Ilmaa ilmaa

Kansanuutisten Viikkolehden mukaan Siri Kolu kertoi Työväenkirjallisuuden päivillä odottavansa arkirealismin paluuta lasten ja nuortenkirjallisuuteen vuosia kestäneen fantasiabuumin jälkeen.

Nythän fantasiasta on tullut valtavirtaa ja lapset, nuoret joita fantasia ei kiinnosta, voivat kokea vaikeaksi löytää luettavaa fantasiapaljouden keskeltä.

Kunnioitan niitä nuorisokirjailijoita, jotka sitkeästi ovat puurtaneet realistisia nuortenkirjoja vuodesta toiseen.

Itse toivon, että voisi olla mahdollisimman eri tyyppisiä kirjoja, koska lapsetkin ovat keskenään niin erilaisia.

Minua kiinnostaa kirjoittaa sellaisia kirjoja, jotka pohjautuvat ympäröivään todellisuuteen,  mutta samalla tarjoaisivat lukijalle henkireikätilan tässä hapettomassa ilmapiirissä, tai jonka minä koen hapettomana ja pakahduttavana.

Kolu sanoo tuossa jutussa, että ajassamme on paljon vihaa vähemmistöjä kohtaan. Hän mainitsee esimerkkinä seksuaalivähemmistöt ja maahanmuuttajat. Minä voisin tarjota tähän ehdolle myös muita vähemmistöjä, joita esim. Kansanuutisten Viikkolehti ei kovin hyvin ymmärrä, ainakaan joidenkin aikaisemmin ilmestyneiden artikkeleiden perusteella arvellen.

Ilmaa ilmaa

Oi Kätilö!

Ystävä lainasi minulle kaksi viikkoa sitten Katja Ketun Kätilön. Kun tapasin hänet äsken, kysyin onko kirjalla kiire, sillä kahdessa viikossa olen edennyt Kätilössä kaksi sivua. Haaveilen, että joskus saisin pakotettua itseni lukemaan vähän lisää. Ties vaikka koko kirjan. Vika ei ole kirjassa, vaan minussa, siinä että jokin minussa vastustaa kirjaa vaikka pidän aihetta kiinnostavana ja tärkeänä.

On onni, että lapsuuteni ja nuoruuteni oli niin yksinäistä ja surkeaa aikaa, koska jos minulla olisi silloin ollut yhtä paljon kiinnostavaa tekemistä kuin nykyään, en varmaankaan olisi viitsinyt lukea kirjoja, jotain viisikoita ja vastaavia ehkä lukuunottamatta.

Oi Kätilö!

Elämä

Minulle muuten kävi sellainen juttu, että piirsin erään ihmisen touhuista sarjakuvastripin. Sitten tuli mieleen näyttää se hänelle ennen julkaisua, ja hän sanoikin ettei missään tapauksessa saa julkaista. Se tuli yllätyksenä, olin kuvitellut että strippini oli niin kiva. Mutta sanoin etten tietenkään julkaise, jos julkaiseminen aiheuttaa hänelle mielipahaa. Minulle itselleni tuli paha mieli siitä, että olin ylipäätään piirtänyt sellaisen stripin.

Tämä oma pienimuotoinen kokemukseni rinnastui mielessäni kohuihin, joita kirjallisuudessa välillä syntyy. Saako kirjailija kirjoittaa mitä vaan tutuistaan, vaikka se heitä loukkaisikin. Ja vastaushan on aina että kyllä saa ja täytyy ja taidekin sitä jo vaatii.

Tajusin yhtäkkiä millaista kovuutta tämä vaatii ihmiseltä.

Facebookin puolella tuttava arveli Fassbinderistä, että epätoivoiselta vaikuttava elämä tuotti kiinnostavaa taidetta. Tuli mieleen, että sehän on eräänlaista marttyyriutta taiteen hyväksi. Taide on korkein arvo ja sen eteen pitää uhrata paitsi oma elämän joskus myös läheisten elämä.

Oma ajatteluni ei kulje tällaisia uria. Jos pitäisi valita kumman palavasta talosta pelastan, kallisarvoisen käsikirjoituksen tai kissanpennun, valitsisin kissanpennun. Minulle elämä on on aina taidetta isompi asia. Siis aina.

Elämä