perjantai 9. maaliskuuta 2018

Muistamisesta

Mietin muistamisen merkitystä. Nykyaika tuntuu olevan jollakin tavalla sodassa muistamista vastaan. Kouluissa puhutaan, että halutaan luopua pänttäämisestä, pintapuolisesta ulkoa oppimisesta, vaikka ihmiskunta on sen varassa siirtänyt elintärkeitä tietoja tuleville sukupolville. Yksilö ehkä pärjää ilman muistamista, kun asiat voi aina tarkistaa googlesta, mutta miten käy yhteisön, joka ei enää halua muistaa. 
Muistaminen on myös poliittista. Mitä muistetaan ja muistellaan, mitkä asiat päätetään unohtaa. Voittajat kirjoittavat historian, mutta mikä on hävinneen osapuolen historia. Onko heillä oikeus siihen? 
Muistamisen rappioon tuntuu liittyvän kulttuurissamme sekin, ettei iäkkäiden ihmisten näkökulmasta olla kiinnostuneita, jos se on ristiriidassa nykyajan muodikkaiden näkemysten kanssa. Vanhat ihmiset edustavat menneisyyttä, ja se jo sinällään on riittävä argumentti jonka nojalla heidät voidaan jättää huomiotta, koska kysymys on turhasta narinasta. 
Mutta on oikeastaan vain uskonasia ajatella, että nykyhetki edustaa yhteiskunnan kehityksen huippua. Ehkä jotkin asiat ovat tosiaan olleet menneisyydessä paremmin ja sieltä voitaisiin oppia jotakin. Edistysusko, joka edelleen innoittaa tämän hetken eliittiä kuitenkin estää näkemästä, että nykyhetki merkitseekin kehityksessämme aikamoista taantumaa.


Share/Bookmark

4 kommenttia:

  1. Nimetön muttei olematon31. maaliskuuta 2018 klo 16.30

    Pohdit tärkeää aihetta ja hienoa että taas kirjoittelet! Olenkin odotellut!

    Muistaminen on kunnioittamistakin, syvällistä tietämistä, jonkin sielussaan eteenpäin kuljettamista, sellaista osaamista, mitä ei ilman muistamista osaisi tai mikä jäisi lyhyemmäksi (mitä olen havaitsevinani paljon ympärilläni nykyisin; että ikäänkuin keksitään pyörä uudelleen ja sitten ollaan valtavan ylpeitä, eikä ollenkaan tajuta, että sen ovat tehneet jo muutkin).

    Tekee mieli liittää tähän muistamisen asiaan myös - kaunokirjoitus! Onko kaukaa haettu, kun tuon tämän muistamisasiaan, mutta olen varsin kauhuissani lukenut, että kaunokirjoituksen opettaminen koulussa lopetettaisiin? Tai onko niin jo tapahtunut! Ajatus on niin kauhistava, etten oikeastaan haluaisi tietää...

    Ajattelen vain, mitä siinä menetetään! Alkaen jo aivojen, silmien, sormien, ajatusten kiehtovasta ja toiminnallisesta yhdistelmästä, päätyen siihen, mitä menetetään, ellei kaunokirjoitettuja tekstejä enää kohta osata lukea. Taas on tehty uusi kuilu menneen ja nykyisen välille - kuvitteleeko ihminen, että hän on näin jälleen asteen verran modernimpi ja menneisyys olisi jälleen asteen verran turhempi? Mitä ihmettä, tällaista aikarasismia, tai miksi tätä kutsuisi!

    En ehkä ole ainoa, jonka maailmassa on vielä olemassa käsin kaunokirjoitettuja tekstejä, kuka osaa lukea niitä tulevaisuudessa?

    Tai olenko niin auttamattomasti myöhässä, pitäisikö minun tajuta, että ellei jokin ole vähintään tikkukirjaimia tai sitten digitaalisessa muodossa, ei sitä enää tarvita tai se ei ole mitään. Eikö ihminen tällä tavoin tee itsestään kaiken aikaa tyhmempää, vähätaitoisempaa, turhempaa...

    Olen samaa mieltä "edistysuskosta". Se on sokeaa ja kuuroa, taantumuksellista, kapeaa ja synkkääkin, ihmistä alentavaa. Moni sellainen asia josta puhutaan kehityksenä, ei sellaisena minun silmissäni näytä.

    Tässä synkkä pääsiäispuheenvuoroni! Mutta muuten en ole lainkaan synkkä, ja toivotan sinullekin ja kaikille oikein iloista, auringontäyteistä keväistä tunnelmaa.

    VastaaPoista
  2. Hei Nimetön, mutta ei olematon, kiitos paljon kommentistasi! Olen samoilla linjoilla tuossa käsin kirjoittamisen asiassa, emmekä ole ainoita, tässä linkki muutaman vuoden takaiseen juttuun.
    https://www.mtv.fi/uutiset/ulkomaat/artikkeli/tutkijat-kasinkirjoituksen-hylkaaminen-nakyy-aivoissa/3417968#gs.JPTnRwU
    "Tuoreet tutkimukset osoittavat, että käsinkirjoituksella ja laajemmalla oppimiskehityksellä on tiivis yhteys". Itse sain ankaran herätyksen, kun erään kouluprojektin yhteydessä jouduin yhteistyöhön eliittikoulun kanssa, jossa nimenomaan oli siirrytty paperittomaan ja kynättömään ja kirjattomaan kouluun, kaikki tapahtui tietokonevälitteisesti. Se oli aika musertava kokemus, ja oppilaat olivat aika rauhattomia, opettaja oli ratkaissut rauhattomuusasian siten, että oppilaita juoksutettiin välillä koulun ympäri, saivat siten purettua energiaansa. Huh, olin onnellisesti unohtanut tuon projektin, mutta nyt se palautui mieleen. Tunsin itseni muinaisjäänteeksi, ja nyt olen sitä vielä enemmän. Mutta no,ajan kanssa nähdään ketkä olivat oikeassa. Oikein iloista pääsiäistä sinullekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nimetön muttei olematon12. huhtikuuta 2018 klo 20.01

      Kävin lukemassa artikkelin. Sen sanomaa on omalla käsityksellä tai kokemalla helppo myötäillä; että peräti kolme eri aivoaluetta aktivoituu käsin kirjaimia tuottaessa, verrattuna kirjaimen näppäilyyn tai esim. ympyröimällä valintaan. Ja että samalla tapahtuu siis kaikenlaista hyödyllistä, mikä jää ilman tätä tapahtumatta.

