Minäkertojan ongelma on aina siinä, että minä tietää asioista niin kapeasti. Jossain vaiheessa minulla oli tarinassa mukana toinen aikatasokin, jossa tapahtumia kuvattiin kolmanen persoonan näkökulmasta, mutta en saanut niitä skulaamaan yhdessä tarpeeksi intensiivisesti.
Olen tykkääntynyt minäkertojiin, koska niiden avulla on helppo luoda intensiivisiä tunnelmia, mutta näkökulman rajoittuneisuus ottaa välillä pattiin.
Tekstit
Eikö kirje juuri tuo sen päähenkilön tai kertojaminän ulkopuolella olevan äänen?
VastaaPoistaOlen lukenut kokonaisen romaanin joka rakentui kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä, eikä tuntunut yhtään naurettavalta, niiden kanssa juonenkuljetus onnistuu kyllä.
Sinne vaan, jos toimii !
Niinpä Hirlii, kirjeiden, lehtijuttujen, ym. dokumenttien avulla saa tuotua muita näkökulmia tekstiin. Ja kokonaisen romaaninkin voi tietysti rakentaa pelkkien kirjeiden varaan. Mutta jos kirjassa on tämmöinen arvoitusjuoni, ja vähän dekkarimaista rakennetta, on vaarana, että menee naurettavuuksiin, jos aina sopivassa kohdassa löytyy ratkaiseva kirje jostain nurkasta.
VastaaPoistaElääkö se minä kertoja tarinaa reaaliaikaisesti vai kertooko jo tapahtunutta? Minä voisi olla vähän tietävämpi kertoja jos kertoo takautuvasti.
VastaaPoistaNaamakirjassa jo taisin sanoa että jos kirjeet olisivat tarinan kantava juttu, niin sitten niitä voisi olla useampi ja putkahdella siellä täällä esiin, IMO.
Heh, vieläkin on rästissä kirjallisuustehtävä aiheesta Kertoja; pulmana on se että saisin vastaukseen aikaiseksi kolme lausetta mutta kun se ei riitä, pitää naputella 2500 merkkiä. Ja työstettävä teksti oli sitä lajia jota en jaksaisi lukea yhtään..
Ei niitä kirjeitä kovin montaa saa olla ainakaan jos liikutaan nykyajassa: eihän kukaan enää kirjoita kirjeitä, sähköpostiviestejä ainoastaan.
VastaaPoistaKuten Kirsti kirjoitti, minäkertoja tietää asioista kapeasti ja se on ongelma paitsi kirjoittajalle, myös lukijalle: ei välttämättä haluta seurata vain yhden henkilön näkökulmaa.
Itselläni on kässärissä näkökulmia useita, liikaakin, tiedän, mutta aion silti ne kaikki säilyttää, koska niiden käytöllä on perusteensa. Mutta noin yleisellä tasolla sanoisin, että kirjoittajan kannattaisi käyttää ainakin kahta näkökulmaa ja ehkä kahta aikatasoa, sellainen ratkaisu on mm. Sofi Oksasen Puhdistuksessa. Ja näkökulmat voisivat olla jotenkin "eri tasoisia", se tuo tekstiin särmää. Muistelen, että Asko Sahlbergin Tammilehdossa oli kartanonomistajan ja palvelijan näkökulmat, näiden kahden elämä oli alussa hyvin erillään, mutta sekoittui toisiinsa kansalaissodan vuosina.
olen käyttänyt minäkertojaa päästäkseni helpolla ja kun sillä saa (murteella) hyvin sanoja kokoon, mutta on myös muita esimerkkejä. yksi minäkertoja muuttuu nopeasti jaanaavaksi, joten on hyvä olla kaksi. se on toiminut hyvin. ne kertoo tapahtumista eri näkökulmista ja ehkä ihan eri tarinoita alunperin jotka yhdistyy sitten jossain vaiheessa.
VastaaPoistaminulla on minäkertojan kanssa tullut se ongelma vastaan että tarinaa viedään eteenpäin liian kovaa vauhtia. lukija ei pysy mukana ja hengästyy. tapahtumat ovat liian intensiivisiä ja vievät voimia. mut en tiedä miten tätä estäisi tapahtumasta varsinkin kun se tuntuu tuovan siihen tiettyyn tarinaan suolan. "hitaasti kerrottuna" se olisi ihan tavallinen ja tylsäkin. O.o
vanhoissa kirjeissä pidättäytyisin korkeintaan kahteen koska muuten siltä dramaattiselta elementiltä menee maku O.o
Reine, kyllä se kertoja menneitä muistelee, että sellaista tiettyä elämänkokemusta hänellä on, ja paljon elämän aikana kertyneitä tiedonrippeitä, joita nyt järjestelee päässään. Ehkä tuollaisten kirjallisuustehtävien suorittaminen olisi meikäläistäkin auttanut näissä pähkäilyissä.
