torstai 6. elokuuta 2009

Havainto

Joskus minulle käy niin, että yhdet kasvot erottuvat joukosta, ja sanat jotka olen periaatteessa kuullut jo moneen kertaan eri ihmisten toistelemana, saavatkin uuden, koko olemustani ravistelevan merkityksen. Ymmärrän, että määrittelemättömäksi ajaksi minut on niitattu kiinni tähän ihmiseen, koska tulen oppimaan hänen kauttaan asioita jotka ovat välttämättömiä elämäni ja kirjoittamiseni kannalta. Kaikki mitä sanotaan ja jätetään sanomatta varastoituu sisimpääni, mutta epäilen etten koskaan osaa kirjoittaa siitä muuten kuin korkeintaan niille, jotka ovat kokeneet jotain hyvin samanlaista. Siksi etsin ihmisiä, jotka ovat kokeneet samaa, että voin puhua siitä mistä ei voi puhua. Puhua silläkin uhalla, ettemme ehkä sittenkään niin hyvin ymmärrä toisiamme kuin välillä haluan uskoa.

Share/Bookmark

12 kommenttia:

  1. Tiedän mitä tarkoitat. Välillä tulee pakahduttava avautumisen tarve, ja sitten avautuu ihmiselle, jonka sillä hetkellä luulee olevan se oikea...
    Seuraavana päivänä (tai yön unettomina tunteina) katuu jo syvästi: miksi en feikannut! pitänyt pokkaa!
    Miksi en ollut cool ja erehtymätön? Mikä vimma minut pani laittamaan itseni taas alttiiksi?
    Sama paljastamisen ja paljastumisen häpeä, joka riivaa kirjoittaessa (eli julkaistaessa).
    Ei se rohkeutta ole, vaan itsensä jalkapuuhun köyttämistä, sadomasokistista puuhaa.
    Kuten huomaat, olen juuri vastikään "puhunut uhalla" ;)

    VastaaPoista
  2. Hah! Mutta mitä iloa olisi aina olla cool. Kyllä siihenkin tukehtuisi!

    VastaaPoista
  3. Joskus yrittää rimpuilla irti tuollaisesta ihmisestä, kun luulee että on jo sanonut kaiken, kertonut kaiken ja oppinut kaiken.

    Ja sitten, yhtäkkiä havahtuu siihen että on ottanut jo yhteyttä uudelleen. Ihan eri asian yhteydessä, mutta samankaltaisessa suuressa ymmärtämyksen kaipuun janossa.

    Kun on tutustunut tällaiseen ihmiseen, hänestä muodostuu vähin erin sisälle kuva, joka on hyvin todellinen. Vaikkei ainutta "tietoa" ole kuullut ihmisen itsensä suusta, ne tulevat esiin sanaväleistä, hiljaisuuksista, katseista ja sanoista jotka käsittelevät aivan jotain muuta.

    Kohtia joissa joku "suuri" mutta tuttu asia avautuu kuin valotettuna eteeni kutsun ymmärryksen hetkeksi. Joistain asioista saattaa olla vankka tieto, voi olla että tiedän suunnattomasti asiasta, mutta se ei ole "avautunut" minulle. Kun tuo ihme tapahtuu ja pupillini laajenevat, joku läheiseni voi hörähtää; Olet kai sinä tästä ennenkin kuullut? Olen olen, mutten ole ymmärtänyt mistä on kysymys.

    tai jotenkin näin. Nämä asiat ovat niitä, että selittää vaahto suupielistä valuen jotain, ja loppuun päästessään ihmettelee, ymmärsikö itsekkään mitä sanoi. Ihan kuin äly kulkisi askelen edellä ymmärrystä.

    VastaaPoista
  4. Iän mukana jotkin ikikuluneet fraasit saavat yhtäkkiä vahvan, henkilökohtaisesti merkityksellisen sisällön. Mietin, ovatko fraasit itse asiassa erityisen latautuneita ilmaisuja, joihin on ahdettu isoa ihmismäärää koskettaneet tunteet ja kokemukset.

    VastaaPoista
  5. Tuo kirjoittamasi voisi hyvin olla romaanistasi. Hienosti kuvattu.

    Omat viisi lausettani:
    Minulle käy usein niin, että jokin itsestäänselvyys saa uudenlaista kaikupohjaa ja oivallan jonkun ihmisen kanssa ja kautta jotain ihan uutta, herään johonkin uuteen. Jossakin sisimmässäni tajuan, että jokin täysin selittämätönkin on olemassa. Heiltä, jotka ovat kokeneet jotain samaa, saan sanoja, voimaa kertoa kokemani omin sanoin, tietäen että on myös heitä joilla ei ole vastaanotinta jonka avulla voisivat ottaa vastaan kertomaani. On hyvä laajentaa sitä aluetta, mistä voi puhua eikä tyytyä vaikenemaan, varsinkin jos jokin pyrkii koko ajan pintaan, haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Puhua siksi, että tulisimme pikemminkin nähdyiksi kuin täydellisesti ymmärretyiksi, puhua siksi että se mikä haluaa sinnikkäästi tulla itsessämme esille ei tulisi työnnetyksi piiloon, torjutuksi.