      Tuleepa mieleen tästä aivoalueiden aktivoinnista, mikä merkitys sillä on aivojen toimintakyvyn ylläpitoon kaiken kaikkiaan, kun nyt puhutaan paljon "aivojen hoitamisesta" ja esim. muistia ylläpitävistä toimista.

      Noh. Itsekin kirjoitan nyt tietokoneella ja toivon, että osaan tässä rinnalla tehdä jotakin sellaista, etteivät aivotoimintani surkastuisi. Tunnen itseni onnekkaaksikin, kun en osaa kuvitella elämää, jossa en olisi koskaan oppinut kirjoittamaan käsin. Tai tehnyt käsilläni ylipäätään sellaista, mihin olen joutunut yhdistämään ajattelutoiminnot, opitun muistamisen ja työstämisen, jne.

      Kauhistelin aiemmin tätä kaunokirjoituksen ja -kirjoitusten kohtaloa, siinä sivussa vähän ihmisuhrienkin kohtaloa, mitä tässä menetämme...

      Mutta sittemmin ja jatkuvasti tulee uusia kauhistelujen aiheita. Viimeksi tämä Sote-uudistuksen idea "pisteyttää ihmiset" sen mukaan "miten rasittavia" yhteiskunnalle ovat; luokitella heidät sairauksineen ja sosioekonomisine asemineen. Eihän näihin riitä enää mikään ihmisen tyrmistymisen kyky.

      Olen työskennellyt pitkään hoitotyössä ja täytyy sanoa, että jo tähän liittyvä kylmä, kova ja ihmisarvoa myöntämätön taloudellis-markkinainen kielenkäyttö hävettää minua niin, että tuntuu kuin omakin naama tarvitsisi peittää mutaan, että kehtaisi myöntää edes joskus olleensa tällaisen maailman kanssa missään tekemisissä. Tunnen huojennusta, ettei se enää ole työkenttäni, mutta samalla suurta kauhua meidän kaikkien puolesta, etenkin sairaiden, jotka olisivat minusta oikeutetut saamaan mitään kysymätöntä apua.

      Suhtautuminen vähäosaisempiin, sairaisiin, työttömiin, on muuttunut rajusti viimeisen kymmenen vuoden aikana, ainakin jos katsoo mitä keskustelupalstoilla sanotaan. Ehkä on terveellisempää olla liikaa katsomatta ja yrittää pitää kiinni omista paremmiksi kokemistaan käsityksistä. Kuten että aina ei onnistu, että jokainen olisi oman onnensa seppä. Elämä yllättää, kuka tahansa voi sairastua, elämä voi mullistua.

      Seuraavassa kirjoituksessasi on muuten hyvinkin romaaninaihetta. En tiedä mistä tämä ilmiö kertoo, että joitakin ihmisryhmiä puolustetaan nyt henkeen ja vereen oikeuksineen, ei siinä mitään - mutta toisilta samat oikeudet oman elämänsä itsehallintaan voidaan taas haluta viedä keveästikin tai vaikkapa vain taloudelliseen tilanteeseen vedoten (esim. pitkäaikaistyöttömät joita nyt heitellään vailla mitään rotia).

      En toivo kenenkään asettuvan vastakkain tai kilpailuasemiin. Mutta jos taloudesta puhutaan, luulen että maassamme on kyllä rahaa kuin roskaa, mutta sitä on niin paljon kivempi käyttää erinäisiin suuruudenhulluuksiin, kuin että sitä haluttaisi käyttää korjaamaan jotain aivan pientä ja arkipäiväistä. Tai meneekö Suomella oikeasti niin huonosti, että kaikista köyhimmiltä on aivan välttämätöntä nipistää vielä neljä euroa? En millään uskoisi.

      Aiheesta toiseen poukkosi tämä kommenttini. Keväistä tunnelmaa toivottaen!

      Poista
  3. Kovasti Sote-porukat nyt vakuuttelevat, että meteli pisteytyksestä johtuu väärinymmärryksestä. No katsotaan mitä tästä sopasta lopulta syntyy. Kunnioitan hoitoalan ihmisiä ja toivon, että hoitamiskulttuurin korkea taso säilyisi. Valitettavasti kansakunnan uskonto on vaihtunut, nyt palvotaan vain Mammonaa, eikä talouselämän katekismuksissa puhuta mitään jokaisen ihmisen luovuttamattomasta ihmisarvosta tms. vanhanaikaisesta. Toisaalta paineita syntyy siitäkin, että kehitys kehittyy, tulee uusia hoitoja, lääkkeitä jne, jotkut ovat hyvin kalliita. Kaikenlaista on mahdollista tehdä, mutta kuka maksaa. Mitä kaikkea julkisen terveydenhuollon rahoilla voidaan tehdä, ja pitää tehdä. Raivokirkasta lauantaipäivää. (Meteorologin luonnehdinta säätyypistä.)

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!