sunnuntai 21. elokuuta 2016

Sain täydelliset viimeiset sanat

Torstaina illalla menin messuun. Istuessani siellä afrikkalaisten, vietnamilaisten, filippiiniläisten jne  seurassa, ajattelin miten ironista on, että sen jälkeen, kun katolilaisuus  kuoleman ja omaisuuden menettämisen uhalla häädettiin reformaation jälkeen Suomesta, se hiipi 1800-luvun myötä tänne itäistä reittiä, siis Venäjältä. Sen alku on puolalaisten sotilaiden, italialaisten posetiivarien, lasinpuhaltajien ja kulkukauppiaitten ja saksalaisten panimoalan työntekijöiden tarpeessa saada oman uskontonsa mukaista sielunhoitoa. Ja kun Suomi ei enää ollut osa katolilaisuuden suhteen vainoharhaista Ruotsia, kaikki olikin yhtäkkiä mahdollista. No ei enempää tuosta asiasta.

Torstaista vielä. Menin aikaisin nukkumaan ja nukuin suhteellisen yhtenäisesti, mutta heräsin viideltä. Yhtäkkiä vain olin ihan hereillä ja makasin sängyssä katsellen kattoa. En ajatellut mitään erityistä, lepäsin vain. Sitten soi puhelin.

Kun näin, että soittaja oli veljeni, tiesin heti, mitä asia koskisi. Mutta kun vastasin puhelimeen ja hän sanoi: No ei tässä mitään, täältä äidin luota vaan soittelen, niin hetken ehdin jo luulla, että jokin ihan muu asia oli saanut hänet soittamaan puoli kuudelta perjantai aamuna. Mutta sehän se asia sitten oli, mitä olin jo odottanutkin.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että nyt minä sitten tosiaan sain ne unelmieni viimeiset sanat. Nimittäin kun viimeksi lähdin äidin luota, hän täysin yllättäen sanoi jotain liikuttavaa. Ajattelin sillä hetkellä, että jos elämä olisi elokuvaa, niin tämän tarinan pitäisi loppua näihin sanoihin.

Mietin viivyttelinkö minä seuraavaa käyntiäni siksi, että en halunnut noiden viimeisten sanojen korvautuvan toisilla viimeisillä sanoilla, jotka eivät olisi yhtä täydellisiä. Samalla tunsin murhetta siitä, että ne täydelliset viimeiset sanat tulivat vasta nyt. Entä jos ne olisi sanottu minulle silloin, kun meillä oli vielä yhteistä aikaa.

Vasta nyt ymmärrän, miksi me sanomme, että joku tekee kuolemaa. Kuolemaa todella tehdään. Kaikki jotka ovat siinä lähellä, joutuvat mukaan samaan tekemisen pyörteeseen, eikä siitä ole pääsyä ennen kuin se on tehty valmiiksi.

Kun ihminen vedetään tästä maailmasta pois siihen toiseen ulottuvuuteen, hänet kiskotaan täältä juurineen. Ja koska hänellä on juurensa meissä kaikissa, jotka vielä olemme täällä, me joudumme kokemaan sen irti repimisen tuskan. Ihmistä on heilutettu kaksi kuukautta niin kuin poisvedettävää hammasta, ja minä olen osa sitä leukaa, josta se hammas on vedetty. Mutta nyt se on ohi.



Share/Bookmark

11 kommenttia:

  1. kirsti

    olem­me tot­tu­neet ajat­te­le­maan, et­tä ai­noas­taan lap­si voi ol­la or­po, mut­ta voihan aikuinenkin jäädä orvoksi, kun vanhempi kuolee.

    kun isä kuoli, veljeni pystyi no­peas­ti pa­laut­ta­maan mie­leen­sä hy­viä, loh­dut­ta­via muis­to­ja. minun su­runi oli paljon raskaampi. ny­kyi­sin su­ru ei enää tun­nu re­pi­väl­tä vaan on jo lä­hel­lä si­tä hai­keaa muis­te­lu­su­rua, jo­ta veljenikin tunsi.

    luulen että su­ru on rak­kau­den yk­si muo­to. sitä surun muotoa lähetän sinulle.

    meri

    VastaaPoista
  2. Kiitos meri!