VastaaPoistaSiperiina, nykyajassa kyllä liikutaan, mutta kirjeet ovat vuosikymmenien takaa ajalta, jolloin ihmiset vielä kirjoittelivat kirjeitä. Itse en ole lukijana kokenut yksinäkökulmaista tekstiä ongelmallisena, vaikka tietty junnaavuus siinä voisi olla vaarana. Eikös jollakin Tervolla ja Raittilalla ole ollut tosi moninäkökulmaisia juttuja. niin ja dekkaristeista jollakin Baggella. Mulla niiden kanssa vähän se ongelma, että tipahdan lukijana kärryillä, vaikka aina ihailenkin että vau kun joku osaa.
ill, niin sitä minäkin pelkään, että jos kirjeitä on monta, menee tehoa. Ja ainakin pelkään, että se vaikuttaa ihan pöllöltä, jos niitä on monta.
Niin, ymmärrän kyllä tuonkin, että minäkertojan kanssa tarina voi lähteä lapasesta. Mutta voisiko uudelleen kirjoittamsella ja editoimisella sitten korjata tilannetta. Kuvittelisin että tarinassa saisi olla sellaisia jaksoja, joissa lukija on vaarassa lentää kärryiltä, ja sitten olisi taas suvantovaiheita. Tuntuu, että itselläni se menee jotensakin niin.
Tuttuja pohdintoja. Olen juuri pähkinyt uusimman juttuni kanssa tätä näkökulma-asiaa. Minä-kertojalla koen pystyväni tuomaan tuntemukset enemmän iholle, mutta näkökulman kapeus kyllä vähän hirvittää.
VastaaPoistaNiinpä Minttis, siinä täytyy vaan sitte keplotella jotenkin:-)
VastaaPoistaHmm. Yhden ihmisen nurkista voi löytyä paljonkin vanhoja kirjeitä mutta jos niitä alkaa löytyä useasta paikasta niin alkaa mennä merkilliseksi...samoin kuin liian häpeämätön ekspositio että se kulloinenkin pulma ratkeaa juuri sopivalla hetkellä löydetystä vanhasta kirjeestä :)
VastaaPoistaPaitsi tietty jos siellä on taustalla joku tyyppi joka piilottelee niitä kirjeitä sopiviin paikkoihin...se ainakin heräisi mieleen sieltä kolmen tai neljän kirjeen perästä (jos siis eivät löydy yhdestä paikasta näpsänä nippuna).
hdcanis, oikeastaan kirjeitä ei käytetä pulmien ratkaisuun, vaan ne oikeastaan synnyttävät niitä pulmia, siis vihjaavat asioihin, joita pitäisi selvittää, jotka jäytävät päähenkilön mieltä. Mutta sama juttu niissä kai silti on, ei niitä saa liikaa löytyä. Mitään kirjeitä kätkevää tyyppiä en ole tähän tosiaan ajatellut kehitellä, luiskahtaisi ehkä silloin ulos tästä tyylilajista...
VastaaPoistaKertoja on kirjoittajan apuhenkilö, silloin kun alkaa näyttää siltä että henkilöiden kerronta muuttuu hyvin yksipuoliseksi, jota minäkertoja on, useimmiten. Kertojakin saattaa olla epäluotettava, riippuen siitä minkälainen kertoja on välittämässä tarinaa. Minämuoto tuo toki lähelle, mutta se on rasittavaakin, koska minäkertojalla on aina jossain määrin ”oma lehmänsä ojassa”, ja kyllä terävä lukija sen huomaa. Pidän siitä, että välillä käytetään kertojaa apuna, sellaista joka kulkee lukijan (ja tietenkin kirjoittajankin) kanssa. Eikä kyse ole pelkästään näkökulmista vaan myös rytmistä.
VastaaPoistaJa sitten olen taas Kiiski, Vastarannalta.
Kirjeistä kun täällä on puhuttu, eivät ne minun mielestäni ole mikään muinaismuisto, ihmisethän kirjoittavat yhä kirjeitä vaikka väline onkin toinen, eikä niitä ole kirjoitettu käsin eikä posteljoonikaan ei ole Itellan palveluksessa. Lisäksi kirjoitamme viestejä kaikenaikaa toisillemme, jätämme lappuja pöydälle, tekstaamme ja kirjoitamme kortteja. Käsin. Käsin se käsi-kirjoituskin kai tehdään. Kaupoissa yhä myydään kirjekuoria. Postimerkkejäkin saa ostaa. Mihinkähän niitä muuhun tarvittaisiin kuin kirjeiden ja korttien lähettämiseen?
