Tarttis tuntea Turkua

Varasin hyvin aikaa ehtiäkseni Indesign-kurssille. Olin katsonut kartasta reitin, matkaa 4,2 kilometriä. Reittikin näytti kartassa selvältä.

Ongelma vain oli siinä, etten Tyksin ohi kuljettuani löytänytkään oikeaa tienhaaraa. Kävelin Hämeentietä eteenpäin, johkaannuin Vanhalle hämeentielle ja aloin kysellä vastaantulijoilta, että missä Vanha littoistentie on. Vastaan tuli opiskelijaneitosia, katsoivat minua kuin kummajaista, ja sanoivat etteivät ole koskaan kuulleetkaan, mutta eikö se ole jossain kaukana.

Ajattelin, että joku varttunut tyyppi pitää löytää. Pongasin kuusikymppisen miehen, ja esitin sille asiani. "Kyllä sinun täytyy pitkään töpsöttää, ennen kuin olet siellä asti", hän sanoi.
Ukko tuuppasi minut sisään varaosaliikkeeseen, "hei pojat toin teille tämmöisen eksyneen tytön" hän sanoi.

He alkoivat miehissä pohtia Vanhan littoistentien arvoitusta. Varaosaliikkeen mies sanoi: "Tunnetko sää yhtään Turkua? Tarttis vähän tuntea." Mutta sitten he viittoilivat eteenpäin, sanoivat tuolla suunnassa. Kyllä vartin ainakin pitää vielä kävellä ennen kuin olet siellä asti. Tajusin, että kävellen myöhästyisin kurssilta.

Tilasin taksin, ja sanoin osoitteen. "No sehän on tuossa nurkan takana" kuljettaja sanoi, ja pöräytti minuutissa Old millin pihaan. Kuutisen euroa tuli maksamaan. Teki mieli mennä niille varaosaliikkeen ukoille sanomaan, että tunnetteko te yhtään Turkua? Tarttis vähän tuntee!

Tarttis tuntea Turkua

Julkisuusmylly

Hitaat hämäläiset heräsivät, Aamulehdessä oli arvostelu vuosi sitten ilmestyneestä kirjastani. Tiina Vuorimäki toteaa, että tämän lajityypin kirjoissa pitää aina olla onnellinen loppu, ja se oli nyt hiukan epäuskottava.

Mutta minähän kirjoitin kirjan tahallani niin, ettei siitä oikein selviä, onko loppu onnellinen, vai onneton! Ei se onnellisuus ainakaan minulle itselleni ollut selvää. Joo joo, kirjan lopussa Aulis lähettää Matleenalle kukkapuskan, mutta en minä nyt hyvänen aika tarkoittanut sillä sanoa, että Auliksen mielenmuutos on täydellinen ja avioliiton karikot ohitettu.

Voisiko oikeastaan sanoa, että arvostelijani on ihminen, jonka on pakko rakentaa päänsä sisällä tämän lajityypin kirjoihin onnellinen loppu? Mutta eihän se minun vikani ole, tutkikoon pollaansa.

No niin, tietysti olen kiitollinen, kun joku ylipäänsä vaivautuu lukemaan kirjani ja sanomaan siitä jotain. Kiitoksia vaan! Ja hienoa, että vuoden vanhaa kirjaakin vielä arvostellaan, se on jo ihme näinä kvarttaalitalouden aikoina.

Ja sitten tiedotus, tervetuloa Turun Akateemiseen kirjakauppaan torstaina 25.3 klo 14, Kohtaamispaikalla haastatellaan allekirjoittanutta. Kauppias oli lukenut kirjani, ja tullut siihen tulokseen, että se voisi kiinnostaa heidän naisasiakkaitaan. Voi kunpa hän olisi oikeassa!

