Järki-ihminen, lue romanttisia kirjoja

Roald Dahlilla on novelli Suuri automaattinen kielikone. Herra Knipe osaa rakentaa loistavia laskukoneita, mutta hän on epäonnistunut kirjailija. Hän on kirjoitellut novelleja ja lähettänyt niitä lehtiin, mutta ei ole saanut julkaistua yhtäkään. Tämä masentaa häntä kovasti. Yhtäkkiä hän saa neronleimauksen, jos hän kerran osaa rakentaa loistavan laskukoneen niin miksipä ei loistavaa kielikonetta jonka voisi ohjelmoida tuottamaan menestyksekkäitä romaaneja.

Herra Knipe ryhtyy toimeen ja suunnitelma onnistuu. Hän saa luotua koneen, johon voidaan ohjelmoida romaani. Ensin valitaan tehdäänkö histoiallinen, poliittinen, romanttinen, eroottinen jne romaani. Sen jälkeen päästään valitsemaan aihe: armeija, sisällisota, rotuongelma, lapsuusmuistot ym. Kolmantena vaiheena on valita tyyli: joycelainen, faulknerlainen, feminiininen jne. Sitten valitaan henkilökuvat, sanasto jne., kymmeniä erilaisia alkuvalintoja. Tällä metodilla romaanin pystyi kirjoittamaan viidessätoista minuutissa. Tuona aikana kirjoittamista oli ohjattava tavalla joka muistutti hiukan urkujen soittoa.

Metodi osoittautui menestykseksi ja näillä romaaneilla Knipe kumppaninsa kanssa ansaitsi paljon rahaa. Jolloin hänen mieleensä tuli, että hänen pitäisi pyrkiä ostamaan kilpailijat pois markkinoilta. Hän luuli ostamisen helpoksi, mutta osoittautuikin etteivät kirjailijat olleet valmiit luopumaan kirjoittamisesta, vaikka heille tarjottiin huomattavaa rahasummaa.

Ensimmäinen, joka suostui luopumaan kirjoittamisesta oli ROMANTTISIA SUOSITTUJA KIRJOJA KIRJOITTAVA NAISKIRJAILIJA. Myöhemmin Knipe huomasi, että juopot ja vanhat kirjailijat olivat myöskin suostuteltavissa luopumaan kirjoittamisesta.

Novellin viesti oli niin tuttu. Ainoa nainen, joka novellissa esiintyy, on romanttinen viihdekirjailija, joka tekee työtään pelkästään rahasta. Aivan kuin olisin vääntänyt tällaisesta aiheesta joitakin kertoja erilaisilla foorumeilla. Myös kirjoittajaryhmissä tämä juttu tulee vastaan tämän tästä. Se tulee vastaan myös sellaisilla kirjoittajakursseilla, joiden tarkoitus on nimenomaan opiskella romanttista viihdekirjallisuutta. Ihmiset tulevat sinne valmistautuneina vastustamaan kurssin tarkoitusta. Kolme kertaa olen vetänyt tällaista kurssia ja joka kerta kurssilla on ollut muutama, jotka ovat tulleet sinne kertomaan, ettei kukaan järki-ihminen pistä aikaansa romanttiseen viihdekirjallisuuteen.

Järki-ihminen varmaankin hermostuu tunteiden vuoksi, koska ne helposti sotkevat koko kuvion. Romanttinen viihdekirjallisuus onkin tarkoitettu niille, joilla järki ja tunne ovat tasapainossa, tai jotka ymmärtävät, että on tärkeä saada ne tasapainoon. Ja vasta, kun ne toimivat yhdessä, elämä on täyteläistä.

Knipen kehittelemä kielikone, olisiko se mahdollinen? Kyyninen mieleni välillä epäilee, että maailma toimii juuri näin kuin Dahl novellissaan esittää. Ihanteellinen mieleni taas väittää, että kaikki kirjat kuitenkin syntyvät kirjoittajansa suuresta rakkaudesta.

Järki-ihminen, lue romanttisia kirjoja

Köyhät lukemaan!

Olen somessa seurannut kadehdittavaa Pojatkin lukee kampanjaa. Hienoa, että tällainen idea on syntynyt ja saanut tuulta siipiinsä. Voi, kun syntyisi myös tyttöjen lukemista edistävä kampanja.

