keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Vekkihamekauhu ei hellitä

Tänään on kaksi kuukautta äidin kuolemasta.

Olisipa kiva, jos hänet voisi nyt herättää henkiin, niin jaksaisin häntä paljon paremmin.

Minulla on jatkuvaa syyllisyyttä siitä, etten jaksanut riittävän usein käydä hänen luonaan, en soitella riittävän usein, en jutella hänen kanssaan tarpeeksi. Väsyin siihen, että oli aina ne samat jutut ja niiden ulkopuolelta ei voinut puhua mistään.

Väsyin myös siihen, että loppuun asti hän odotti minun viimeinkin tunnustavan, että hän oli ollut oikeassa ja minä väärässä. Minun olisi sittenkin pitänyt jatkaa niitä soittotunteja. Sininen vekkihame olisi ollut minulle juuri sopiva vaate. Ja minusta olisi pitänyt tulla lastentarhanopettaja.

Miten mitättömiä asioita ja sitten niistä tuli elämää suurempien taistelujen symboleja. Ja vieläkin, aina kun näen vekkihameen, jokin minussa värähtää kauhusta.

Kaipaan äitiä silti.

Share/Bookmark

10 kommenttia:

  1. Se on juuri niin, että pienistä asioista tulee suuria. Perhe ja perhesuhteet muodostavat kummallisen maailman, jossa kevyestikin lausutuista sanoista voi tulla hirveän painavia. Jäävät haamuiksi kannoille seuraamaan. Ja ne ristiriidat: voi rakastaa vaikka samaan aikaan ei voi sietää.

    VastaaPoista
  2. C.S Lewis erittelikin Rakkauden neljässä muodossa, tai jokin semmoinen se nimi oli, näitä rakkauden erilaisia ilmentymiä, joihin ihan hyvin mahtuu tuokin, että sietämätömäänkin tyyppiin kiintyy. Ja siinä on jotain valtavan ylevää oikeastaan. Olisi latteaa, jos rakkaus olisi vain sitä, että rakastaa vain rakastettavia ihmisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minustakin olisi latteaa jos rakkaus kohdistuisi vain rakastettaviin ihmisiin. Ja onko kukaan kokonaan rakastettava jos siis mitataan hyveillä tai onnistumisilla? En ole tavannut sellaista vielä.

      Poista
  3. Istuin tässä jonkin aikaa seurassasi lukemassa läpi kesäsi ja syksyn. Luin keskustelutkin. Kiitos, että kirjoitat täällä ja annat meille muille samalla matkaseuraa omiin vaiheisiimmekin. Siitäkin on kyse blogimaailmassa, kanssamatkaamisesta.

    Vanhempien kuolema on asia, josta tuskin kukaan pääsee ohi vaivatta. Luulen, että nekin, jotka niin luulevat, kohtaavat elämässään hetkiä, joissa aktivoituu jotain siitä yhteisestä ajasta, jonka he viettivät vanhempiemsa kanssa. Moni meistä sanoo, että peilistäkin heitä löytyy - ja joskus myös lauseistamme, silloinkin, kun emme sitä haluaisi.

    Haikeus tulee, mutta siihen liittyy myös helpotusta. Kun viimeinenkin lastemme isovanhemmista kuoli, tiesin, että ei enää tarvinnut odottaa "sitä" puhelua. Luin jotain tästäkin tunteesta blogissasi.

    Olen itse siinä vaiheessa, että mietin, milloin heistä pitää lopullisesti päästää irti. Osa irtoaa helposti, mutta kun palasimme asumaan vanhaan lapsuudenkotiini, vintiltä löytyi ja löytyy edelleen yllätyksiä. Niistäkin pitäisi päästää irti.

    Tutulta siis tuntuu kokemus yhtäaikaisesta kauhusta ja kaipauksesta. Ja myös anteeksiantamisesta.

    VastaaPoista
  4. Kiitos viestistä mm! Olen itse vähän pahoillani siitä, ettei minulla edes olisi mahdollisuutta muuttaa lapsuudenkotiini, koska talo on jäänyt bepopin alle. Tahtoisinko edes, ajatuskin tuntuu hurjalta. Toisaalta siinä asioita läpi käydessä olisi ehkä pakko integroida itsensä osaksi yhteistä kertomusta.

    VastaaPoista
  5. Kauan kirjoituksiasi seuranneena olen sitä mieltä, että sinulla on jokin muu trauma kuin äiti. Sinulla on ollut hyvä koti, et ole kokenut köyhyyttä etkä muita suuria ongelmia. Sittenkin valitat koko ajan. Edes kirjallinen menestys ja liittyminen katoliseen kirkkoon ei ole poistanut sitä. Teetkö sen tarkoituksella saada niin huomiota, kun suomalaiset kadehtivat menestyneitä ja palvovat surkeita tyyppejä kuten Marilyn Monroeta, jolla oli ongelmia roppakaupalla ja kurja kohtalo?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta taas tämän blogin suola on tuossa itseironiassa ja paikoin jopa itsesäälissä, oman mielentilan suht avoimessa levittelyssä. Nykyään pitäisi olla positiivinen ja sisäiset esteensä voittanut reipas henkilö, joka jakaa ympärilleen ah niin ihanaa superenergiaa. Kaiken pitää olla myönteistä ja ongelmatkin ovat vain haasteita. Näitä pikkumyytekstejä on hauskaa lukea. Kuin saisi kunnolla maustettua ruokaa syötyään kuukauden mautonta lirularua. Sitä paitsi kaikkien ihmisten kohtalo on kurja: haihtua ja mädäntyä pois, pinnistellä hulluna 70 vuotta eikä kukaan sitten kuitenkaan kohta enää muista, plus että kuka vain voi kuukahtaa koska vai. Jee, hilpeää on elämä! t. Haisuli

      Poista
  6. Ooh, syväanalyysiä sieluntilastani, kiitos!

    VastaaPoista
  7. Ja kiitos Haisuli tämän blogin idean ymmärtämisestä. Täähän on päiväkirja jota pidän netissä. Ei kirjailijakuvan kiillotusta

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!