Julkisuusmylly

Lapsuus frillahousujen varjossa, tai valossa

Muistelin pikkuserkun kanssa lapsuudessa koettuja yhteisiä hetkiä. Mainitsin hänelle erään päivän, jolloin minulla oli ollut hauskaa. "Mutta meillähän oli usein hauskaa", hän sanoi ja luetteli asioita, joita olimme tehneet yhdessä. Minä vastasin, että joo, tuota kaikkea me tosiaan teimme, minulla vaan ei ollut silloin hauskaa.

Sitten kerroin, miten hän oli kerran sanonut minulle "hienot housut" siihen sävyyn, että olin ymmärtänyt miten typerät ne olivat. Olin hävennyt housujani pitkään. Pikkuserkku ei luonnollisestikaan muistanut tapausta, mutta arveli, että hän oli saattanut oikeasti pitää housuistani. Ne olivat vaaleanpunaiset, ja niissä oli takapuolen päällä frilloja. Olin silloin ehkä noin kuusivuotias.

Minulle ei ollut koskaan tullut mieleen se mahdollisuus, että hän olisi pitänyt housuistani. Olin ilmeisesti aika kompleksinen tenava ulkonäköni suhteen. Mutta nyt tajusin, että se on ihan mahdollinen tulkintahorisontti. Yllättäen minustakin alkoi tuntua, että ehkä meillä olikin aika hauskaa niihin aikoihin. Mitä yksistä housuista.

Eri ihmiset voivat kokea samat tapahtumat hyvin eri tavalla. Mutta myös ihminen itse voi nähdä elämänsä aika tavalla eri valossa siitä riippuen, minkä painoarvon hän antaa jollekin yksittäiselle tapahtumalle, ja miten hän sen tulkitsee.

Harmi, että olin jo lapsena niin vaikea, enkä osannut iloita silloin kun oli hauskaa, vaan surin housujani, vaikka ei ehkä olisi tarvinnut.

Lapsuus frillahousujen varjossa, tai valossa

Ankara koulu

Odottaminen on vaikeaa.
Joidenkin pitää kaikki oppia
vaikeimman kautta.

***

Runotorstaissa kyseltin keskosaiheisten runojen perään.

Ankara koulu

Voihan pykälä

Olen mukana yhdessä sellaisessa sopassa, jonka yhteydessä olen joutunut miettimään lakeja ja pykäliä ja niiden noudattamista.

On tärkeää, että lakeja ja pykäliä on, ja että niitä noudatetaan. Mutta on tilanteita, joissa asiat kaatuvat päälle. Silloin joku jonka päälle se kaatuu, hoitaa hommat parhaan kykynsä mukaan, pelastaa tilanteen. Sen jälkeen todetaan, ettei se nyt ihan mennyt pykälien mukaan. Mutta todetaan myös, että jos asioita ei olisi aikanaan hoidettu niin kuin hoidettiin, vaan olisi menty pykälien mukaan, niin me olisimme tässä nyt kyynärpäitä myöten paskassa.

Sitten tulee joku, joka huomaa, että pykäliä ei ole pilkuntarkasti noudatettu. Ei auta yhtään, jos hänelle kertoo, että pykäliä noudattaen me olisimme kaikki nyt maailmankaikkeuden perslävessä, tai ainakin melkein. Ei, hän on soittanut läpi jo lakimiehet ja rummuttanut koolle pykälistä huolestuneen porukan, koska onhan se nyt aivan selvää, että tärkeintä maailmassa on noudattaa pykäliä. Sivuseikka on asioiden sujuminen.

Pykälien ja elämän välillä tuntuu olevan jokin ristiriita siitä huolimatta, että ehdottomasti olen lakien ja pykälien kannattaja, enkä toivo mitään villiä länttä millekään elämän alueelle.

Voihan pykälä

Kulttuurikääpiön tunnustuksia

Pitkin talvea olen paikallisesta lehdestä lukenut hämäriä kertomuksia Anna Kareninan harjoituksista. Ukrainalaisohjaajan käsissä oli muotoutumassa spektaakkeli, jonka arvioitu kestoaika oli noin neljä tuntia. Ohjaaja ilmaisi tavoitteekseen, että koska näytelmä on näyttelijöille rankka prosessi, sen pitää olla sitä myös katsojille. Näytökset ovat loppuunmyytyjä, ja teatterikriitikot hurmoksissa.