Kirje on intiimi, se tuo lähelle asian kuin asian. Se kirjoitetaan aina jollekin, ehkä jotain tarkoitustakin varten (riippuen asiasta), ja on aivan eriasia kuin julkisesti puhuttu tai ääneen lausuttu asia, on avoimempi ja suorempi.
Hirlii, jostain syystä olen aina itse tykännyt eniten minäkertojasta, Waltarihan sitä käytteli, ja sieltä ehkä on peruja, että itsekin olen juuttunut kertomaan minän kautta. Taitaa itse asiassa syksyllä ilmestyä eka sellainen kirja, jossa käytän jotain muuta kuin minää.
VastaaPoistaNo ei kirjeet tietenkään tuossa mielessä ole muinaismuisto. Kokonaisia romaanejakin on rakennettu kirjeiden varaan, ja varmaan jo sähköpostiviestien ja tekstiviestienkin varaan.Mutta mulla nyt vaan vaisto sanoo, että pitää olla varovainen niiden kanssa;-)
Minusta kirjeet kuuluvat menneisyyteen, olen iästäni huolimatta digitalisoituneen yhteiskunnan lapsi. Kirjeiden käyttö, vaikka ne olisivat vanhojakin, kertoo mielestäni siitä yhteisöstä, jossa niitä käytetään ja se kertoo yhteisön olevan maaseutumainen tai muutoin paikallaanpysyvä, pysähtynyt. Ei digiajan ihminen säilyttele vanhoja kirjeitä eikä muutakaan vanhaa kamaa. Jos ihminen niitä säilyttelee, niin myös se kertoo jotain tästä ihmisestä. Suuntautumisesta menneisyyteen. Tietenkin tällaisella ihmisellä voi olla paikkansa tekstissä, mutta kovin monia tämmöisiä kummajaisia ei mielestäni kiinnostava teksti kestä.
VastaaPoistaSiperiina, modernit digitaaliajan ihmisetkin saattavat periä vanhoja taloja maalta. Niissä on vinttejä, ulkorakennuksia ym. paikkoja, minne on säilötty tavaraa. Romua kaatopaikalle kärrätessä saattaa sitten käsiin päätyä vanhoja kirjeitä, joista avautuu vaihtoehtoinen näkökulma omaan menneisyyteen. Tokihan sellainen askarruttaa digitaaliajankin ihmistä, varsinkin jos on esim. työttömänä, sairauslomalla, eläkkeellä, sapattivapaalla ym, niin että hänellä on aikaa vähän pohdiskella asioita.
VastaaPoistaOn kirjeitä ja kirjeitä, ja sanoisin minäkin että tuollaisten henkilökohtaisten kuulumistenvaihtokirjeiden määrä on tipahtanut, vaikka kortteja toki yhä kulkee ja virallisempia kirjeitä myös...
VastaaPoistaMutta joo, lukuisia kirjeitä helposti löytyy tuollaisista vinteistä ja muista varastoista joten vanhoilla kirjeillä voi hyvin vetää tarinaa eteenpäin, mutta realistisesti se vaatisi kyllä että ne kirjeet löytyvät yhdestä paikasta (joka toki voi olla isokin vintti täynnä vanhoja papereita, lehtiä ja muuta sälää ja sen vintin siivous voi kestää pitempäänkin, jos ne kirjeet pitää saada esiin tipoittain...)
Samoin kuin voi löytyä vaikkapa vanhoja kalentereita ja päiväkirjoja, valokuvia, lehtileikkeitä yms.
Kokemuksesta tuosta nimittäin on :) Omiin nurkkiin ei ole niin päässyt kertymään, siitä on kaupunkiasuminen ja sopivin väliajoin muuttaminen pitänyt huolen.
Lisäisin vielä, että myös sähköisesti lähetetty kirje on kirje, kirjoitettu jollekin joltakulta.
VastaaPoistaKirjoittaminen ylipäätään, on lähellä kirjeen kirjoittamista, se on kirjoittamista tuntemattomalle vastaanottajalle, lukijalle. Siksi joidenkin kirjojen lukemisen jälkeen on sellainen itsekäs tunne, että tämä oli kirjoitettu juuri minulle. Että se mikä on siinä kansien välissä tuntuu sellaiselta, että se on pitkä kirje minulle.
