lauantai 1. syyskuuta 2012

Elämä

Minulle muuten kävi sellainen juttu, että piirsin erään ihmisen touhuista sarjakuvastripin. Sitten tuli mieleen näyttää se hänelle ennen julkaisua, ja hän sanoikin ettei missään tapauksessa saa julkaista. Se tuli yllätyksenä, olin kuvitellut että strippini oli niin kiva. Mutta sanoin etten tietenkään julkaise, jos julkaiseminen aiheuttaa hänelle mielipahaa. Minulle itselleni tuli paha mieli siitä, että olin ylipäätään piirtänyt sellaisen stripin.

Tämä oma pienimuotoinen kokemukseni rinnastui mielessäni kohuihin, joita kirjallisuudessa välillä syntyy. Saako kirjailija kirjoittaa mitä vaan tutuistaan, vaikka se heitä loukkaisikin. Ja vastaushan on aina että kyllä saa ja täytyy ja taidekin sitä jo vaatii.

Tajusin yhtäkkiä millaista kovuutta tämä vaatii ihmiseltä.

Facebookin puolella tuttava arveli Fassbinderistä, että epätoivoiselta vaikuttava elämä tuotti kiinnostavaa taidetta. Tuli mieleen, että sehän on eräänlaista marttyyriutta taiteen hyväksi. Taide on korkein arvo ja sen eteen pitää uhrata paitsi oma elämän joskus myös läheisten elämä.

Oma ajatteluni ei kulje tällaisia uria. Jos pitäisi valita kumman palavasta talosta pelastan, kallisarvoisen käsikirjoituksen tai kissanpennun, valitsisin kissanpennun. Minulle elämä on on aina taidetta isompi asia. Siis aina.

Share/Bookmark

17 kommenttia:

  1. Hyvä että kysyit kohteelta.

    Noin muuten on käynyt mielessä että lukuisat tieteen alat voisivat kehittyä huomattavan reipasta tahtia jos kaikenlaisista rasittavista eettisistä säännöksistä luovuttaisiin. Silti jotkut haluavat tuomita Tuskegee-kokeet tai natsien hypotermiatutkimukset, sekalaisista lievemmistä tutkimuksista puhumattakaan.

    Millä perusteella taiteen pitäisi olla korkeammassa asemassa kuin tieteen kun puheena on eettisen säännöstön tarpeellisuus?

    VastaaPoista
  2. "Tajusin yhtäkkiä millaista kovuutta tämä vaatii ihmiseltä. "
    Kirsti, valitettavasti kovuutta ihaillaan, ja monesti tuntuu siltä, että lapsetkin kasvatetaan koviksi, uskotaan , että ihminen ei voi tulla toimeen elämässä ilman kovuutta ja häikäilemättömyyttä.

    VastaaPoista
  3. Auauau... kun joskus yritän jotain luovaa kirjoittaa, aina siinä on läheisten ihmisten olemuksesta väkisinkin paljon mukana. Vaikka kuinka olisi fiktiota.

    Mutta kissanpennun pelastaisin minäkin.

    Ehkä ei ole ihan helppoa olla kirjailija. Hyvä kumminkin, että jotkut ovat.

    VastaaPoista
  4. Mutta entä jos kissanpentu olisi nukahtanut käsikirjoituksen päälle? Silloin saisit molemmat.
    Taidan uskoa onnellisiin loppuihin.

    VastaaPoista
  5. Pitäisi osata irrottaa itsensä tästä ajasta ja hetkestä ja olla kaiken yläpuolella. Mutta sympatia ja se, että haluaa kunnioittaa toisen tahtoa ovat osa ihmisyyttä. Ikävä kyllä? ;)

    VastaaPoista
  6. Jos en kykene kirjoittamaan toruutta itsestäni, niin miten sitten toisista!

    iisi

    VastaaPoista
  7. Anna, minunkin mielestäni kovuutta ja julmuutta ihaillaan. Implisiittisesti.

    Hdcanis, tätä samaa olen kysynyt. En ole saanut vastausta, joka tyynnyttaisi kysymykset.

    Booksy, niin se tietenkin on, että jollakin tavalla aina kirjoittaa itsestään ja lähipiiristään. Mutta miten paljon sitten etäännyttää, miten paljon taideteos kärsii jos suojellakseen muita vähän peittelee ilmeisimpiä yhteyksiä?

