Turvallisuuskulttuuri

Miten 60-luvun lapsi selvisi mökkireissusta, ihmetellään Ylellä.

Kaveri juuri muisteli jälkikäteen kauhistuen, miten me yksitoistavuotiaina soutelimme vanhempieni mökillä järven yli ja ryömimme vastarannan luolissa. Soudimme myös toiseen suuntaan, haimme autiokirkon avaimet jostain talosta, menimme kirkkoon ja leikimme siellä. Kaikki tämä ilman pelastusliivejä ja aikuisten opastusta ja valvontaa.

Hänen vanhempiensa mökillä me luistelimme meren syysjäillä jotka notkuivat allamme ja hauskaa riitti.

Muistan omasta lapsuudesta myös muutamia läheltä piti tilanteita polkupyörän kanssa, kun ei vielä ollut niitä pyöräteitä. Rekat ja linjurit jyräsivät pitkin Porin katuja eivätkä ehkä huomanneet tarkkailla ipanaa, joka oli oppinut liikennekulttuuria vähän hajamieliseltä isältään. Isähän oli tunnettu siitä, että ajeli polkupyörällä keskellä Isolinnankatua tullessaan ja mennessään Rosenlewille työhön. Autoja pyyhki hänen ohitseen molemmilta puolilta. Isä ei paljon katsellut oikealle eikä vasemmalle. Ties mitä pohdiskeli ajaessaan, mutta tuskin liikennettä.

Myös karkki juuttui kerran henkitorveeni, kun juoksin hedelmäkarkki suussa ja hitkaisin sen henkeeni Saarioisten taimitarhan kohdalla. Muistan pakokauhun, kun henki ei yhtäkkiä kulkenutkaan ja kova mötti jumitti torvessa. Leikkikaveri jysäytti minua nyrkillä selkään, karkki lensi hiekkaan. En tiedä muistanko väärin, vai poiminko tosiaan  karkin maasta ja pistin uudestaan suuhun. Sen verran olin makean perään ja karkit harvinaista herkkua, että melkein veikkaan syöneeni karkin. Mutta tietyn varovaisuuden tuo tapahtuma jätti, enkä enää juuri juokse ruoka suussa.

Turvallisuuskulttuuri säästää henkiä, todistetaan tuossa jakamassani jutussa. Ja hyvä se on. Mutta tässä saattohoidon imussa tulee ajatelleeksi kapinallisia ajatuksia. Kannattaako tämä ylenpalttinen varominen, kun lopulta... No antaa olla.

Turvallisuuskulttuuri

Tyhjänpäiväiset aiheet

Nyt on menossa Sadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta. Yksi ilmeisesti lukemattomista kirjallisuuden taiteilijakuvauksista.

Minun on vaikea ymmärtää miksi taiteilijat nähdään niin kiinnostavina, että heistä pitää tehdä taidetta. Ymmärrän taiteen kiinnostavuuden, mutta en taiteilijoiden kiinnostavuutta. Romaanin lukeminen on siis ollut melkoista tarpomista, vaikka toki ymmärrän, että se on taiten kirjoitettu.

Sitä ennen luin Siilin eleganssin. Se meni suoraan sisimpääni. Aina, kun luin luvun loppuun, piti kirja siirtää hetkeksi syrjään ja sulatella lukemaansa. Innostuneena, hämmästyneenä ja yllättyneenä siitä havainnosta, että sellaisiakin kirjoja vielä käännetään suomeksi. Ja kun olin lukenut koko kirjan, olin kiitollinen siitä, että maailmassa on olemassa ihminen, joka on sen kirjoittanut.

Ehkä pitäisi ryhtyä toimimaan kuten kielitaitoinen nuori sukupolvi, ryhtyä etsimään kirjansa kääntämättöminä maailmalta mahtavan internetin välityksellä. Englanti, ruotsi, saksa voisivat tulla kysymykseen kohdallani. Valitettavasti oma kielitaitoni ei ole tämän laajempi. Mutta ehkä noiltakin alueilta jo löytyisi tarjontaa.

Tällaisessa elämäntilanteessa tulee miettineeksi elämän arvoasetelmia. Jonesin romaanissakin näkyy  miten olennainen asia arvottaminen on taiteessa. Taiteen kuluttajat arvottavat, kriitikot arvottavat, taiteilijat itse arvottavat ja tulevat arvotetuiksi ja kärsivät ja pelkäävät. Kauheinta mahdollista on tietenkin löytää itsensä siitä laajahkosta taiteilijoiden rykelmästä joka ei herätä laajempaa huomiota ja sitä kautta arvostusta.

