Vitsinikkarien politikointi

Mietin nyt sellaista, että kaikki tuutit tekivät viime viikolla pilkkaa perussuomalaisesta poliitikosta, joka oli ollut huolissaan räjähtävistä lepakoista. Jotkut epäilevät tuulimyllyjen tuottamisen infraäänien aiheuttavan lepakoiden kuolemia ja ihmisetkin sanovat voivansa huonosti jos joutuvat elämään tuulimyllyjen naapurissa.

Noin yhdeksän uutisissa ja Pressiklubissa oli sama koomikko, siis todellakin koomikko vaahtoamassa ja olemassa viiltävän pilkallinen perussuomalaista poliitikkoa ja muitakin urpoja kohtaan, jotka eivät usko mitä TIEDE on tutkinut ja tuonut esiin, eli infraäänistä EI OLE MITÄÄN HAITTAA USKOKAA TÄMÄ NYT JO INFRAÄÄNISTÄ EI OLE HAITTAA.

Pressiklubissa Ruuben Stiller hiukan sentään yritti huomauttaa, että ihmiset kuitenkin kokevat voivansa huonosti tuulimyllyjen naapurissa, eikö se pitäisi ottaa vakavasti. Jolloin studioon tuotu raati todisti yhdestä suusta, että NIIN JUU KOKEMUS, SEHÄN SE NYT ON AJAN HENKI, JOKAISEN OMA KOKEMUS RATKAISEE HITOT TIETEESTÄ, HITOT FAKTOISTA.

Mutta eihän tiede kai ole sanonut maailman asioista lopullista sanaansa? Nyt ei ole vielä näyttöä infraäänien haitoista, mutta jotkut ihmiset voivat huonosti tuulimyllyjen äärellä. Voisihan ajatella, että jossain vaiheessa, kun tarpeeksi tutkitaan, saadaankin näyttöä?

Otetaan  rinnalle toinen hämärä juttu. Talo on homeessa, mutta kaikki eivät oireile. Tiede osoittaa, että ilmassa on homemyrkkyjä, mutta toiset oireilevat enemmän, toiset vähemmän. Onko ihan varma, että heidän oireensa johtuvat homeesta? Ei tämä ainakaan ihan alusta asti ole ollut selvää, muistan hyvin kuinka asiaa epäiltiin pari vuosikymmentä sitten.

Jotkut ihmiset edelleen epäilevät, että koko homejuttu on hysteriaa. Siis toisaalla on toki tieteelliset faktat, homeen tuottama myrkky. Mutta kaikkia se ei silti sairastuta ja siksi asiaan jää aina pieni tulkinnanvara.

Tuulimyllyt tuottavat infraääniä, tämä on fakta. Kaikki eivät voi huonosti niiden lähellä, mutta jotkut voivat. Johtuuko huonovointisuus infraäänistä, vai mistä? En ymmärrä miten joku voi olla niin varma ettei se johdu infraäänistä.

Kahdeksankymmentäluvulla oli valtava hulabaloo amalgaamipaikoista. Kuka muistaa vielä.

Pointtini nyt on vaan se, että tuulimyllyjen infraäänistä on tullut poliittinen juttu ja nyt jo television viihdeohjelmatkin on valjastettu perussuomalaisten pilkkaamiseen ja lyömiseen. Tuulimyllyjen lähistöllä elävien ihmisten kärsimykset eivät näitä  television tyyppejä kiinnosta, koska kärsiviä ihmisiä puolustavat väärän puolueen edustajat.

En ole perussuomalaisten puolueen kannattaja, enkä tiedä mitä infraäänet, home tai amalgaami aiheuttaa ihmiselle tai aiheuttaako mitään, minä en itse ole kärsinyt noista jutuista, mutta olen huomannut, että jotkut toiset kärsivät. Itse ajattelen, että jos ihmiset voivat tuulimyllyjen lähellä huonosti, niin kyllä se pitää ottaa vakavasti.

Vaikka toki ymmärrän, että on tässä energiapoliittiikka takana. Tuulimyllyjen tarkoitus on pelastaa meidät ydinvoimalta ja muilta luontoa tuhoavilta tavoilta tuottaa energiaa. Siksi ei ole mukamas varaa ottaa vakavasti muutamaa tyhmää pientä ihmistä, jotka kärsivät tuulimyllyistä.

Vitsinikkarien politikointi

Jumalatarvalmennusta

On hankala, kun on rinnakkaisia kirjoitushommia. Ja ne sitten tönivät toisiaan, vievät toisiltaan elintilaa ja vaativat minua tekemään töitä vielä sittenkin, kun silmät tuntuvat santapaperilla kauttaaltaan hivellyiltä.

