Laskin tuossa, että kuusitoista vuotta kestäneen kirjailijan urani aikana pöytälaatikkooni oli kertynyt kahdeksan hylättyä käsikirjoitusta. Yksi käsikirjoitus on sellainen, josta ei ole koskaan kuulunut vastausta. Se on laitettu matkaan joskus 90-luvulla, joten turha varmaan odotellakaan enää julkaisupäätöksiä.
Olohuoneen nurkassa on vihreä perintökaappi, jonka alahyllyllä on kasa käsikirjoituksia erilaisissa hylkäyskuorissa. Niitä on vaikea katsella. Luojan sydän särkyy, kun näkee omansa siellä niin hylättyinä, toivonsa menettäneinä.
Pari hylättyä käsikirjoitusta koki 90-luvulla ylösnousemuksen Kolmiokirjan tuotteissa, hiukan muokattuna toki. Yksi novellikokoelma on mennyt muutossa hukkaan, siitä minulla on vain muistot. Kysymys oli lapsuusnovelleista, joissa nostalgisesti palasin kuusikymmentäluvulle. Mieheni piti niitä mestarillisina, mutta kustantamot eivät syttyneet. Novellit on kirjoitettu muistaakseni 1993.
Nyt hylättyjä kässäreitä lojuu nurkissa enää seitsemän kappaletta. Ihmeellistä, mutta sydän tosiaan tuntuu paljon keveämmältä nyt, ja on mukava alkaa miettiä seuraavaa kirjaa.
En usko, että kaikki käsikirjoitukseni koskaan näkevät päivänvalon kirjoina. Ainakin nuo Kolmiokirjan pokkareina julkaisemat olen jättänyt mielestäni. Lapsuusnovellit pitää myös unohtaa, koska minulla ei ole printtiä, eikä niitä ole sähköisessäkään muodossa, tietenkään. Pari-kolme käsikirjoitusta on kuitenkin sellaista, joista viimeistä sanaa ei ole vielä minun mielestäni sanottu. Mutta en pidä kiirettä. Aika toimii tässä minun hyväkseni. Kun aikaa kuluu, näen mikä noissa jutuissa voisi olla kestävää, ja työstäessäni käsikirjoituksia eteenpäin voin tarttua sitten niihin asioihin.

Introspektiota eräässä elämän taitekohdassa