    Tule tänne orpo ressukka, mieheni sanoi, kun tulin kotiin järjesteltyäni päivän hautausasioita. Eli hänelläkin spontaanisti ajatus orpoudesta tällaisessa tilanteessa.

    Varmaankin riippuu ihmisen temperamentista, mutta myös siitä millainen suhde on ollut vainajaan, että millaiseksi suru muodostuu. Itselläni on aika paljon katumuksen tunteita, vaikka toisaalta ymmärrän, etten pystynyt toimimaan toisella tavalla. En tarkoita niinkään viime kuukausia tai vuosia vaan ylipäätään elämässä. Jos tästä puhuu, ihmiset alkavat pontevasti selittää katumustani pois. Ei ole mitään katumisen aihetta. Mutta kadun silti. Toisaalta tunnen myös sen, että kaikki mennyt on pyyhitty pois ja on vain lempeän haikea suru.

    VastaaPoista
  3. Lämmin osanottoni.

    Miehesi teki minullekin saman, kun tapasin hänet ja sinut ensimmäistä kertaa isäni kuoleman jälkeen. Sanoi, että mitäs me täysorvot ja halasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinkö teki :-) Hän on kyllä viljellyt tätä täysorpo ajatusta siitä lähtien, kun itse jäi orvoksi noin kymmenen vuotta sitten.

      Poista
  4. Tätä tekstiä luki kyynelten läpi. Olet näillä merkinnöilläsi onnistunut tuomaan tämän vaiheesi tosi lähelle lukijoita. Monta kertaa lukiessani, on mieleen tullut, että kirjoittaisitpa surukirjan. Sellaisen erilaisen, joka ei selittele eikä järjestele toisen surua hyvään pakettiin, vaan toteaa, havaitsee ja pienin elein myös lohduttaa. Voimia surun ja menetyksen läpi kulkemiseen. P.H

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos P.H. Kuka tietää, ehkä yritänkin kirjoittaa sellaisen kirjan, aikanaan...

      Poista
  5. Nyt se on ohi. Kun saat kuolemaan liittyvän byrokratian (jota on paljon) ja muun hoidetuksi, alkaa toisenlainen elämä. Orpona kyllä, mutta vapaana kuolemantekemisen raskaista viikoista.
    Miten hienoa, että kuitenkin sait ne viimeiset sanat.
    Anneli

    VastaaPoista
  6. Tämäkin piti sanoa: minulla oli sama kokemus äitini kuollessa. Heräsin yöllä yhden aikaan ja minusta tuntui, että pitäisi soittaa hoitokotiin. Mitä tyhmyyksiä, älä hörhöile, sanoin itselleni. No, äiti oli kuollut juuri siihen aikaan, selvisi aamulla. sama

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai se ole mikään ihme, jos läheisen ihmisen liukumisen pois tästä ajasta aistii jollakin tavalla. Tietenkin voi ajatella, että ihan vaan sattumalta heräsit siihen aikaan ja on luonnollista kokea, että pitäisi soittaa äidille. Mutta itse ajattelen, että ihmisen on kyllä myös mahdollista jollakin tasolla aistia nämä asiat.

      Toisenlainen elämä tosiaan. Toivon ja odotan sitä. Niin noista viimeisistä sanoista vielä, että oli kummallista miten selkeästi hän puhui, vaikka toisaalta olin jo tottunut pitämään häntä hyvin dementoituneena. Välillä tulee semmoinen olo, että kuvittelinko minä sen keskustelun, mutta ei, kyllä se tapahtui oikeasti.

      Poista
  7. Osanotto suruusi.
    Ei se ole koskaan ohi. Ei kuolleista pääse eroon. He kulkevat kanssamme elämämme loppuun asti. Onneksi, sillä suhde kuolleeseen omaiseen saa kypsyä.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!