    VastaaPoista
  6. Satujose, kuvaat hyvin tuota ilmiötä, noin se juuri menee, paitsi etten tiedä onko se äly joka ymmärryksen edellä kulkee, vai jokin muu. No älyäkin on niin monenlaista, tunneälyä ja muuta.

    Sokea kana, minäkin olen ajatellut noin. joistakin asioista on tullut kiinteitä fraaseja ja kliseitä koska ne ovat niin tosia. Nuorena niitä kuuntelee kyllästyneenä ja sitten eräänä päivänä yhtäkkiä tajuaa ja hämmästyy.

    Hirlii, se onkin merkillistä miten paljon siitä voi saada voimaa kun kohtaa ihmisiä jotka ovat kokeneet jotain samaa. Merkillinen kaipuu ihmisessä. Toisaalta haluaisimme olla vahvoja itsessämme ja kuitenkin on niin äärettömän tärkeä saada kontakti heihin, jotka ovat joskus ajatelleet jotakin samaa asiaa.

    VastaaPoista
  7. En tiedä mikä vika minussa, mutta en osaa tarkkkaan määritellä, enkä rajoittaa asioita, joista ei voisi puhua. Minusta kaikki asiat, joita ihmisille tapahtuu, ovat samalla viivalla. Miksi vain joistakin niistä voisi puhua avoimesti, toisista ei? Kuitenkin ne kaikki ovat olemassa, yhteisinä asioina kaiken lisäksi. Mutta mikä tekee joistakin asioista puhumisen arvoista, mikä saa aikaan sen, että joittenkin asioitten kohdalla aina löytyy joku, joka sanoo: ssshhh?

    VastaaPoista
  8. Niin, en minäkään sitä osaa etukäteen määritellä, että mistä voi ja mistä ei voi puhua. Mutta jotkut asiat ovat esim niin henkilökohtaisia ja arkoja, että vaatii erityisen luottamuksellisen ilmapiirin jotta uskaltaa avata suunsa. Sitä vaan haluaa suojella itsessään sitä mikä on arinta ja henkilökohtaisinta. Toisaalta juuri siitä voi olla kaikken tärkein puhua ja siksi oikean puhekumppanin löytämisestä tulee sellainen avainkysymys. Jotkut asiat ovat sellaisia, että ne herättävät helposti voimakkaita reaktioita (politiikka, uskonto, seksi jne) ja jos asia on itselle vaikea ja arka, ei ehkä halua joutua voimakkaiden negatiivisten tunneryöpsähdysten kohteeksi.

    VastaaPoista
  9. Kirjoititpa sopivasti kun juuri olen iskenyt otsani ja sieluni tällaiseen ihmiseen. Tapasimme ympäristössä jossa en ikinä olisi uskonut. Olemme siellä elokuun loppuun, aika ajoin saman katon alla. Voi olla etten tapaa häntä enää ikinä sen jälkeen, mutta hän on nyt jo painanut peukalonjälkensä minuun ja tuleviin teksteihini.

    VastaaPoista
  10. Reine, jännää että niin monella on samanlaisia kokemuksia. Ja kiinnostavaa, että niin usein tällaisia asioita tapahtuu silloin kun ei sitä olettaisi ja siellä missä ei olettaisi.

    VastaaPoista
  11. "jos asia on itselle vaikea ja arka, ei ehkä halua joutua voimakkaiden negatiivisten tunneryöpsähdysten kohteeksi"

    Ajatukseni lähtivät liikkeelle. Huomaan olevani paljon rauhallisempi kirjoittaessani kuin puhuessani vaikeista ja aroista asioista. Kirjoittaessaan voi ottaa aikalisän ennen kuin vastaa. Siinä ei tarvitse myöskään tulkita toisen ruumiinkieltä eikä antautua toisen tulkittavaksi. Odottaessaan omaa viivästyvää vastaustaan saattaa myös huomata, että kyseinen asia ei sittenkään ollut niin vaikea tai arka kuin oli ajatellut.

    Kirjoittamisessa on se vaikeus, että siitä jää todisteita. Puheensa voi aina syödä...

    Otto Mannisella on runo Elinkautinen, joka minulla liittyy tähän asiaan. Se on opettanut minua liikaakiin varomaan. Runo loppuu näin:

    "Pian karkuri tarkoin on tallessa taas,
    sisäll' itku se pitkä, ja ulkona ilkku.
    Sen hyppynsä muistaa huomennakin
    elinkautinen, iäksi nilkku."

    VastaaPoista
  12. mm, minulla sama, kirjoittaminen levollisempaa ja jäsentyneempää kuin puhuminen. Mutta kirjoitettuun sanaan liittyy paljon suurempi painoarvo kuin puhuttuun, se tosiaan on hankalaa...

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!