Minulle tulee hiki pelkästä ajatuksesta, että joutuisin neljäksi tunniksi katsomaan näytelmää, joka ei päästä minua helpolla. Olen kyllä lukenut Anna Kareninan pariinkin otteeseen, tunnen siis tarinan. Pidin lukemista nautintona, vaikka siihen meni moninkertaisesti neljä tuntia. Lukematta olisi jäänyt, jos kirja ei olisi päästänyt minua helpolla.

En ota sinänsä kantaa siihen, onko neljätuntinen Anna Karenina maineensa veroinen näytelmä. Tajusin vain, ettei minulla itselläni ole sen vertaa ylimääräistä energiaa, että haluaisin käyttää sen tällaiseen asiaan. Ei sittenkään, että vaivannäöstä olisi luvassa jokin merkittävä palkinto, kuten mahdollisuus sanoa että minäkin olen nähnyt tämän näytelmän.

Kulttuurikääpiön tunnustuksia

Hamlet laulaa kauniisti

Hamlet laulaa kauniisti

Ystävänpäivä

Olet hankala kuin Haavikko
mutta et aivan yhtä tylsä.
Anteeksi että nauran,
mutta sinullahan on aina vaikeaa.
Elämäsi on vaikeaa,
koska olet vaikea ihminen.
Olen pahoillani
mutta kohdistan myötätuntoni ihmisille
jotka oikeasti kärsivät.
Sinun kanssasi tahdon pitää hauskaa.

***

Runotorstain haaste. Piti kirjoittaa runo ystävälle, tai runo, jonka itse haluaisi saada ystävänpäiväksi. En välttämättä haluaisi saada tällaista runoa, mutta epäilen, että jotain tällaista saisin, jos ystävät saisivat päähänsä kirjoittaa minulle runoja.

Ystävänpäivä

Muokkaamisesta

Facebookin käyttöliittymässä on kohta "muokkaa kavereita". Oikeakin elämä luiskahtaa helposti siihen, että pitäisi päästä muokkaamaan kavereita. On vaikea suvaita sitä, että ihmiset ovat sellaisia kuin ovat, ilmaisevat itseään omalla tavallaan, eivätkä aina täytä minun tarpeitani parhaalla mahdollisella tavalla.

Usein suhtaudun myös itseeni niin, että minun pitäisi muokata itseäni. Näen puutteita ja vikoja ja mietin kuinka voisin päästä niistä eroon. Teen joitakin hyödyttömiä ponnistuksia, ja sitten vaivun alakuloon koska muokkaustoimet eivät tuota tulosta. Pitäisi mennä rasvaimuun, mutta kun ei ole ylimääräistä rahaa, enkä minä ehkä muutenkaan uskaltaisi. Nykyään ehkä suurimmat muokkauspaineet kohdistuvatkin itseen. Pitäisi olla hoikka ja hyväkuntoinen, älykäs, lukenut. Koko ajan pitäisi kouluttautua, verkostoitua, olla ajan hermolla.

Mietin voisiko elämää elää pyrkimättä jatkuvasti muokkaamaan itseään ja muita. Toisaalta muokkaaminen ehkä on normaalia inhimillistä toimintaa, johon tunnemme atavistista vetoa juuri siksi, että olemme ihmisiä. Me muokkaamme muutenkin ympäristöämme koko ajan, miksi emme sitten muokkaisi myös muita ihmisiä, ja itseämme.

ps. aloitin pääsiäispaaston jo eilen, koska en tajunnut, että tuhkakeskiviikko on vasta ensi viikolla. Aion siis pääsiäiseen asti pidättäytyä pullajauhoista, sokerista ja alkoholista. En yritä muokata itsestäni hoikempaa, vaan yritän ymmärtää miksi olen riippuvainen noista tuotteista.

