Terveisiä Porista

Eilen olin hetken paratiisissa, kun söin nahkiaisia Porin torilla. Istuin penkillä, aurinko paistoi, tuttu murre raikui ympärillä. Eikä kysymys ollut pelkästä murteesta, vaan porilaisesta olemisentavasta, varautuneisuudesta, huumorista joka pitää tulkita esiin. Tarvitaan tiettyä lievää valaistuneisuutta, että porilainen huumori aukeaa.

Tori on kuin kattilanpohja, kattilan reunat ovat kerrostaloja, jotka kohoavat pilviin torin kaikilta laidoilta. Söin nahkiaisia ja muistelin toista Porin päivää, olisiko ollut vuosi 1977. Silloin edellisen kerran olin ollut Porin päivänä torilla. Ystäväkaupunki Riikasta kävi silloin porukkaa esiintymässä. Sen jälkeen mentiin Mäntyluotoon katsomaan sotalaivaa. Porin päivän vietto päättyi Reposaareen, jossa ystävän perheellä oli tyhjillään oleva talo. Oletettavasti siellä pelattiin spiritismiä tai tehtiin muuta vastaavanlaista järkevää. Syötiin paljon, alkoholilla tuskin oli osuutta asioihin. Mieli oli täynnä kysymyksiä. Millainen tulevaisuudesta tulisi, millaisen elämän saisimme.

Nyt tiedän siitä asiasta paljon enemmän.

Riemukasta Porin päivän juhlintaa seitsemänkymmentä luvun lopulla

Nyt kun istuin torilla, mietin että tällaisessa maisemassa minä olen herännyt tajuiseksi ihmiseksi. Tuohon taustalla näkyvään taloonkin liittyy paljon muistoja. Mitä minä teen kaikille niille muistoilleni. Mitä ihmiset ylipäätään tekevät kaikille muistoilleen. Kuka on niistä kiinnostunut? Kuitenkin on ihmisen hyvinvoinnin kannalta tärkeää, että hän löytää ihmisen joka on kiinnostunut hänen muistoistaan.

Vai onko?

Terveisiä Porista

Menettääkö kirjailijuus merkityksensä - on vain kynäilyä...

Tämä oli sellainen viikko, että tapasin neljä kirjoittajaryhmää joista kaksi oli uusia. Aikamoinen määrä stressiä ja sosiaalisia impulsseja aralle erakkoluonteelle.

Äärettömän ylellistä tänään vain käpertyä sohvalle läppärin kanssa, juoda kahvia, kuunnella sateen ropinaa peltikatolla ja uppoutua kertomaan tarinaa.

Huomenna on tiedossa nahkiaisten syöntiä Porin torilla.

Linkitän tähän ylipitkän, mutta kiinnostavia huomioita sisältävän kirjoituksen kirjailijuudesta.  En jaksa nyt lukea sitä kunnolla, enkä kommentoida, mutta täältä sen löydän sitten kun tarvitsen.

Minullahan on ollut huomattavia vaikeuksia omaksua itselleni kirjailijaidentiteetti. Vaikka kirjoja on kertynyt pino, minusta on aina tuntunut, etten ole oikea kirjailija. Nyt tuntuu, että ehkä koko kirjailijuuden käsite on sulamassa kuin sokeripala kahviin.

Menettääkö kirjailijuus merkityksensä - on vain kynäilyä...

Kirjailijaelämää

Juuri eilen luennoin opiskelijoille siitä, miten yksi osa kirjailijan työtä on kestää kaikenlaista epämääräisyyttä. Julkaisupäätöksiä odotellessa pitää muina naisina jatkaa kirjoittamista ja luennoimista ja liikkua ihmisten parissa ja käyttäytyä normaalisti, vaikka oikeastaan sitä haluaisi vain kyyhöttää sikiöasennossa sohvalla ja purra rystysiä.

Silti tuli pienenä yllätyksenä miten voimakkaan huojennuksen aiheutti viesti, jossa kerrottiin käsikirjoituksen hyväksymisestä julkaisuohjelmaan. Olen jännittänyt tätä käsikirjoitusta poikkeuksellisen paljon sen vuoksi, ettei siinä ole ollut kysymys pelkästään minusta vaan olen sotkenut toisenkin ihmisparan hankkeisiini.

Ja sitten toinen huvittava asia. Lupauduin haasteltavaksi lastenkirjallisuusjuttuun. Luulin, että kysymys on puhelinhaastattelusta, mutta nyt kuulin, että tänne tuleekin televisiokamerat puolen tunnin kuluttua. Arvatkaa olenko siivonnut. Arvatkaa olenko käynyt kampaajalla. Olenko stailannut itseni. Näin se menee. Tuskin lähtee ura ihmeempään nousuun tästä, mutta yritän selviytyä.

Kirjailijaelämää