Että kirjoitettu tulee niin liki.
Niin, kyllä se varmaan niin on kuin sanot hdcanis, että ei niitä kirjeitä kyllä voi sieltä täältä putkahdella esiin, se vaikuttaa epäilyttävältä.
VastaaPoistaHirlii joo, se on varmaan yksi osa kirjojen taikaa, että niitä lukiessa voi kokea pääsevänsä jotenkin intiimiin tilaan tekijän kanssa. Siis silloin kun ajatusmaailmat natsaavat yhteen.
Digiajan ihminen voi skannata kirjeitä ja kuvia, hän voi valokuvata vaikka sen vintin sisällön ennen kuin siivoaa sen ja vie esineet sinne minne ne kuuluvat hänen mielestään: kaatopaikalle, kirpputoreille, museoon, kotiinsa.
VastaaPoistaOnneksi osa ihmisistä on edelleen myös perinteen säilyttäjiä. Mistä tulevaisuuden ihmiset kirjoittavat mikrohistoriaa, jos nykyajan ihmiset hävittävät kaiken?
Tietenkin menneisyys säilyy myös muistoissa, jotka on tallennettu romaanihin tai vaikkapa blogeihin.
Mutta on se kyllä harmi, että paljon materiaalia taitaa vaipua tietokoneiden mukana myös unohduksiin. Vaikka tulee skannattua ja taltioitua erilaisilla digivehkeillä, niin sitten kun tulee uusia laitteita ja sovelluksia, niillä ei enää saa vanhoja auki, ja sinne meni muistot!
VastaaPoistaNoinhan siinä voi käydä, vaikka asiantuntijat väittävät, että näillä digimenetelmillä tallennnetaan niin tärkeitä asioita, että varmistetaan, että ne täytyy voida siirtää uusiin laitteisiin. Mutta tietävätkö tavalliset ihmiset, miten tulee toimia? Viisas se, joka säästää myös kirjeet ja kuvat sellaisinaan.
VastaaPoistaKiitos Anna Amnell ja Kirsti, kun puhutte perinteen säilyttämisestä. Myös kirjeiden, vanhojen esineiden yms. Lukisin minäkin mielelläni isäni kirjeitä rintamalta, mutta joku onneton tunari meni ja tyhjensi mummolan ullakon kirjeineen kaikkineen jätesäkkiin ja vei kaatopaikalle.
VastaaPoistaItsekin olen viehtynyt minäkerrontaan, joten näkökulman kapeus on tuttu ongelma. Yhdessä kirjassa tavallaan kiersin ongelman korostamalla minäkertojan näkökulman kapeutta - ja käyttämällä viittä eri minäkertojaa, kutakin vuorollaan. Idea ei ole omani - minä kähmin sen Irja Sinivaaralta, mutta muutkin ovat käyttäneet sitä - mutta toimi ainakin siinä yhteydessä.
VastaaPoistaItsekin kehittelen tarinaa, jossa ullakolta löytyvillä vanhoilla papereilla on keskeinen osa - vaikka ullakko sijaitseekin nykyajan Kontulassa.
jPekka, minusta tuntuu että useampiin minäkertojiin olen törmäillyt ainakin jossain nuortenkirjoissa. Se voisi olla hyvä ratkaisu, mutta sinnittelen nyt vielä yhden varassa. Niin, kyllä vanhoissa papereissa on jotain mielikuvitusta kiehtovaa.
VastaaPoistaHelmi, minulla on omakohtaista kokemusta myös tuosta tuhoamisesta. Isovanhempieni seurustelu- ja kihlausajan kirjeenvaihto hävitettiin häveliäisyyssyistä. Kyllä on ottanut pattiin.
Anna, tavallisten ihmisten tiedostoista juuri huolta kannankin. Ei sitä välttämättä ehdi, muista, jaksa siirtää yhdellä pelillä skannattuja tiedostoja johonkin uuteen tiedostomuotoon. Minullakin on jo tekstejä lerpuilla ja korpuilla, mutta ei yhtään konetta jolla niitä saisi auki.
Näemmä keskustelu jatkunut perinteiden säilyttämisestä ja moitittu meitä digiajan ihmisiä, jotka eivät sellaisesta perusta. Moite osuisi kohdallani aivan oikeaan, sillä jos periisn jotain, mitä ei tosin tapahdu, niin kippaisin kaiken mitä ei voi kirpputorilla myydä, armottomasti roskiin. En lähtisi nuuskimaan mitään vanhoja papereita, minusta ne eivät ole lainkaan kiehtovia.