Muokkaamisesta

Pieni minuusfilosofinen pohdinta tiistaiaamun ratoksi

Aloin taas miettiä riippuvuutta ja itsenäisyyttä tuon Nuuskamuiskusen vuoksi. Olen itse ollut itsenäinen lapsi. Päiväkodin tädit kehuivat vanhemmilleni sitä, miten osasin itse riisua ja pukea, kenenkään ei tarvinnut auttaa. En muutenkaan tarvinnut apua mihinkään asiaan. Ilmaisin itsenäisyyttäni sanoittamalla päiväkodissa laulettavia ärsyttäviä lastenvirsiä uudelleen. Kerran lauloin meitä älä keitä, niin kovalla äänellä, ettei täti enää voinut erehtyä luulemaan sitä vahingoksi, ja hän pisti minut nurkkaan. Olisi pitänyt laulaa meitä älä heitä. En muista, että olisin hävennyt nurkassa.

Tämä nyt vaan taustaksi sille, että omalla kohdalla on ollut tärkeä kehitystehtävä kasvaa riippuvuuteen, ja luottamukseen. Se on tapahtunut aivan viime vuosina. Minun ei tarvitse jaksaa yksin, voin turvautua muihin. En turvaudu pelkästään ihmisten konkreettiseen apuun, turvaudun myös siihen mihin he uskovat, minkä varaan oman elämänsä rakentavat. Tietenkin valitsen nämä ihmiset. Jotkut ihmiset herättävät minussa luottamusta, kunnioitusta, toiset eivät. Minä kuuntelen niitä joihin luotan, joita kunnioitan, ja jätän muut omaan arvoonsa.

Pohjimmiltaan kysymys on siis kuitenkin minun omasta kokemuksestani, johon luotan. Vaikka turvaudun muihin, jokin minussa arvioi kuka se on, johon kannattaa turvautua. Vaikka tunnustan riippuvuuteni, olen myös autonominen olento.

Pieni minuusfilosofinen pohdinta tiistaiaamun ratoksi

Eteenpäin Ruttuvaarin viitoittamaa tietä

Löysin muumit lukiolaisena. Ne kulkivat mukana läpi opiskeluaikojen, ja muistan vielä töissä käydessäni lukeneeni muumeja itselleni iltasaduksi. Mutta sitten kun lopullisesti aikuistuin, ehkä joskus 90- luvun puolivälissä, niin tosiaan vasta silloin, muumit jäivät.

Nyt luin kirjallisuuspiiriä varten Muumilaakson marraskuun. Vaikka vuorotellen samastuin Ruttuvaariin, Tuhtoon ja Vilijonkkaan, joskus ehkä jopa Mymmeliinkin, mutta en koskaan Nuuskamuikkuseen, huomioni kiinnittyi kirjan alakuloisuuteen. Koin sen oikeastaan hiukan kolkkona, mikä oli yllätys, sillä se oli sentään nuoruudessa kulkenut lohtukirjana mukanani asunnosta ja elämänvaiheesta toiseen.

Ahdistuin myös Tuhdon vuoksi, minua ärsytti hänen suhtautumisensa Hemuliin. Tuhtohan tiesi, ettei Hemuli koskaan purjehtinut veneellään, vaikka piti veneestään aina kovaa meteliä. Sen sijaan, että olisi sanonut suoraan, hän vain häpesi Hemulin puolesta ja vetäytyi omiin kuvitelmiinsa. Huomasin ärsyyntyväni tuollaisesta tuhtoilusta.

Oli erikoista ärsyyntyä kirjasta, joka on joskus ollut niin tärkeä. Ruttuvaari on kyllä edelleen paras. Kuten hän, otan pian itselleni oikeuden unohtaa mitä huvittaa.

