Muisti on tikkuina, ajatus tilttaa

Ostin jokin aika sitten pari uutta muistitikkua. Säilytin niitä pahvi/muovipakkauksissaan, koska ajattelin että niin ne eivät mene hukkaan.

Sitten sain älyväläyksen. Kokoan kaikki muistitikkuni vanhaan oranssiin silmälasikoteloon. Pistän tikun aina sinne, otan sieltä. Olen järjestelmällinen. Aikaa säästyy, kun ei tarvitse kääntää ympäri huushollia aina kun yllättää muistitikun tarve.

Tänään tein hyvillä mielin vähän töitä. Tuli aika tallentaa uudelle tikulle. Otin hymyillen kotelon, joka oli hyllynreunalla, siihen mihin olin sen jättänytkin. On niin kätevää, kun ihminen on järjestelmällinen ja sillä on kaikki tikut samassa rasiassa.

Varmaan jo arvaattekin, että kotelo oli tyhjä. Ei ensimmäistäkään tikkua.

Minulla ei ole harmainta haisua siitä, mitä on päässyt tapahtumaan siinä välissä, kun purin uudet tikut pakkauksistaan ja päätin sijoittaa ne oranssiin silmälasikoteloon.

Missä minun kaikki muistitikkuni luuraavat. Sunnuntai iltanahan olisi voinut keksiä jotain muutakin ajanvietettä kuin tyhjentää kaikki laatikot ja kaapit ja lokerikot ja yrittää löytää ne %&€°!! muistitikut.

Harmi, että minut on vielä kasvatettu siihen vanhanaikaiseen tyyliin, jossa vika löytyy aina itsestä. Olisi niin kiva syyttää tästä jotain toista. Mutta ei voi mitään. Minä hukkasin muistitikut.

Muisti on tikkuina, ajatus tilttaa

Oi Kolmiokirja, kehärääkki muistelee

Asuin Kaukola nimisessä kylässä alkeellisessa mökissä ja haaveilin siitä, että minusta tulisi kirjalija. Vuosi oli muistaakseni 1988. Olin valmistunut Turun yliopistosta pääaineena uskontotiede ja olin työtön. En muista työttömyyskorvaukseni suuruutta, mutta koska en ollut ammattiliiton jäsen eikä minulla ollut työkokemusta, se oli sangen vaatimaton. Olin siis yhteiskunnan parasiitti, koulutettu alisuoriutuja. Elin kädestä suuhun.

Eräänä päivänä nostaessani pankkiautomaatista rahaa, huomasin että tililleni oli jostain ilmestynyt 800 markkaa.

Menin pankkiin ja kysyin mistä raha oli tullut. Silloin ei ollut vielä internettiä eikä verkkopankkitunnuksia. Hämillinen pankkivirkailija penkoi kuittinippua ja sanoi piipittävällä äänellä: Tässä on maksajana sellainen kuin Kolmiokirja Oulu. Sanooko se mitään?

Menin siltä seisomalta kauppaan ja ostin metvurstia ja juustoa ja munkkeja ja olutta ja juhlin hillittömästi. Minusta oli käsittämätöntä, että joku oli lukenut juttuni ja maksoi siitä.

Siitä alkoi minun urani. Siihen aikaan Kolmiokirja muisti kirjoittajiaan myös pienin lahjoin. Jos novelli oli menestynyt lukijakyselyssä saattoi tulla jokin pieni paketti. Jouluksi tuli aina luksuslahja. Äidilläni on vieläkin tallella se keraaminen purkki, jossa oli lakkahilloa. Oli mahtava käydä postist hakemassa tällaisia paketteja.

Minulle nämä rahat ja lahjat olivat merkityksellisiä, koska ne olivat konkreettisia merkkejä siitä, että joku arvostaa minun kirjallisia ponnistuksiani. 

Oi Kolmiokirja, kehärääkki muistelee

Kevyet mullat sinulle Regina!

Taas päättyy yksi aikakausi, kun Regina lopetetaan. Vielä 80-90-luvuilla jotkut halveksuivat minua siitä hyvästä, että kirjoitin Reginaan.  Joillakin oli se käsitys, että suomalaiset naiset viisastuisivat heti monta pykälää jos he alkaisivat lukea kaunokirjallisuutta kioskiroskan sijaan. Ovatkohan Reginan lukijat nyt viimeinkin ymmärtäneet siirtyä korkeakirjallisuuden pariin. Vai onko niin, että Reginan seksijutut ovat muuten vain käyneet tarpeettomiksi, koska kotimaisessa kaunokirjallisuudessakin on alettu rohkeammin kuvata seksiä.

Kevyet mullat sinulle Regina!