Naisoletettu pukeutuu burkhaan

Suomi tuntuu kovin jakaantuneelta. Osa porukasta on ahdistunut sen vuoksi, että turvapaikanhakijoita käännytetään takaisin vaarallisiin oloihin, suomalaiset maahanmuuttoviranomaiset ovat päätöksissään epäinhimillisiä, poliisit ovat rasisteja ja vastaanottokeskusten lähistöllä mieltään osoittavat suomalaiset ovat pahoja ja tyhmiä ja heidän rasisminsa on häpeäksi koko kansakunnalle.

Sitten on sellaisia ihmisiä kuin nuori ystäväni, joka joutuu asumaan kaupungin vuokra-asunnossa alueella, jossa on paljon turvapaikanhakijoita. Ei voi käyttää lyhyttä hametta, avonaista kaula-aukkoa, ei kannata mennä hämärän tultua ulos ja kun rappukäytävässä tai pihalla tulee joku vastaan, ei pidä katsoa päin eikä tervehtiä. Se tuntuu hänestä tylyltä, mutta niin on kuitenkin parempi, jotta ei joutuisi enää uusiin uhkaaviin tilanteisiin. Hänen naapurustossaan asuu paljon kolmekymppisiä tummahipiäisiä miehiä, jotka ovat "kiihtyneitä".

Sanoinkin hänelle, että sinut leimataan rasistiksi, jos sanot tuollaisen ääneen. Hän sanoi, että tervetuloa asumaan sinne missä hän asuu.

Tietenkään ongelma ei ole pelkästään siinä, että alueella asuu maahanmuuttajia, vaan siinä että asukasrakenne on vinoutunut. Siellä asuu lähinnä nuoria miehiä ja sitten joku nuori nainen joukossa. Se jo sinällään aiheuttaa hankaluuksia.

Huomasin, että hän tosiaan puhui miehistä ja naisista jonkinlaisena itsestäänselvyytenä.  Minulle taas tuli mieleen äskettäin käymäni keskustelu kiihtyneen feministin kanssa. Aina kun sanoin jostain ihmisestä "mies" tai "nainen", hän heti korjasi: Tarkoitat siis miesoletettu. Tai: tarkoitat siis naisoletettu. Ja kun sanoin, että minusta heidän sukupuolensa on aika selvä juttu ja sukupuoli vaikuttaa heidän käyttäytymiseensä, hän sanoi jotain, mitä en kykene toistamaan koska se oli niin monimutkaista ja pyyhkiytyi muististani. Mutta se liittyi etuoikeutettuun asemaani.

Suomessa on porukkaa, en tiedä miten suuresta joukosta puhutaan, äänekkäitä he ainakin ovat, jotka väittävät, että ihminen voi itse valita ja päättää sukupuolensa. Sukupuolia ei ole vain kaksi, vaan niitä on yhtä monta kuin on yksilöä, eikä ihmisiä saa ahtaa binäärisiin lokeroihin.

Mutta kun kantaväestöä edustava valkoinen naisoletettu kohtaa turvapaikkaa hakevan miesoletetun,  siinä voivat osapuolten oletukset olla aika kaukana toisistaan. Nuori naisoletettu ystäväni olisi kiinnostunut kuulemaan, jos jollakin on käytännöllisiä ehdotuksia kuinka toimia hänen tilanteessaan, jotta jännitteitä asuinympäristössä voisi vähentää, ilman että hän joutuu pukeutumaan burkhaan.

Naisoletettu pukeutuu burkhaan

Päivänpaiste

Äidillä oli sellainen strategia, että hän ei jättänyt itsestään jälkiä jotka olisivat kertoneet hänen sisimmästä persoonastaan. Kesämökillämme pidettiin mökkipäiväkirjaa, johon hänkin kirjoitteli jotain, kun isäni käski hänen kirjoittaa. Ja hän sitten kirjoitti, että oli leiponut korvapuusteja, ne olivat palaneet pohjasta, mutta maistuivat kuitenkin kaikille ja mukavaa on ollut taas touhuilla täällä Muorinmäessä. On  myös merkintä, josta hän on siististi leikannut saksilla loppuosan pois. Mitähän siinä on ollut. Alkuosasta päättelen, että jotain henkilösuhteisiin liittyvä negatiivinen kommentti. Mutta varma en voi olla.

Joku oli antanut hänelle lahjaksi Viiden vuoden päiväkirjan. Sitä oli revitty pois nippu sivuja. Tulkitsen asian niin, että hän oli aloittanut pitää päiväkirjaa, mutta tullut toisiin ajatuksiin eikä halunnut jättää jälkipolville sitäkään tirkistysaukkoa sisäiseen maailmansa.

Minulla oli hänen kanssaan verisiä riitoja, kun olin nuori. Vielä kolmekymppisenä muistan riidelleeni hänen kanssaan raastavasti, ja hänellä oli aina viskata tuskallinen vasama suoraan johonkin sisäiseen kipupisteeseeni. Opin, ettei äidin kanssa todellakaan kannata riidellä, koska vahingoitun siinä itse aina niin kuolettavasti. Strategiani oli siis vetäytyä. Pidin yhteyttä, mutta vältin asioita joista tuli riitaa. Niitä asioita oli paljon.

Kyselin hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, omasta varhaislapsuudestani. Hän puhui noista ajoista mielellään, mutta aina samat jutut. Yritin houkutella esiin jotain muuta. Päättelin, että täytyihän hänen muistaa jotain muutakin, mutta turhaan yritin. Vakiintuneiden muistojen lisäksi ei koskaan herunut tietoja menneisyydestä.