Eteenpäin Ruttuvaarin viitoittamaa tietä

Miettii miettii

Jos kirjoittaa romaania, jossa on jonkinlainen arvoitusjuoni, ja kenties vähän jännitystäkin, niin kuinka monta juonta kuljettavaa vanhaa kirjettä saa löytyä eri ihmisten pölyisistä nurkista, ennen kuin menee ihan naurettavaksi?

Minäkertojan ongelma on aina siinä, että minä tietää asioista niin kapeasti. Jossain vaiheessa minulla oli tarinassa mukana toinen aikatasokin, jossa tapahtumia kuvattiin kolmanen persoonan näkökulmasta, mutta en saanut niitä skulaamaan yhdessä tarpeeksi intensiivisesti.

Olen tykkääntynyt minäkertojiin, koska niiden avulla on helppo luoda intensiivisiä tunnelmia, mutta näkökulman rajoittuneisuus ottaa välillä pattiin.

Miettii miettii

Kurssitusta

Yle kouluttaa kymmenen parasta hakijaa parissa kuukaudessa televisiodraaman ammattilaiseksi, eli nyt vaan hakemaan kurssille. Minäkin pistin silmät sikkarassa vielä viime voimillani eilisiltana hakemuksen menemään. Oli haastavaa ilmaista suurenmoinen ideansa 2-3 lauseella. Keskeiset ristiriidat, joita ennakkotehtävässä myös kysyttiin, oli helppo, koska olen niin tottunut miettimään kaikkea kirjoittamistani henkilöiden välisten ristiriitojen kautta. Luultavasti opin tämän ajattelutavan Jorma Kairimon vetämällä näytelmäkurssilla vuonna 2000. Siitä on tullut jo tapa. Mietin aina mitä ulkoisia ja sisäisiä ristiriitoja ihmisilläni on. Juonen jumituksetkin yleensä ratkeavat aina, kun palaan miettimään henkilöitäni, että mikä niitä nyt oikeasti vaivaakaan.

Viikonloppu oli siinä mielessä antoisa, että bussissa istuessa pystyin ensimmäisen kerran ajattelemaan tekeillä olevan käsikirjoitukseni alusta loppuun. Pystyin näkemään, mitä ihmisten elämässä tapahtuu, miten tarina päättyy. Se on aina huojentava hetki, koska silloin tarina on olennaisimmassa mielessä tullut silloin kerrotuksi. Toisin sanoen olen kertonut tarinan silloin itselleni, ja se onkin tärkeintä. Ymmärrän, miksi tämä tarina piti kirjoittaa.

Mutta sittenkin on vielä paljon työtä jäljellä, koska haluaisin niin kovasti tehdä tästä tarinan, joka kelpaisi muillekin. Mutta sitä en vielä tiedä onko tästä tarinasta ikinä siihen.

Kurssitusta

Lukijapalaute

Eilen puolituttu kapsahti kaulaani, ihan konkreettisesti. Hän on minua huomattavasti lyhyempi, joten hetken minusta tuntui kuin hän olisi tosiaan roikkunut varassani. Kiitos kiitos kiitos kirjoistasi, hän sanoi. Hän kertoi lukeneensa Isäni kodin, ja alkaneensa sen vuoksi muistella omia kansakouluaikojaan, oli kaivanut vanhat valokuvansakin esille. Nyt hänellä oli Emma-sarja menossa.

Mietin taas sitä, kuinka tärkeä olisi osata brändätä itsensä ja kirjansa oikein. Niin että oikeat ihmiset voisivat löytää ne. Minähän olen kirjoineni suoranainen varoituskolmio jokaiselle, joka ottaa ensi askeliaan kirjallisuuden jäisillä poluilla. Pelkään, että moni viihdehöttöä etsivä pettyy kirjojeni parissa, koska niiden romantiikka on niin kyseenalaista ja kimuranttia.

Onneksi on kirjastoja, joissa huomiottakin jääneitä kirjoja säilötään, ja joku voi ne sieltä löytää ja lukea ja ilahtua.

Lukijapalaute