Lukuintoa ja innottomuutta

Lastenkirjahyllystä bongasin uutisen Lukuinto-ohjelmasta.
Opetus-ja kulttuuriministeriön tiedote löytyy täältä.

Yritin ottaa selville, että mitä tämä Lukuinto-ohjelma käytännössä tarkoittaa. Moni varmaan tietää, ja muiden ei sitten ei tarvitsekaan tietää, koska tuosta tiedotteesta ei avaudu kuin diiba-daaba.

"Monipuolinen luku- ja kirjoitustaito on edellytys täysipainoiselle osallistumiselle yhteiskuntaan. Luku- ja kirjoitustaito on väline oppimiseen ja tiedonhankintaan sekä itsensä ilmaisemiseen ja kulttuuriin osallistumiseen."

Varmaan on näin, mutta vaikea nähdä, että tällaisista lähtökohdista syntyisi rakkautta tarinoihin ja rakkautta kirjallisuuteen joka minulle merkitsee tietä tarinoiden maailmaan. Tarinat ovat itseisarvoisesti tärkeitä, merkki ihmisyydestä. Ns. täysipainoinen osallistuminen yhteiskuntaan on sivutuote.

Mutta minä en olekaan politiikko, enkä virkamies.

Lukuintoa ja innottomuutta

Ymmärtämisestä

Kiinnyn usein ihmisiin joita en ymmärrä. Se on jokin lahja tai kirous, vaikea päättää kumpi. Se liittyy jollakin tavalla työhön. Kirjoittaminenkin on pyrkimystä ymmärtää asioita, ihmisiä, ilmiöitä joita en ymmärrä. Minuun on siis sisäänkirjoitettu tämä kiinnostus kaikkea sellaista kohtaan, jota en ymmärrä.

Tai no, ehkä ei aivan kaikkea, en ymmärrä huippurheilua, eikä se myöskään kiinnosta.

Minua ei haittaa, jos joku ei ymmärrä minua, mutta silloin toivon että hän tajuaisi itse, että hän ei ymmärrä. Mielelläni tietenkin selitän hänelle ja pyrin lisäämään hänen ymmärrystään, mutta ei se ole välttämätöntä, kunhan hän ei ala päässään kehitellä outoja teorioita siitä mitä ajattelen asioista.

Elämässä on hetkiä, avautumia, joiden aikana voi saada kontaktin toiseen ja kokea hänen kanssaan jotain samaa. Mutta ne hetket ovat harvinaisia, eikä pelkästään niiden varaan voi rakentaa ihmissuhdetta. Ihmissuhteen voi rakentaa vain sen varaan, että toinen saa olla sellainen kuin on ja  itse saa olla sellainen kuin on. Ja voidaan jutella ja kysellä ja selittää ja olla kiinnostuneita toisesta ilman, että pitää jatkuvasti varoa sanojaan. Koko ajan ei tarvitse ymmärtää, joskus riittää sen tunnustaminen, että ei ymmärrä. Se on suurinta mahdollista ymmärrystä.

Ymmärtämisestä

Vielä viimeinen paskapuhe ja sitten unten maille

Harry G. Frankfurtin Paskapuheesta lähti kirjastosta mukaani nimensä vuoksi ehkä, ja koska kirja on mukavan kokoinen. Tällaisia pieniä, taskuun sopivia pitäisi kirjojen olla.

Princetonin yliopiston emeritusprofessori hahmottelee esseessään esiin paskapuheen ominaislaatua. Miten paskapuhe esimerkiksi eroaa humpuukista tai suoranaisesta valehtelusta.

Paskapuhetta ajatellessa mieleen tulee ensimmäiseksi poliitikot ja mainostajat, mutta  kirjan luettuani huomaan, että kirjallisuus-ja taidemaailmakin on täynnä paskapuhetta, sitä on oikeastaan kaikkialla.

Frankfurt kirjoittaa ilmiöstä, jonka Nylén on kääntänyt turpakäräjiksi. On siis sellaista puhetta, jossa ihmiset esittävät mielipiteitä politiikasta, sukupuolisuhteista, uskonnosta ym. ilman pelkoa, että he joutuisivat eräänä päivänä seisomaan näiden mielipiteiden takana. Koska osalliset tietävät ettei ole tarkoituskaan esittää vankkumattomia mielipiteitä, vaan ainoastaan kuulostella miltä jotkut ajatukset kuulostavat ääneen sanottuina. Esim. blogini on aina ollut ja tulee aina olemaan turpakäräjöintiin verrattavissa olevaa näppäimistön pieksentää.

Ei siis kannata lukea näitä tekstejä  huolellisesti muotoiluina manifesteina milloin mistäkin asiasta, tai vastauksina suuriin kysymyksiin, vaikka minulle jäikin vähän epäselväksi pitääkö Frankfurt turpakäräjöintiä suoranaisena paskapuheena.


Kirjavinkit on arvioinut kyseisen teoksen

Vielä viimeinen paskapuhe ja sitten unten maille