perjantai 12. elokuuta 2016

Hetkien vaellusta

Nyt kannattaa tulla jos haluat nähdä hänet vielä. Elossa. Mutta sitä sanaa ei käytetty.

Nyt istun tässä ja kuuntelen hengitystä. Kun hetki sitten pidin häntä kädestä, hän sanoi : onko sinun vilu? Sinulla on niin kylmä käsi. Miten monta kertaa olen mahtanut kuulla tuon kysymyksen. Taas vastasin, ei mun ole vilu.

Mutta siihen ne puheenaiheet loppuivat. Mietin miten pitkään tässä kuuluu istua.  Tiedän ettei siihen ole ohjesääntöä niinkuin ei muihinkaan tärkeisiin asioihin maailmassa.

Joskus ehkä oli jotain tapakulttuuria.  Ihmiset tiesivät miten pitää toimia jos haluaa toimia oikein. Nyt kukaan ei sano mitään ei tiedä mitään,  itse pitää kaikki ymmärtää. Ei ihme jos välillä päätä puristaa.


Share/Bookmark

6 kommenttia:

  1. Voimia ja jaksamista. Ennen kuolema oli enemmän läsnä arjessa. Jokainen oppi kuinka kuolevan lähellä ollaan, koska ihmiset pääasiassa kuolivat kotonaan. Nykyisin tuntuu etteivät ihmiset osaa oikein kohdata edes poismenneen omaisia.

    VastaaPoista
  2. Tuntuu että monet eivät osaa kohdata edes sellaista jonka omainen on vasta lähdössä. En ole itsekään ollut kummoinen siinä taidosta.

    VastaaPoista
  3. kiitän sinua siitä, että olen saanut lukea näitä merkintöjä. läheisyytesi äitisi lähestyvään kuolemaan on hirveän kaunista. et estetisoi, ylitulkitse etkä sentimentalisoi. kirjoituksesi on enemmänkin äidin muistiinmerkitsemistä, mutta samalla varmaankin myös lohtua ja etäisyydenottoa tapahtuvaan. ankara paikka yhtä kaikki; kuoleman suru on kaikkien surujen ydinsuru.

    hyvän haltuun, kirsti

    meri

    VastaaPoista
  4. Kiitos itsellesi että luet. Minulla on välillä melkein huono omatunto kun pyörin näin raskaassa aiheessa viikosta toiseen. Mutta jotenkin sille ei nyt voi mitään.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!