystävistä kuitenkin pettää. Onnellista on, jos pettäminen tapahtuu pikkuasiassa, ei isossa, jossa olisi esimerkiksi hengestä kysymys.

Miksi, miksi, miksi me arvostamme uskollisuutta enemmän kuin pettämistä?

Vaikka omalla kohdallamme selitämme parhain päin, jos joskus tulee pieni pakko olla vähän petollinen ystävä, niin todella hankala on sietää sitä, että tulee itse petetyksi.

Parisuhdejutuissa tämä dilemma on tietenkin jatkuva. Voisi olla ihan piristävä joskus käydä vieraissa, mutta väkisinkin juttu paisuu kohtuullisen epämiellyttäväksi jos vieraissa käy se toinen.

Toisin kuin jotkut tuntuivat kuvittelevan tuolla kommenteissa, ei minulla ole tarvetta esittää tiettyjä eettisiä standardeja, joihin ihmisten pitäisi mielestäni pyrkiä. Puhun niistä, joita jostain syystä kannamme sisimmässämme ja joista emme pääse eroon, koska olemme ihmisiä.

Ehkä NIIIITSE (en osaa kirjoittaa sitä oikein, en jaksa tarkistaa) on ollut älymystön keskuudessa niin suosittu filosofi siksi, että hän halusi vapauttaa ihmiskunnan moraalista. Joka siis totta kai on ainakin tietyistä näkökulmista tarkastellen hirvittävä riesa henkilökohtaisen onnenetsintämme muutenkin karikkoisella polulla.

Niitse oli väärässä