keskiviikko 24. elokuuta 2016

Onko tuska toivon kasvumaata?

Mitä se on, kun ihminen haluaa säilyttää muistoja?

Aloin taas ajatella muistojen laatikkoa, jonka löysin jokin aika sitten äidin häkkikomerosta. Sinne oli pakattu kaikki lapsena tekemäni askartelut. Oli munakennosta muokattu pääsiäistipun pesä ja muuta sellaista, johon olen varmaankin saanut ohjausta päiväkodin tädeiltä. Siellä oli myös paloja tapetista, johon oli töhritty värikynillä. Kulmaan oli kirjoitettu töhrijän nimi ja päivämäärä. Ymmärrän olleeni arvokas tekijä perheessä, vaikka rakkaus ilmaistiin usein kielteisessä muodossa. Miksi et ole niin kuin N.N joka on aina iloinen, ei koskaan tuhri vaatteitaan eikä hukkaa lettinauhojaan. Äläkä vääntele minulle naamaasi, nyt menet nurkkaan häpeämään.

Muistan miten kävimme ripustamassa pyykkejä kuivumaan isoäidin ilmavalle ullakolle. Sinne oli viritelty pyykkinaruja, jotka kulkivat vinttitilassa ristiin rastiin. Olin  äidin apulainen. Minulla oli pyykkipojat esiliinan taskussa ja sieltä ojensin niitä sitä mukaa kuin tarvittiin. Vintin nurkassa lattialla oli vanerinen matkalaukku, joka oli suljettu nahkaremmein. Matkalaukku avattiin joka kerta, kun kävimme vintillä ja voi sentään, siellä olivat minun vauvanvaatteeni. Putipuhtaina, siisteinä.

Katso nyt tämmöinen paita sinulla oli, olit näin pieni. Tällaiset potkuhousut katso. Ja nämä tossut, eikö ole nätit. 

Minä katselin noita vaatteita ja tunsin outoa syyllisyyttä siitä, etten ollut enää pieni ja suloinen. Jos asiat olisivat menneet oikein olisin edelleen potkinut potkupuvussa vauvansängyssäni ja tuottanut äidille iloa.

Tomuisella hyllyllä oli isoisän lääkärinlaukku jota en saanut ottaa leikkeihini. Äiti kertoi aina saman jutun. Miten isoisä oli kuvannut hänen keuhkonsa, kun hän oli ollut kaksitoistavuotias ja kehunut miten kaunis ja terve tyttö hän oli. Eipä ollut isoisä tiennyt, että kehui tulevaa miniäänsä. Eikä saanut koskaan tietääkään koskapa kuoli ennen kuin vanhempani tapasivat toisensa.

Seuraavaksi oli vuorossa isoäidin kansallispuku, jota en myöskään saanut ottaa, vaikka se oli minusta ihmeellinen. Se roikkui hylättynä muoveissaan ja koithan sen sitten vuosien mittaan söivät. Kaikki arvokkaammat tavarat menivät vähän myöhemmin huutokaupassa, kun talo jyrättiin pankin tieltä maan tasalle.

Siinä meni paljon hyvää tavaraa, äiti harmitteli jälkeen päin moneen kertaan. Niin meni. Se samovaarikin. Kaikki jännät ihmeelliset esineet, jotka kertoivat siitä, että joidenkin elämä oli ollut joskus paljon hohdokkaampaa kuin nykyään. Olisin halunnut omakseni lääkärilaukun, samovaarin,  kansallispuvun, isoäidin polkupyörän ja muut jännittävät esineet, kuten lasilevyt, jotka olivat valokuvanegatiiveja, mutta ei, se kaikki meni huutokaupassa. Sen sijaan minulla on nyt pahvilaatikollinen lapsena askartelemaani roskaa.

Mutta mitä minä olisin sillä lääkärin laukullakaan tehnyt. Sitä vain kiinnittyy joihinkin esineisiin, ja niistä on vaikea päästää irti, koska tunnen, että eräänä päivänä tuo esine saattaisi vielä ikään kuin avautua ja paljastaa jotain olennaista meidän yhteisestä menneisyydestämme. Esine ehkä kantaa olemuksessaan jotain palapelin puuttuvaa ja olennaisen tärkeää osaa. On vain ajan kysymys milloin se paljastaa salaisuutensa. Mutta jos luovun tuosta esineestä luovun myös oivalluksen mahdollisuudesta.

Mutta elämä  ei tietenkään ole esineissä sen enempää kuin minun lapsuuteni on noissa löytämissäni roskissa. Mietin Anna-Mari Kaskisen laulua jossa sanotaan jotain sellaista, että kyyneleet eivät koskaan valu hukkaan ja kaikki haavat saavat kerran merkityksen. Kivun kautta syntyy jotain uutta. Onko se niin.



Share/Bookmark

4 kommenttia:

  1. Olisi helpottavaa voida ajatella, että kaikki haavat saavat kerran merkityksen ja että kivun kautta syntyisi aina jotain uutta. Sanoisin, että monta kertaa on näin, mutta suinkaan aina ei ole. On myös täysin hajanaista ja sattumanvaraisen tuntuista kärsimystä sekä irrationaalista kärsimystä, josta seuraa pelkkää pahaa ja tuhoa. Toki voisi yrittää päättää katsella maailmaa niin, että kaikki näyttäytyisi mielen ja merkityksen kautta, mutta rehellisesti ottaen en itse siihen ainakaan pysty. Hemuli

    p.s. mielenkiintoista miten hyvin muistat lapsuutesi tunnelmia.

    VastaaPoista
  2. Olen itse vähän sillä kannalla, että jos ei itse usko siihen, että kärsimyksen kautta voi oppia jotain, niin sitten sen kautta ei tosiaan myöskään opi mitään eikä se tuota minkäänlaista hyvää hedelmää. Ainoa tie on päättää, että kaikella on merkityksensä ja kaikki johtaa hyvään. Jos tässä päätöksessä pysyy, siinä myös käy niin. Mutta mitään todistetta tästä ei saa etukäteen. On vain luotettava että asia on näin. Itse en väitä siihen pystyväni kylläkään, mutta silti ajattelen, että näin se menee.

    VastaaPoista
  3. Lapsuudenaikaisten kärsimysten kuvaamisesta ja niiden käsittelystä syntyy kirjallisuus,kirjallisuutta. Jokainen kirjailija ja kirjoittaja tekee sen tietty omalle tyylilajilleen uskollisena. FB:ssä on luettavissa katkelmia erään tulevan esikoiskirjailijan lapsuuskertomuksesta. Elmeri Vehkala. Tyylilaji on makuasia, mut mä pidän hänen tyylistä. Vehkala ei uhriuta henkilöitään eikä rakenna sankarimyyttejä käsitellessään varsin kipeitäkin asioita.

    VastaaPoista
  4. Ehkä täältä joku löytää Elmeri sivuille!

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!