    Ump, niin minäkin uskon että kummatkin voisi pelastaa.

    Anne, ehkä todellinen taiteilija sitten pystyy olemaan kaiken yläpuolella, ja maksaa siitä kovain hinnan, ja loput maksattaa muilla.

    Iisi, tuo on kyllä niin totta.

    VastaaPoista
  8. Oho, jotenkin tuo tuttavasi reaktio yllätti, varsinkin jos strippi oli sävyltään positiivinen. Mulla on semmoinen näppituntuma, että useimmiten ihmiset on pikemminkin imarreltuja jos pääsevät kirjailijan tarinaan. Mutta jos ottaa lähipiirin rankat ja ikävät asiat ja siirtää ne aivan sellaisenaan tarinaansa, onhan se arveluttavaa (ja mun mielestä kuvastaa myös hieman mielikuvituksen puutetta..).

    Loivasti aiheeseen liittyen, mulla oli se turkoosi kukkakoru kaulassa Kirjan ajassa, ja joku (en muista kuka, olisiko ollut Anneli?) huomasi että hei, tuo on se koru joka oli Kirstin sarjakuvassa! :D

    VastaaPoista
  9. Hyvällä kirjailijalla on hyvä mielikuvitus. Mielikuvituksen käyttö tarkoittaa minusta sitä, että kirjoittaa aiheesta, pitää aiheensa/asiansa keskiössä ja hylkää kaiken muun. Henkilöt ja tarina ovat välineitä kertoa se sanottavansa.

    Mistä muualta henkilökuvaukseen poimisi ominaisuuksia kuin omasta elämästään? Sanomalehdistä, kirjallisuudesta, elokuvista, kaduilta ja kahviloista. Silmät auki ja katse ulospäin.

    Jos hahmojen, henkilöiden, vastaavuus toden kanssa on tarkoituksellista, niin senkin voi tehdä taiten.

    Poliitikkoja ja muita julkimohahmoja monet käyttävät. Julkisuus kun on siitä ikävää, että nimenomaan sen kautta voi päätyä myös kirjalliseksi hahmoksi.

    Julkisuus on kova paikka, vaikka somekulttuurin sumentamat elävät usein siinä luulossa, että sitä voi itse säädellä hallintapaneelistaan. Ei voi. Julkisuus ja julkimous, ne eivät ole hallittavissa. Sen voi valita mihin ja miten ja missä määrin julkisuuskanavia käyttää.

    Tosin jokainen joka liikkuu julkisissa paikoissa, astuu tavallaan julkisuuden näyttämölle, mutta siinä sentään voi vielä aikalailla säilyttää yksityisyyttään. Ulkoinen habitus on katsojan silmissä, eri katsojat näkevät samassa kohteessa eri asioita.

    Summa sumarum: kirjoittaja kuvaa aina omaa maailmaansa ja näkemyksiään siitä aiheestaan. Kuvitelmat ja fantasiat syntyvät kirjoittajansa pääkopassa, ei kenenkään toisen päässä tai mielessä. Ja sitten. Tapahtuu vielä se ihme, että kun lukija tarttuu kirjaan, hänen mielensä tuottaa kirjailijan kertomuksesta ihan oman maailmansa.

    Siksi lukeminen on kuten kirjoittaminenkin, mielikuvituksen käyttöä.

    VastaaPoista
  10. Anu, se mikä minun mielestäni on positiivista, ei jonkun toisen mielestä ehkä sitä olekaan...
    Heh tosiaan, muistan kuvan, ja muistan osuvan kommenttisi vieläkin.

    Anonyymi, noinhan se on.

    VastaaPoista
  11. Luettuani Riitta Konttisen sinänsä fantastisen kirjan Boheemielämää, Venny Soldanin elämäkerran, tuohduin yhdestä kappaleesta. Sen ajatus oli suunnilleen näin: Jos Venny olisi keskittynyt elämässään enemmän taiteen tekemiseen, siis maalaustaiteen, hän olisi hyvinkin saattanut yltää vielä merkittävimpien taiteilijoiden joukkoon Suomen taidehistoriassa.

