Marianne Fredriksson

Onkohan Marianne Fredriksson Ruotsin Virpi Hämeen-Anttila, tai pitäisikö sanoa toisin päin, onko Hämeen-Anttila Suomen Fredriksson, tämä tuli mieleen kun luin Kahta todellisuutta.

Ensin ajattelin, että tämä on jotain kauhean hienoa. Kirjassa puhutaan geenitutkimuksesta, Kierkegaardista, pohditaan ihmisen irrationaalisuutta, uskonnollisuutta, älyllisyyttä, ja ajattelin lukiessani että tätä voivat ymmärtää vain tosi yleissivistyneet. Sitten yhtäkkiä juututtiin häävalmisteluihin. Hääpuvun hankintaa, ensimmäisen yhteisen kodin kalustamista ja hääjuhlien kulkua ruokatarjoiluista lähtien on nyt seurattu sangen pitkään. Morsian on välillä kyynelissä, välillä hekumoi sulhon käsivarsilla alkukesäisen metsän siimeksessä, lähteiden pulpahdellessa ja lintujen viserrellessä.

Fredrikssonia on käännetty valtavasti, hän on siis suosittu. Ilmeisesti Fredrikssonin kaksoistrategia puree. Hän kirjoittaa kuin hömppämestari, toisaalta sirottelee tekstiin viitteitä lukeneisuudestaan. Myös Hämeen-Anttilalla on ollut sama strategia.

Pitäiskö ottaa mallia?

Marianne Fredriksson

Amerikan malliin

Ystävällinen anonyymi vinkkasi Brooklynissa asuvan toimittajan blogiin, jossa kerrotaan kuinka kustantamot ovat Amerikassa ulkoistaneet kirjojen markkinoinnin kirjailjalle itselleen. Siellä on jo arkipäivää, että kirjailijat tekevät sitä, mitä minäkin olen kivuliaasti herännyt tekemään, siis markkinoivat itseään henkensä kaupalla.

Omat ponnistukseni ovat olleet tähän asti vähäisiä, vaikka blogin kirjoittamista voi tietenkin pitää myös markkinointina. Minulle bloggaaminen on ollut enemmän itseilmaisua kuin päämäärätietoista markkinointia, vaikka tiedostankin sosiaalisen median mahdollisuudet. Pitäisi vaan ryhdistäytyä. Ehkäpä vielä ryhdistäydynkin.

Innokkaassa itsensä markkinoimisessa vaan on tosiaan se ongelma, että siihen menee aikaa. Joka taas on väkisinkin pois kirjoittamisesta ja kirjoittamiseen liittyvästä asioiden kypsyttelystä. Joka usein tapahtuu hiljaisuudessa, yksinäisyydessä, markkinahumun tuolla puolen.

Jotkut nuoret kolleganalut tuntuvat olevan innoissaan siitä mahdollisuudesta, että pääsevät markkinoimaan itse itseään. Mutta sitten kun kirjoja on mittarissa jo useampi, ja jokaisen kanssa saa aloittaa alusta, niin voi olla että siinä suurin innostus jo hyytyy.

Amerikan malliin

Eijkensin höpinöissä ei ollut mitään uutta

Ihmettelen miksi Hesarissa olleesta Wsoy-pomo Ejkensin haastattelusta on noussut niin kova haloo, koska suuntahan on ollut nähtävissä jo pitkään. Olen itse ollut alalla 16 vuotta, ja muistan kuin eilispäivän sen järkytyksen, kun ensimmäinen kirjani ilmestyi, ja tajusin Urjalan esikoiskirjailijatapaamisessa, että minä en ole esikoiskirjailijana kiinnostava. Siis minä. Siihen asti olin ollut siinä Ruususen unessa jossa kuvitellaan, että kirja on pääasia.

Meni vuosia toipua tuosta rysäyksestä. Ymmärrän kyllä, ettei esikoiskirjanikaan ollut, eikä edelleenkään ole mediaseksikäs, mutta koko seminaarin ohjelma painoittui sen miettimiseen kuinka ollaan henkilöinä kiinnostavia ja päästään Annan kanteen, ja saadaan sitä kautta apurahahana kunnolla auki.

Nyt Ejkens vain sanoo ääneen sen, minkä minäkin olen tiennyt 16 vuotta, ja tässä blogissakin lausunut ääneen kerran jos toisenkin, ja sitä ennen kirjallisuuskeskustelupalstoilla, joten mistä siis tämä haloo syntyy.

Hyvä kysymys tietysti on, että haluavatko ihmiset tosiaan ensisijaisesti sen kirjailijan ja vasta toissijaisesti kirjan. Onko joku tutkinut asian, vai luotetaanko tässä siihen että markkinat kyllä tietävät.

Sitten sivuhuomio. Kun uutislähetyksessä haastateltiin wsoyn ulosmarssivaa henkilökuntaa, siellä vihainen nainen tokaisi, että ilmeisesti Wsoy ei halua enää olla varteenotettava kustantamo, siellä aiotaan tästä lähtien julkaista vain jotain viihdettä. Kun Oikean Kirjallisuuden Puolustajat pääsevät ääneen he yleensä ensimmäiseksi aina lyövät viihdekirjallisuutta. Viihdekirjailijoiden kuulen yleensä puhuvan aina kauniisti kaikesta kaunokirjallisuudesta, jonka joukkoon ilmeisesti tahtovat lukea myös omat kirjansa. Pienilevikkistä kirjallisuuttakin viihdekirjailijat yleensä puolustavat, ja pitävät yleensä kirjaa merkittävämpänä asiana kuin kirjailijaa. Tässä on jokin epäsuhta, jota minun on vaikea tajuta.

Eijkensin höpinöissä ei ollut mitään uutta