Se mutkistuu, kun se pitkittyy

Kun ajattelen sitä, millaisia mietteitä minulla oli aloittaessani Oriveden lepran diakonissoista kertovaa romaania, olen oikeastaan aivan täysin kääntänyt sen kanssa kelkkani.

Kun aloitin, olin feministisen pöyristynyt sen vuoksi, että jotkut onnettomat naiset uhrasivat itsensä kiittämättömien potilaiden hyväksi ilman kunnon korvausta. Näin diakonissojen ammattikunnan naisten sortamisen muotona.

Tätä ajatustani vastaan tosin hiukan soti omat muistoni päähenkilöstäni sisar Matildasta. Hänestä oli vaikea ajatella, että siinä oli sorrettu ja hyväksikäytetty naisrassukka. Olin hänen kuollessaan noin kymmenvuotias, joten en ehkä kyennyt kovin oppineesti arvioimaan tällaisia asioita, mutta tunnistin kyllä arvovallan ja henkisen voiman, kun sellaista kohtasin.

Olin siis kirjoitusprosessin alkuvaiheessa syvässä ristiriidassa. Halusin tarinassa repiä rikki diakonissainstituution sellaisena kuin se toimi sisar Matildan aikana. Mutta silloin asettuisin sisar Matildan yläpuolelle, koska hän oli vapaaehtoisesti luopunut maailmasta, tehnyt köyhyys-, kuuliaisuus- ja siveyslupauksen ja päättänyt elää yhteisössä sorrettujen ja solvattujen kanssa.

Mitä pitempään kirjoitusprosessi on kestänyt, sitä selvemmäksi on tullut, ettei minulla ole syytä asettua Matildan yläpuolelle. En ole niin erinomainen ihminen kuin ehkä olen kuvitellut. 1950-luvulla syntyminen ja kaksituhattaluvulla eläminen ei ehkä sittenkään tee minusta kehityksen huippua, eikä se valitettavasti tee kehityksen huippua kenestäkään muustakaan ihmisestä.

Joissakin asioissa on edistytty, toisissa taannuttu. Kuten aina, voisimme nytkin oppia jotain menneisyydestä. Mutta opimmeko? Yhteiskuntamme kiristyvää ilmapiiriä seuratessa ja polttopullojenheittelyuutisia lueskellessa voisin melkein väittää, että emme opi.

Mutta mitä käsikirjoitukseen tulee, luulin jotenkin, olen kovin vähän ehtinyt siihen paneutua. Kuitenkin sitä on vuoden mittaan kertynyt liki kaksisataa liuskaa ja nyt kun olen lukenut sitä läpi, niin olen oikeastaan ihmetellyt, että kuka sen on kirjoittanut. Jotenkin aika hienon tuntuinen romaaniaihio.

Se mutkistuu, kun se pitkittyy

Mihin meni luottamus?

Kuulin äskettäin hoitotyöpaikasta, jossa työn laatua ryhdytään seuraamaan niin, että kerran viikossa arvotaan se työntekijä, jonka asiakastapauksiin liittyvät kirjaukset tarkistetaan.

Miettikää.

Ei siis ole kysymys siitä, että kuinka se asiakkaiden kohtaaminen sujuu, miten asiakkaat kokevat saavansa apua, vaan kuinka tämä kaikki kirjataan tietokonejärjestelmiin. Pomo, jolla tietenkään ei ole muuta tekemistä kuin suorittaa arvontoja ja tutkia kirjauksia, tarkistaa siis hoitotyön laadun syynäämällä ruudulta onko kaikki mennyt paragraafien mukaan.

70-luvulla tehtiin pömpöösi elokuva Suomen ja Neuvostoliiton suhteista ja elokuvan nimi oli Luottamus. Siitä lähtien olen toistuvasti palannut ajatukseen, että itse asiassa luottamus on kaiken perusta. Jos ihmisten välillä on luottamusta, kaikki sujuu. Jos luottamusta ei ole, mikään ei suju.

Jos luottamusta ei ole, pitää varmistaa pykälin, että kaikki menee sääntöjen mukaan. Mutta kun elämä on kaoottista ja yhteensopimatonta sääntöihin, ajaudutaan asetuksiin ja poikkeuksiin ja poikkeusten poikkeuksiin.

Asianajajille riittää töitä, kun etiikka ja moraali ulkoistetaan tietokoneohjelmille ja lainsäädännölle. Siis herätkää ihmiset. Te olette unessa selvästikin.

Mihin meni luottamus?

Itsekkäällä paskiaisella on aina rahat ja pahat mielessä

Ennen vanhaan sanottiin vain, että olet yliherkkä. Se oli moite. Nykyään käytetään lempeämpää sanaa, puhutaan erityisherkistä. Mutta sitähän tämä semanttinen hienosäätö ei poista, että erityisherkkyys on riesa

Nytkin heräsin kesken yötä miettimään asiaa, joka sattui viime kesänä lomamatkalla. Eräs ihminen pyysi, että lukisin hänen käsikirjoituksensa. Me olimme olleet samassa kirjallisuupiirissä kymmenen vuotta sitten ja hän muisti minut sieltä. Minä sanoin, että kyllä se sopii. Se on 150 euroa jos ei ole kovin pitkä. Ja paperityöt voisimme hoitaa Kirjan talon arvostelupalvelun kautta. En varmaan koskaan unohda hänen katsettaan. Ihan kuin olisin lyönyt häntä ruoskalla kasvoihin. Hän melkein juoksi pois luotani.

Suhtaudun käsikirjoituksiin vakavasti ja toivon, että voisin löytää uuden omaperäisen tekijän Suomen kirjallisuustaivaalle. Ja olisi hienoa löytää erilaisia käsikirjoituksia. Valitettavasti jokin ajan henki ja yleinen ilmapiiri ja kuviteltu tietoisuus siitä millaisia kirjoja halutaan ohjaa ihmisten kirjoitusprosesseja. Yritän kursseillani vinkua, että älkää nyt kaikki tähdätkö dekkarin tai fantasiaromaanin tai synkeän ja vaikeatulkintaisen taideromaanin kirjoittamiseen vaan ajatelkaa avarammin. Esimerkiksi romanttisia kirjoja voisi kannattaa kirjoittaa ja sellaisia lastenkirjoja joissa on aarteita ja salakäytäviä ja joissa lapsilla on aina hyvät eväät. Voisi myös kirjoittaa lohdullisia, toivoa vahvistavia tarinoita eikä aina ajatella kuin Jari Tervo, joka sanoi äskettäin, että kirjallisuuden tehtävä on repiä, ei rakentaa. Minä nimittäin ajattelen, että kyllä se rakentaminenkin voisi olla kirjallisuuden tehtävä. Ehkä voisi siis olla erilaisia tehtäviä erilaisilla kirjoilla, joskin tämä ajatus ei oikein koskaan ole mahtunut totalitaarisen kulttuurimme ajatustapaan.

Mutta ei minun pitänyt tuohon nyt mennä, vaan siihen, että poden syyllisyyttä huomatessani miten loukkaan ihmisiä puhumalla rahasta silloin kun pitäisi olla valmis rakkauden tekoihin, siis lukemaan ja kommentoimaan heidän käsikirjoituksiaan ilmaiseksi.

Itsekkäällä paskiaisella on aina rahat ja pahat mielessä