    Kirja on erinomainen, yksi lempikirjoistani. Mutta tuo ajatus arjen ja muun elämän uhraamisesta Suomen taide-elämän hyväksi tuntui aika kohtuuttomalta. Varsinkin kun taiteilija siinä taiteilun ohessa pyöritti perhettä, oli taloudellisissa vaikeuksissa, kiinnostui monipuolisesti ilmaisemaan itseään myös muilla tavoin. On harmi jos luovuus ja "taiteilijuus" irroitetaan arkielämästä. Kyllä tästä on taiteilijaromantiikka yleensä kaukana ja ihminen se on kirjailija/taiteilijakin, jota koskevat mielestäni myös samat eetiset lait kuin kirvesmiestäkin.

    http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Vahvan+naisen+tragediaVenny+Soldan-Brofeldt+halusi+sekä+perheen+että+uran/961211303

    En tiedä aukeaako tuo liite, mutta tuo Hesarin otsikkokin on jo aika kummallinen. Todellinen tragedia: taiteilijalla on perhe. Hekoheko.

    VastaaPoista
  12. ”Jos pitäisi valita kumman palavasta talosta pelastan, kallisarvoisen käsikirjoituksen tai kissanpennun, valitsisin kissanpennun.”
    Niin minäkin, noin fantasiatasolla, mutta hätätilanteessa ihminen saattaa toimia irrationaalisemmin. Tiedän pari tositarinaa kun ihmiset ovat paenneet palavasta talosta.

    Mutta entäpä jos hädänhetki olisi sellainen ettei pääse palavasta talosta ulos ilman toisten apua? Yrittää pyrkiä ulos eikä pääse. Ei avaa ikkunaa, koska muistaa että tulipalo vain yltyy siitä. Menee parvekkeelle ja alkaa huutaa apua. Kadulla seisoo kaksi ihmistä.

    He alkavat keskustella toistensa kanssa siitä, että mitä pitäisi nyt tehdä. Kannattaisiko tehdä niin tai näin vai kannattaako tehdä yhtään mitään. Toinen ottaa kännykällä netistä selvää mitä tämmöisessä tilanteessa voisi tehdä. Punnitaan vaihtoehtoja. Onko se nyt oikeasti hädässä vai teeskenteleekö se? Kannattaako sitä varten hälyttää paloauto? Jos sillä joka huutaa parvekkeella ei ole oikeasti mitään hätää. Onko hälytyskeskuksessa ketään? Onko paloasema riittävän lähellä? Ellei, niin kannattako ylipäätään soittaa apua. Liekit nyt ovat jo niin korkeat ettei sieltä kumminkaan kukaan elävänä selviä.


    VastaaPoista
  13. "Kadulla seisoo kaksi ihmistä.

    He alkavat keskustella toistensa kanssa siitä, että mitä pitäisi nyt tehdä."

    Tai alkavat kuvata katastrofitilannetta kännykkäkameroilla ladatakseen ne Facebookiin ja Youtubeen.

    VastaaPoista
  14. Anonyymi 1, liite aukeni. Niin, tuosta tietystä perheestä oli tellussa se sarjakin muutama vuosi sitten. Onhan siinä paljon ajattelemisen aihetta eri näkökulmista...

    Anonyymi 2 ja Anu, suosikkisarjassani Seinfeldissä on käsitelty tätä dilemmaa jo 90 luvun alussa, ennen noita sosiaalisen median muotoja. Siinä S. ystävineen katseli, kun miestä ryöstettiin. He vain vitsailivat keskenään ryöstettävän tyypin ylipainosta ym. Aika hurja jakso.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. AnuH, taiteen nimiin saan tehdä mitä mä haluun...

      ***

      Tätä ihmisen amoraalista puolta kannattaisi käsitellä, juuri nyt.

      Erityisesti tietenkin kirjallisuudessa.

      Aika moni (media muiden mukana) pesee kätensä, koska se aiheuttaa epämukavan olon, epämukavia tunteita. On epämukavaa kantaa vastuuta. Oikeus tehdä mitä lystää tai olla tekemättä yhtään mitään on kivempaa.

      Poista
    2. lisäys:

      ripsut puuttuivat:
      "saan tehdä mitä mä haluun..."

      ripsut siksi etten ajattele niin, mutta olen nähnyt ja kuullut tuon lauseen liian monesti, kun on ollut kyse taiteentekemisestä.

      Poista
  15. Moraalikysymysten miettiminen on hankalaa, mutta tarpeellista.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!