Raivaan itseni vapaaksi

Ahdistuksessa olen siirtynyt perkaamaan postikorttivarastojani. Olen säästänyt kaikki saamani kortit joten niitä on satoja. Ja entäs kirjat. Isovanhempien, setien ja tätien kirjat ovat saaneet kodin kirjahyllystäni, paitsi että nyt yhtäkkiä en jaksa enää katsella niitä. Olen kantanut sukupolvien kuormaa ja nyt haluan päästä siitä vapaaksi. Valtava tarve saada tavaraa pois. Mutta pitää valikoida taitavasti, koska on kirjoja ja esineitä jotka tahdon säilyttää. Pitäisi erottaa olennainen epäolennaisesta. Ihmiset kuulemma uupuvat tavarapaljoutensa keskelle. Esineisiin sitoutuu tunteita elämää ja kenties pahinta on elämättä jäänyt elämä. Kun se sitoutuu tavaroihin lähestytään vankilamaista tilannetta.

Jos tekstissä on outoja typoja se voi johtua siitä että modeemi pamahti ja päivittelen kännykällä. Hullun hommaa, myönnän.

Raivaan itseni vapaaksi

Surun hampaissa edelleen

Toivottavasti vielä nähdään, hän sanoi, kun eilen lähdin. Tällaiset tavanomaiset lauseet muuttuvat sisällöltään järisyttäviksi kun eron lopullisuus alkaa konkretisoitua.

Lohdullista on huomata, että ahdistavien pelkojen luonne muuttuu kun ne joutuu kohtaamaan. Elän nyt sitä vaihetta,  jota olen kauhulla odottanut jo lapsena. Kaikki esitykset pitää lopettaa, nyt vain kohdataan, annetaan anteeksi.

Kadun niin monia asioita ja kaikki on nyt myöhäistä. Kadun vaikka epäilen etten olisi voinut muuttaa mitään.

Teen tylsää ruumiillista työtä,  hakkaan halkoja, haravoin, poimin marjoja. Pitkästyn niinä hetkinä kun suru ei järsi minua terrierin leuoillaan. 

Surun hampaissa edelleen

Muistiinpanoja tästä elämästä

Minulla on mielikuva, että joissakin klassikkoromaaneissa, jotka kertovat elämästä 1800-luvun loppupuolen Euroopassa, valvotaan kuolinvuoteiden äärellä. Jostain minulle ainakin on jäänyt voimakas mielikuva hiljaisesta huoneesta, vuoteessa lepäävästä sairaasta, joka hourii hiljaksiin. Vuoteen ääressä kynttilän tai öljylampun valossa valvoo naispuolinen omainen, tai muu sukulainen, mahdollisesti tietysti myös palvelijatar. Hän pyyhkii kärsivän otsaa kostealla kankaalla, muun ajan tekee käsitöitä, tai kenties lukee Raamattua tai rukouskirjaa. Kun kuoleva yrittää sanoa jotain, hoitaja kumartuu lähemmäksi kuullakseen nuo kallisarvoiset viimeiset sanat.

Vai muistanko ihan omiani. Jostain mielen pohjalta kuitenkin nousee tällaisia eräällä tavalla viihtyisiäkin kuvia. Vertaan mielikuvia omaan todellisuuteeni, jossa pyörähdän kuolinvuoteen äärellä mahdollisimman usein, mutta olen kumman kyvytön pysähtymään kovin pitkäksi aikaa. Pari kolme tuntia kerrallaan, on vaikea jäädä pidemmäksi aikaa olemaan.

Toisaalta tuntuu tyhmältä käydä muutaman päivän välein, kun joka käyntiä seuraa vuorokauden verran hallitsematonta ja puuskamaista surua joka hyökyy pintaan katsomatta tilanteen soveliaisuutta.  Tuntuu, että samalla vaivalla voisi mennä sinne pidemmäksi aikaa olemaan. Kun en kuitenkaan pysty nyt tekemään mitään kovin järkevää, niin miksi en ottaisi virkkuutyötä mukaan ja asettuisi kuolinvuoteen äärelle niin kuin nuo romaanien hiljaiset sankarittaret. Minulla ei kylläkään ole virkkauksia olemassa, mutta ainahan voisin aloittaa. Toisaalta tämä ratkaisu vaatisi eräitä muitakin järjestelyjä, mutta suurin hidaste ehkä sittenkin on oma haluttomuuteni niin suureen henkiseen ja ajalliseen satsaukseen. En edes kysy olenko itsekäs, koska myönnän auliisti että olen itsekäs.

Tästä tilanteesta ja siihen liittyvistä tapahtumista ei kannata puhua ihmisille, kukaan ei halua kuulla, siksi kirjoitan siitä salakavalasti blogiin. Ympärilleni on laskeutunut hiljaisuus. Kun oma varsinainen työni on tässä tilanteessa mahdotonta, olen ajautunut muihin prosesseihin, kuten purkanut keittiön katosta pinkopahvit pois. Huomenna paneelikatto maalataan.

Tästä alkoi pinkopahvin repiminen

Repiminen oli yllättävän nopeaa

Mielessä kävi, että tarvitaanko maalia edes, mutta päätettiin sitten, että kyllä tarvitaan

Muistiinpanoja tästä elämästä