VastaaPoistaNykyhetki on se mikä merkitsee. Ja tuleva. Mennyttä en kiellä, mutta jätän sen omaan arvoonsa. Kaikki muuttuu koko ajan, myös yksittäinen ihminen. Siksi se mitä on joskus ollut, ei ole ollenkaan relevanttia.
Hämmästyttävää Siperiina. Onkohan tämä jokin ikäkysymys, vai mistä puhaltaa? Minusta olisi vaikea hahmottaa nykyhetkeä sen paremmin kuin tulevaakaan ellen tiedä mistä olen tulossa. Tämä pätee minusta yhtä hyvin kansakuntien historiassa kuin yksilöidenkin historiassa. Mutta voi olla, että tällaisten asioiden kiinnostavuus liittyy tiettyihin ikäkausiin ja elämänvaiheisiin. Eikä kaikkien ehkä tarvitse säilyttää vanhaa ja olla siitä tietoisia, niin kauan kuin on riittävästi ihmisiä, jotka omalta osaltaan säilyttävät ja ymmärtävät sen arvon.
VastaaPoistaKirsti, en usko että se on ikäkysymys, vaan kyse on pikemminkin ihmisen henkilökohtaiseen elämänhirtoriaan liittyvistä tekijöistä, jotka meillä ovat erilaiset. Luultavasti olen vanhin tähän ketjuun kirjoittajista. Sinun sanojasi mukaillen: minun olisi vaikea hahmottaa nykyhetkeä, ellen tietäisi, minne olen menossa.
VastaaPoistaKuulostaa mystiseltä. Ehkä olet selvänäkijä, kun tiedät mihin olet menossa. Minusta ennustaminen on vaikeaa, erityisesti tulevaisuuden ennustaminen, kuten Mauno Koivisto sanoi.
VastaaPoistaKirsti, nyt sinä mielestäni vääristelet tahallasi sitä, mitä sanon. Puhun tavoitteista ja siitä, että tulevaisuuden eteen tehdään työtä nykyhetkessä, en mistään sen mystisemmästä. Menneeseen en voi vaikuttaa, mutta nykyhetkeen ja tulevaan voin tietyissä rajoissa. Jos talo romahtaa niskaani tai tapahtuu muuta odottamatonta ja epärationaalista, niin so what. En halua sitä etukäteen tietää. Pitää valikoida ne asiat joihin voi vaikuttaa ja keskittyä niihin.
VastaaPoistaEi ole tarkoitus vääristellä, vaan tuon esiin näkökulmaa, josta itse asiaa tarkastelen. Itse en esim. ajattele ollenkaan niin, etteikö menneisyyteen voisi vaikuttaa. Mielestämme teemme sitä koko ajan joka tapauksessa, koska tulkitsemme kaikkea sitä mitä meille on tapahtunut. Mutta taustalla on varmaan maailmankuvamme eroavaisuudet tms. Ei ole tarkoitus vängätä, eikä kieltää sinua ajattelemasta niin kuin ajattelet, se vain ei minusta tuntuisi omalla kohdallani toimivalta ratkaisulta.
VastaaPoistaMulla on taasen sellainen käsitys nykyhetkestä, että se on menneen ja tulevan leikkauspisteessä. Ja tuo piste N, se on ohimenevä, koska nyt-hetki on hyvin nopeasti mennyttä, silmänräpäyksessä. Yhtä äkillisesti voi myös elämä kääntyä (jopa sen 180 astetta = draama).
VastaaPoistaHenkilö tarinassa, kertomuksessa tms. tarvitsee jonkun kehyksen (ts. historian) joka ei välttämättä selitä kaikkea, mutta jota vasten on helpompi rakentaa henkilölle X mahdollista tulevaisuutta. Ne ovat kerrontateknisiäkin valintoja, ratkaisuja.
Tulevaa ei ainakaan minun vaivalloisella ksäityskyvylläni voi mitenkään ennustaa, se ei ei hallittavissa eikä kontrolloitavissa, koska niin monet tekijät vaikuttavat ihmisen elämään. Täydellinen elämänhallinta on illuusio.
Aika on kyllä aika merkillinen asia. En itse oikein tiedä mistä siinä edes on kysymys.
VastaaPoistaMitä tuhlausta, sanoo Mafalda sarjakuvassa vuodelta jotain ja katsoo kelloa. - Aivan hyviä minuutteja ja koko ajan tulee uusia, eikä vanhoja voi käyttää. Tik-tak-tik-tak.
VastaaPoista