Oi saavu marraskuu

Superlokakuuni lähenee loppua. Olen jännittänyt tätä kuukautta alkukesästä lähtien, miettinyt miten selviydyn kaikesta.

Olen tämän kuukauden aikana luennoinut yhteensä 16 tuntia. Muuta ryhmäopetusta on ollut n.70 tuntia. Olen lukenut noin 300 liuskaa opiskelijoiden tekstejä ja kommentoinut ne. On ollut kahdet kirjamessut ja olen kahtena viikonloppuna ollut opettamassa. Olen leiponut 200 pullaa, viisi kuivakakkua ja tehnyt 100 voileipää. (Voileipiin ei lasketa niitä jotka olen itse syönyt). Olen tehnyt yhden esitteen. Olen kirjoittanut näytelmän ensimmäisen näytöksen kohtuullisen valmiiksi. Olen tehnyt ensi vuonna ilmestyvän lastenkirjan kuvasuunnitelmaa yhdessä kuvittajan kanssa ja editoinut tekstiä noin puoleen väliin. Olen aina jossain välissä hetken kirjoittanut romaania. Vielä tänään vedän neljä tuntia Johdatus luovaan kirjoittamiseen harjoituksia, sitten minulla on viisi päivää vapaata. Sanoisin, että breikki on odotettu.

Marraskuussakin on ohjelmaa, mutta lokakuun kaltaista ruuhkaa ei sentään ole luvassa.

Huomaan, että kiireessä ja paljossa työssä on oma houkuttava puolensa. Voi kuvitella olevansa jotenkin tärkeäkin ihminen. Ei ehdi miettiä metafyysisiä kysymyksiä. Ei ehdi kaivata sitä minkä on kadottanut.

Oi saavu marraskuu

Maailma menee menojaan vaikka toisten maailma loppuu

Virkut nuoret kirjailijat kekkeröivät Turun pääkirjastossa lauantaina 10.11, kannattaa mennä kuuntelemaan.

Minä olen jo aikani elänyt, odotan tässä maatumista. Sellainen olo on kirjamessujen jälkeen. Sekin vaikuttaa, että lapsuuden ja nuoruuden ystävän tyttären pitkä taistelu sairautta vastaan päättyi toisin kuin toivottiin.

Nyt kirjoitan vielä hetken kuolemanrajakokemuksista ja sitten lähden monistelemaan tehtäväpapereita. Illalla jälleen opettamaan. Toivottavasti opiskelijat eivät ole tänään yhtä kuolleita kuin minä.

Maailma menee menojaan vaikka toisten maailma loppuu

Puolueettomuus ja gruusialainen leipä

 Susun kirjamessuraportti.

Tässä hymyilen onnellisena, sillä Kallion ilmaisutaidon lukiolaisilla oli niin hyviä kysymyksiä.

Oli hassua, kun esiintymisen jälkeen eräs nainen tuli sanomaan:

Hei oltiinko me samassa Pietarin junassa viime syksynä? Sinulla oli kainalossa sellainen gruusialainen leipä. Täytyykin lukea kirjojasi, ne kuulostivat niin mielenkiintoisilta!

Tuon edellisen Satumaabloggauksen kommenteissa kyseenalaistettiin ajatukseni, että ystävä ei voisi olla puolueeton. Eikö muka saisi sanoa ystävälle jos hän on väärässä, tai sanoa, että on tämän kanssa eri mieltä, he hämmästelevät.

Ajatelkaa nyt itsekin hiukan. Tietenkin on ihan mahdollista sanoa ystävälle, (ja olen itse monta kertaa tehnytkin niin) että olet väärässä. Olet idiootti, kun teet noin.

Mutta eihän tämä ole puolueettomuutta, jos sanon että ihminen on mielestäni väärässä. Tämä on mitä ärhäkintä kannanottamista ystävän asiaan.

Tiedoksenne: Minulle saa sanoa, että olen väärässä. On moni sanonutkin ja on edelleen ystäväni. Voin joskus suuttua. Voin mököttääkin pitkään. Mutta lopulta lauhdun. Paras ystävä sanookin suoraan, jos tietää minun olevan väärässä. Mutta ystävä, joka sanoo, että ensin pitäisi kuulla se toisen näkökulma (ilman että hänellä on aikomustakaan, saati kiinnostusta selvittää sitä) ei oikeastaan ole ystävä. Hän on jotain muuta. Neutraali tuttava tms. Tietenkin hekin ovat elämässä tosi hyvä olemassa. Olen itsekin sellainen monelle.

Puolueettomuus ja gruusialainen leipä