Tältä pohjalta minun on oikeastaan vaikea nähdä taidetta ja kirjallisuutta sellaisena demokraattisena voimana joka se voisi olla (ja jollainen sen väitetään olevan). Kirjallisuusmaailma vaikuttaa yhä enemmän eliitin leikkikehältä, eikä eliitti halua vääränlaisia ihmisiä leikkimään leluillaan, silläkään uhalla, että meno muuttuu aika aneemiseksi, kun kaikki pyörivät vain oman napansa ympärillä. Kirjailijat kirjoittavat kirjailijoista, kustannusmaailmasta, teatterimaailmasta jne. Ne tuntuvat aika tyhjänpäiväisiltä aiheilta elämän tässä vaiheessa.

Tyhjänpäiväiset aiheet

Eräänlaista synnytystä

Jouduin eilen keskustelemaan sellaisista asioista kuin että jos ihminen ei enää pysty syömään eikä juomaan itse, niin pistetäänkö letkuihin.

Ihminen itse sängyn pohjalta kysyy lääkäriltä, että mikä sitten on vaihtoehto.
Lääkäri, nuori lempeä nainen sanoo: että annetaan vaan sitten sen kuoleman tulla.
Ihminen on vähän aikaa hiljaa ja sanoo sitten: Kyllä minä tätä elämää nähnyt olen.
Lääkäri vielä varmistaa: Niin kun ei siitä nesteytyksestä ole varsinaisesti apua. Se saattaa vain pitkittää sitä mikä on väistämätöntä.
Juu, ei tarvitse pitkittää.
Sitten lääkäri jatkaa lempeään sävyyn: No entä jos se kunto yhtäkkiä sitten romahtaa niin, että sinut pitäisi kytkeä kaikenlaisiin piippaaviin laitteisiin?
Ihminen kysyy taas: Mikä sitten on vaihtoehto?
Lääkäri vastaa: No että sitten on vaan aika lähteä pois.
Ihminen: Kyllä minä voin jo lähteä pois.

Tällaista minä sitten kuuntelin ja nielin kyyneliä. Kun kotisairaalan väki oli lähtenyt jäin vielä huoneeseen. Ihminen sanoi: Kaikki on minusta selvää. En pelkää kuolemaa eikä ole mitään epäselvyyksiä. Teitä on vain kaksi, jaatte vain puoliksi mitä minulta jää. Ei pitäisi tulla yllätyksiä.
Minä sanoin: Jaa et muista synnyttäneesi kolmatta lasta, joka ilmestyisi jostain vaatimaan osuuttaan? Häntä nauratti, juu ei hän muista kolmatta lasta synnyttäneensä, eikä hän usko, että isänkään jäljiltä ilmestyy ketään yllättävää tyyppiä vaatimaan perintöä.

Aloin miettiä miten jännää olisi ollut tässä kuulla tunnustus, että jossain on olemassa salainen jälkeläinen, velipuoli tai siskopuoli. Tiedän ihmisiä joille on käynyt niin. Tieto on tullut tyrmistyksenä, sitten vaihtunut kiinnostukseen, johtanut tutustumiseen, yhteydenpitoon ja sitten, valitettavasti, myös välien katkeamiseen. Mutta niin kauan kuin on elämää, on toivoa, ja ehkä yhteys voi löytyä uudestaankin. Asia ei kuulu minulle, mutta tuli sekin tässä mieleen.

En varsinaisesti suunnitellut kesästäni tällaista. Voimat menevät nyt tähän asiaan, en pysty keskittymään työntekoon. Tai ehkä voisin ruoskia itseni tekemään töitä, mutta toisaalta olen saatellut tähän maailmaan jo aika monta kirjaa. Äitejä on vain yksi ja tällaisia lähtöjä vain yksi. Yllättävästi vahvistuu kokemuksen tasolla tuo vanha ajatus, että kuolemakin on eräänlainen synnytys. Siinä synnytään seuraavaan maailmaan. Ehkä häntä tosiaan jo odotetaan siellä toisella puolella. Haluaisin lohduttaa häntä tällä ajatuksella, mutta vielä en ole pystynyt sanomaan sitä ääneen, vaan kirjoitin sen nyt tähän blogiin.

Eräänlaista synnytystä