Totta kyllä, tyttöjen lukeminen on paremmalla mallilla kuin poikien, mutta kyllä sitäkin voisi hiukan tukea.

Voin olla väärässä, mutta minusta on pitkään näyttänyt siltä, että lukemisesta on tullut menestyvien nuorten naisten harrastus. Eikä se oikeastaan kaikille ole edes harrastus, vaan vapaa-ajalla suoritettavaa opiskelua, valmentautumista tulevaa varten. He ovat oppineet, että kirjoja lukemalla saavuttaa taitoja jotka ovat hyödyksi myöhemmissä opinnoissa ja yöelämässä ja myöhemmin työelämässä. Monissa lukukampanjoissa mielestäni painotetaan kuinka paljon hyötyä lukemisesta on. Nuori, joka haluaa pärjätä kilpailussa, pätevöityä elämässä, lukee kirjoja.

Okei, tämä kaikki on hyvästä. Mutta meillä on aina myös lapsia ja nuoria, jotka joutuvat vain selviytymään elämässä, syystä tai toisesta. He ovat köyhiä. Puuttuu pääomaa joko aineellista, henkistä, tai emotionaalista. Joko jotain noista, tai kaikkea yhdessä.

Tällaiset ihiset eivät pärjää koulussa, vaan lusivat koulua. He odottavat ja toivovat, että löytäisivät jostain pienen raon josta livahtaa karkuun, joko aivan konkreettisesti tai sitten mielikuvissa.

On lapsia ja nuoria, jotka ovat tavalla tai toisella heitteillä. Aikuiset eivät näe heitä, eivät jaksa kohdata heitä, koska ovat niin kiinni omissa haasteissaan tai ongelmissaan. Ehkä tätäkin ryhmää voisi yrittää lähestyä kirjoin?

En ajattele varsinaisesti selkokielisiä kirjoja, mutta rohkaisevia, lämminhenkisiä selviytymistarinoita, jotka on kirjoitettu vetävällä helppolukuisella tyylillä. Voisi olla myös ihmissuhteita ja rakkautta ja luottamusta oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden voittoon. Mikä voi tämän nykyisen ajan hengen keskellä tuntua todella lällyltä, koska kuka tahansa näkee jo otsaluullaan, ettei elämässä käy niin. Siksikin tällaisten kirjojen lukemiseen pitäisi kannustaa.

Puhutaan etsivästä sosiaalityöstä. Siis siitä, että ei odoteta ongelmatyyppien varaavan aikaa vastaanotolle, vaan lähdetään hakemaan niitä ja pyritään luomaan näihin ihmisiin kontakti jotta heitä voitaisiin auttaa. Mietin olisiko sieltä suunnalta omittavissa asennetta ja menetelmää jolla voisi tehdä etsivää kirjallisuustyötä. Siis etsiä lapsia ja nuoria, jotka eivät lue, ja yrittää auttaa oikeita kirjoja oikeiden lukijoiden luokse.

Joo tiedän, on kirjavinkkarit. Ja arvostan kirjavinkkausta. Mutta sen oheen ehkä voisi yrittää luoda jonkin toisen menetelmän, tällaisen kohderyhmätietoisemman. Siis etsiä ne, jotka eivät oikein jaksa kiinnostua ja lukea. Ja me voisimme huolellisemmin miettiä miksi he eivät lue.

(No itsestään selvä vastaushan on, että kun tarjolla on viihde-elektoriniikka ja paljon harrastuksia. Mutta missä määrin lukemattomuus johtuu siitä, ettei löydy kiinnostavaa kirjaa? Sekin on nimittäin mahdollista, että jotkin kirjat eivät kiinnosta, kun sitten taas joku toinen kiinnostaisi.)

Köyhät lukemaan!

Kikkelikortin paluu

Ylioppilaslehti on siis lähettänyt hyvinvoinnista kirjoittavalle Maaret Kalliolle dildon.

Minulla on vielä tuoreessa muistissa kun Tupolevin veljekset lähettivät Marianne Laxenille kikkelikortin. Siitä näyttää olevan yli neljännesvuosisata. Paljon ei siis ole maailma tuosta muuttunut, vaikka jossain välissä ehdin jo luulla, että kaikki olisi muuttunut.

Ylioppilaslehden toimittajien korvien välissä ei taida olla muuta kuin etäisyys.

Kikkelikortin paluu