Hän varautui tulevaan hyvissä ajoin ja karsi tavaroitaan ja papereitaan jo silloin, kun oli vielä kunnossa. Tosin kaikki postikortit hän säästi. Ja valokuvat. Mutta kuten sanottu, hän pyrki selvästikin karsimaan pois kaiken henkilökohtaisen, häivyttämään persoonansa kartalta, vaikka rooliaan hän ei voinut häivyttää. Hän oli vaimo ja äiti.

Kun nyt kävin tyhjentämässä äidin asuntoa, löysin pahvilaatikon, jossa leikekansio. Siihen hän oli kerännyt kaikki lehtijutut, jotka tavalla tai toisella liittyvät tekemisiini. En ole itse kerännyt enkä säästänyt lehtileikkeitä, joten oli yllätys, että niitä on kertynyt niin paljon. Yhdeksänkymmentäluvulla olen ilmeisesti ollut jatkuvasti paikallislehdissä. Mutta tämä ei oikeastaan ollut se pääjuttu. Olennaista on, että samassa pahvilaatikossa tuon kansion alla oli nippu kirjeitä. Siinä oli vanhempieni kirjeenvaihto tammikuussa 1959, kun isäni oli ollut neljä viikkoa Helsingissä kurssilla ja äiti oli jäänyt pienten lasten kanssa yksin kotiin. Minä olin puolivuotias.

Äidin kirjeet isälle sisälsivät kuvausta minun ja veljeni touhuista sekä arkielämän vaivoista. Ensimmäisten viikkojen kirjeet olivat reippaita ja valoisia, mutta väsähtivät loppua kohden, kun oli flunssaa ja muuta vaivaa, polttopuut loppuivat, tasaussäiliö jäätyi ja muuta sellaista. Isä taas raportoi sukulaisvierailuista, ravintolakäynneistä ja televisionkatselusta.

Kirjeistä välittyvä hellyys järkytti minua. En muista äidin koskaan pitäneen minua lapsena sylissä. Mutta kirjeissä hän kuvailee, miltä minä näytän vauvankopassani ja miten reagoin, kun hän nostaa minut syliin. Olen hänen Päivänpaisteensa.

Päivänpaiste

Olen riistoporvari

Olen pistänyt työhuoneeni tienaamaan minulle rahaa. Koko tämän vuoden se on jo ollut hommissa.  Siitä saan vuokratuloa noin 250 euroa kuukaudessa. Siis sen jälkeen, kun olen miinustanut yhtiövastikkeen.

On ollut järkyttävää olla vuokranantajan roolissa. Vuokranantajathan ovat ahneita piruja, jotka ajavat köyhät perheet lumihankeen jos eivät saa rahojaan, ja nyt olen huomannut, että se on totta omalla kohdallani.

Ovellani on alkanut lapata jos jonkinlaista selittäjää. Viimeksi oli tämä episodi: Kiltti mies Irakista joutuu häädetyksi maasta, paitsi jos hän voi osoittaa asuvansa jossain. Minä siihen: Äitini kuoli juuri ja minä en nyt jaksa tällaista. Pyytäjä siihen: Mutta tämä kiltti mies ehkä tapetaan, jos joutuu takaisin Irakiin. Minä puolestani: Mutta en tunne häntä, en ole koskaan nähnytkään. Mistä tiedän, että voin luottaa häneen. Hän ei puhu suomea eikä englantia eikä saksaa eikä ruotsia, miten kommunikoin hänen kanssaan?

Annoin vuokrauksen välittäjän tehtäväksi ja käskin irakilaisen hakea asuntoa niin kuin muutkin ihmiset. Sanoin, että kyllä minä otan irakilaisen kunhan joku on ensin selvittänyt mistä lähteestä ja millä todennäköisyydellä minä saan vuokratuloni.

Irakilaista ennen oli oma episodissa, kun keski-ikäinen kukkaislapsi halusi asua asunnossa hintaan mihin tahansa, mutta viihtyi siellä kokonaisen kuukauden, vaikka meillä oli vuoden vuokrasopimus. Vapautin hänet siitä, koska ei tuntunut järkevältä ryhtyä riitelemään.

Olisi kivaa olla hyväntekijä ja pyhimys, mutta ei minusta ole sellaiseen. Kukkaislasta edeltävä vuokralaiseni oli kollega, joka pisti kämpän niin haisevaan kuntoon, että mieheni kanssa siivosimme 14 neliön pikkustudiotani yhden helteisen lauantaipäivän aamusta iltaan ja tuuletimme sitä monta vuorokautta. Täytyi oikein ihmetellä että asunnon saa puolessa vuodessa niin paskaiseksi.

Joten nyt annoin vuokrauksen välittäjälle ja hän etsi siihen opiskelijapojan jolla oli myös suositukset, että kunnon poika on. No nähtäväksi jää.

Minulla on nostamaton apuraha, mutta hetki ei ole aivan oikea, koska yhteistyökumppani jäi leskeksi puolitoista kuukautta sitten. Viimeksi kun kävin hänen luonaan, istuimme keittiön pöydän ääressä ja itkeä tursusimme pitkään ja hartaasti, enkä viitsinyt alkaa kysellä, että milloin ryhdymme töihin.

Joka tapauksessa minä olen asunnon omistaja, se on minulle sijoituskohde, kuulun omistavaan luokkaan ja siitä asemasta käsin katselen näitä tyyppejä jotka kaupungissa kiertelevät halvasta kämpästä toiseen ja yrittävät selviytyä. Meillä on aika erilaiset maailmat. Se vain on niin. Paitsi jos ryssin asiani oikein kunnolla, niin että kohta minäkin kiertelen vuokrakämpästä toiseen ja olen työvoimahallinnon työllistävien interventioiden kohteena.

Olen riistoporvari