Taas on tässä uusi päivä alkamassa ja tahtoisin oikein nopeasti kirjoittaa viihdekirjaa kymmenisen liuskaa, että sitten jaksaisin vielä vaikka vähän piirtää ja suunnitella joulukirjaani. Joskus ennen muinoin kymmenen liuskaa oli helppo nakki, vaan nykyään kaikki tapahtuu niin hitaasti. Jokainen lause on työn takana.

Ihan perinteistä chicklittiä en yritä, vaan päähenkilöni on keski-ikäinen leskirouva, joka voisi ehkä humanitaarisista syistä solmia avioliiton nuoren tummahipiäisen maahanmuuttajan kanssa. Tässä siis synopsis tiivistettynä. Olen suunnitellut siihen mausteeksi kahviporoista lukemista, enkeliterapiaa ja jumalatarvalmennusta. Tosiaan löysin netistä jumalatarvalmennusta. Meissä kaikissa naispuolisissa tai sellaiseksi itsemme mieltävissä on nimittäin jumalatarainesta. En ole ihan varma kuinka jumalatarvalmennus sopii yhteen sukupuolineutraalius ideologian kanssa, pitääkin ehkä tutkia.

Mutta joka tapauksessa, haluaisin tehdä tämän nopeasti alta pois, ja sitten tehdä valmiiksi lepraromaanin, mutta samalla pitäisi tehdä ensimmäinen versio Kirjaililijan häiriöklinikan opeista, jota varten sain apurahan. Ja joulukirjan ensimmäinen versio pitäisi myös saada valmiiksi. Joulukirja on ehkä puolivälissä. Ja vaikka se onkin tietokirja, niin kyllä siihen pitäisi saada enemmän vauhtia, vilinää ja vilskettä, helinää ja helskette.

Neljä projektia siis tekeillä ja viideskin on mielessä, joten kyllä tässä jotain jumalatarvalmennusta tarvittaisiin, että selviytyisin kaikesta kunnialla, tai vaikka sitten kunniattomastikin.

Jumalatarvalmennusta

Kirjativoli

Olin kolmena päivänä kirjamessuilla ja tutkin messuihmisen sosiaalista vuorovaikutusta.

Tapaat kivan ihmisen, alat vaihtaa kuulumisia, niin eikös siihen tule kohta joku kolmas, sinun tai sen toisen tuttu, joka keskeyttää teidät, alkaa selittää jotain omaansa. Siinä sitten alat arpoa, että kuuluuko tähän jäädä, vai pitääkö jatkaa matkaa ja unohtaa, että jäi jokin toinen juttu pahasti kesken.

Yleensä ei kannata jäädä odottelemaan, koska vaikka hetken kuluttua voisitkin jatkaa juttua sen ensimmäiseksi tapaamasi kivan ihmisen kanssa niin sitten siihen kuitenkin kohta tupsahtaa kolmas ja neljäs yhtä kiva ihminen jotain selittämään, ja aina alkaa jokin uusi asia ja ne entiset on tuomittu jäämään aina kesken.

Messut muistuttavat vähän sitä lapsuuteni tivolikokemusta, kun yritin ajaa autolla. Samalla radalla oli tyyppi, joka otti tehtäväkseen törmätä omalla autollaan mahdollisimman moneen. En päässyt liikkeelle ollenkaan, kun aina joku ajoi päin.  Minusta se oli kamalaa, mutta sillä törmäilijällä oli tosi hauskaa.

Perjantain kohokohta oli tavata yllättävä tuttu entisiltä keskustelupalsta-ajoilta. Niistä ajoista on melkein kaksikymmentä vuotta kohta. Olin silloin aloitteleva kirjailija, jolla oli tarve pohtia omaa kirjoittamistaan ja internetin kirjallisuuspalstat tarjosivat siihen välineen. Foorumien yhteisöt kuitenkin hajosivat omaan mahdottomuuteensa tuossa 2000-luvun alkuvuosina, mutta nyt kuulin, että jotkut ovat pitäneet toisiinsa yhteyttä ja jopa jääneet ns. seuraamaan minun uraani. Mikä tuntui sekä kivalta että hämmentävältä.

Lauantaina rohkaisin mieleni ja kävin Sanaston osastolta kyselemässä minkä verran tulen saamaan rahaa Sanaston tilityksistä marraskuussa.

Sunnuntain tapasin ihmisen, jonka kanssa olen ollut kansakoulussa samalla luokalla ja luokkakuvassa seisomme takarivissä vierekkäin. Hän kertoi, että on naimisissa pojan kanssa, joka oli lapsuuden leikkikaverini Rauno. Olen monta kertaa miettinyt mitä kuuluu Raunolle, nyt tiedän senkin.

Pidin myös puheen kirjamessujen siioninvirsiseuroissa. Tutkin sitä varten hiukan retoriikan sääntöjä. Ehkä jotenkin onnistuin, sillä aika moni tuli halaamaan ja taputtelemaan ja lausumaan kannustavia sanoja.

Kirjativoli