tiistai 3. lokakuuta 2017

Hiljainen hetki päättyi

Jollakin lailla tämä hiljaisuuteni liittyy siihen, että äiti kuoli. Siitä on nyt vuosi ja yksi kuukausi suurin piirtein. "Te olitte sitten ilmeisesti hyvin läheisiä. Minulla oli etäiset välit äitini kanssa ja siksi hänen kuolemansa ei vaikuttanut minuun, mutta sinulle äiti oli selvästikin hyvin tärkeä ihminen. " Sanoi eräs etäinen tuttavani, kun mainitsin, että tässä on nyt mennyt koko vuosi tavallaan potiessa jotain niin tavallista ja vääjäämätöntä ja lähes jokaisen eteen tulevaa.

Mutta sehän juuri on hassua, että en ollut läheinen äitini kanssa. Opin jo lapsena suojelemaan itseäni, ja kenties myös häntä. Oli parempi pitää etäisyyttä, salata juttuja, koska huolien ja ongelmien kertominen säännönmukaisesti vai pahensi asioita.

Oliko hän sitten tärkeä? Totta hemmetissä, koska ilman häntä ei olisi minua. Se on niin äärettömän yksinkertaista. Hän, samoin kuin isä, olivat elämäni tärkeimmät ihmiset, koska ilman heitä ei olisi minua. He päättivät antaa minun syntyä. He pitivät minut hengissä. Syöttivät, juottivat, pukivat ja veivät lääkäriin. Kitarisani leikattiin ja poskionteloni punkteerattiin. Siksi en voi koskaan päästä heistä eroon.

On siinä jotain muutakin. Joskus tuntuu, että on virhepäätelmä kuvitella, että vain hyvistä ja antoisista ihmissuhteista luopuminen surettaa. Ehkä niistä luopuminen on jopa helpompaa, koska on saanut nauttia niistä. Mutta luopua iäksi jostain, jota ei koskaan ollutkaan sellaisena kuin olisi tarvinnut. Luopua jostain mitä on odottanut, ja toivonut koko ikänsä, että jokin muuttuisi, jokin este poistuisi ja olisi yhtäkkiä tilaa hengittää ja olla yhdessä, kokea yhteyttä. Ja sitten eräänä päivänä tajuta, ettei se koskaan tapahdu.

Lisäksi huomaa miten paljon se mitä ei koskaan ollut, on kuitenkin vienyt elämästä tilaa. Sitä on kasvanut kuin porkkana liian kovassa maassa. Oudoksi muhkuraksi, joka on työntänyt monta vänkyrää juurta sikin sokin ja värikin on muuttunut vähän kummalliseksi. Ja nyt on tullut minullekin syksy, ja on myöhäistä enää kasvaa suoraksi notkeaksi mehukkaaksi juureksi.

Jos tuo on outo vertauskuva, niin ei se mitään. Tuli vain yhtäkkiä mieleen laittaa tänne jokin merkintä. Olen pitänyt välivuotta, enkä tällä hetkellä oikein tiedä mihin ryhtyisin. Olen kuin lintu oksalla.

Jos jotain kiinnostaa, niin seuraava romaani ilmestyy 2018. Siihen liittyvät kysymykset alkoivat elää käsikirjoituksen valmistuttua ja voi olla, jatkan aiheen parissa. Oriveden lepraan liittyvä käsikirjoituskin valmistui jokin aika sitten, ja nyt sitten odotan jotain viisautta siihen liittyen. Jotain uutta tekisi mieli kokeilla.





Share/Bookmark

8 kommenttia:

  1. Nimetön muttei olematon9. joulukuuta 2017 klo 14.42

    Tämä teksti tuntui minulle hyvin ymmärrettävältä. Merkitykset eivät ole mustavalkoisia ja lyhyesti kuitattuja, vaan erittäinkin kirjavia, suhteessa äitiin. Ainakin jos antaa äidin elää itsessään, eikä väkisin sulje pimentoon sitä puolta itsestään.

    Äidistä kumpuavat ainakin minun elämäni ainekset, se on käsittämätöntä ja mullistavaa.

    Kiitollisuus on suuri ja saamani mahdollisuus. Mitä sillä teen, ei voi olla äitini syytä, korkeintaan hänen ansiotaan.

    Kaipaus siihen, että näinkin pitkälle päästyäni voisin oivaltamani äidin kanssa jakaa, on suuri. Hän varmasti tämän tiesi, jo kauan ennen minua. Mutta tässä kohden aika kulkee aina edellä, ja moni keskustelu jää vain kuvitelluksi.

    Onneksi on tämä ajattelun, kuvittelun, sielun voima. Se menee kuoleman ylitse, ylettää siihen mitä kaipaamme, antaa sille uusia ulottuvuuksia ja mahdollisuuksia.

    VastaaPoista
  2. Olipa kaunis puheenvuoro, kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimetön muttei olematon9. joulukuuta 2017 klo 23.10

      Otathan kiitoksen vastaan minultakin, sillä on monta kertaa käynyt niin onnellisesti, että tekstejäsi lukiessani olen tuntenut itseni taas himpun verran ihmisemmäksi. Kaiken kummallisuuden keskellä, jossa ihminenkin alkaa ajoittain vaikuttaa hyvin kummalliselta. Sinun sanoissasi jokin tärkeä aina oikenee. Kiitos!

      Poista
    2. Otan vastaan! Melkein tunnen kiusausta jatkaa bloggaamista!

      Poista
  3. Nimetön muttei olematon12. joulukuuta 2017 klo 19.37

    Toivottavasti melkein muuttuu pian ihan vastustamattomaksi - ja sitten saan (-mme) taas lukea monipuolisen kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä tekstejäsi. Kaikin hyvin sanoin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsotaan! Leppoisaa joulunodotusta ja kaikkea hyvää sinulle!

      Poista
  4. Olipa mukavaa huomata, että Häiriöklinikalla on taas elämää! Olen samaa mieltä "Nimetön muttei olematon" -nimimerkin kanssa, onnistut sanomaan aina jotain tärkeää. Hyvää vuoden alkua! Maarit

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Heti innostuin päivittämään kuulumiset.

      Poista

Kerro mitä mielessä!