Äidin asunto Porissa on nyt käytännöllisesti katsoen myyty. Näin ollen minulla ei enää ole mitään asiaa Poriin. Tuohon kaupunkiin, joka minut loi, synnytti, kasvatti ja sitten ulosti.
Tähän asti olen säännöllisesti vieraillut Porissa. Olen käynyt tapaamassa äitiä, ja samalla olen aina tavannut itseni sellaisena kuin olin aivan alussa, Porin katuja tallatessani. Tosin Porihan on muuttunut tunnistamattomaksi. Siellä on tehty hartiavoimin töitä, jotta kenenkään ei tarvitse tuntea nostalgisia vibraatioita. Menneisyys on pyyhitty pois.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat asuneet pois kotipaikkakunniltaan yhtä kauan ja kauemmankin kuin minä, ja silti heillä on säilynyt elävät vahvat siteet kotiseutuun. He vierailevat siellä säännöllisesti, tapaavat vanhoja ystäviä, naapureita, viettävät aikaa näiden kanssa. Kaikkina näinä vuosina, kun olen vieraillut Porissa, en ole koskaan tavannut ketään muuta kuin äitiäni. Minulla ei ole minkäänlaisia kontakteja Porissa asuviin luokkatovereihin, entisiin opettajiin, naapureihin, sukulaisiin.
Vasta nyt viime vuosina se on alkanut tuntua oudolta. Olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että jossain vaiheessa, en oikein tiedä milloin, minusta on amputoitu iso kappale. Luultavasti se tapahtui jo niihin aikoihin, kun vielä asuin Porissa. Minut amputoitiin, enkä edes huomannut sitä. Mutta sitten klenkkasin sieltä pakoon ja ryhdyin rakentamaan omaa elämää. Tai ei se ehkä ollut rakentamista, se oli selviytymistä.
Miten tämä nyt taas minun kirjoittamiseeni liittyy. Ei kai mitenkään. Tuli vain mieleen nyt, kun annoin perusteellisen henkilöhaastattelun eräälle lehdelle. Ja nyt sain kuulla, että tekevät minusta ehkä kansikuvatytönkin. Voi elämän kevät sentään.
Tähän asti olen säännöllisesti vieraillut Porissa. Olen käynyt tapaamassa äitiä, ja samalla olen aina tavannut itseni sellaisena kuin olin aivan alussa, Porin katuja tallatessani. Tosin Porihan on muuttunut tunnistamattomaksi. Siellä on tehty hartiavoimin töitä, jotta kenenkään ei tarvitse tuntea nostalgisia vibraatioita. Menneisyys on pyyhitty pois.
Tunnen ihmisiä, jotka ovat asuneet pois kotipaikkakunniltaan yhtä kauan ja kauemmankin kuin minä, ja silti heillä on säilynyt elävät vahvat siteet kotiseutuun. He vierailevat siellä säännöllisesti, tapaavat vanhoja ystäviä, naapureita, viettävät aikaa näiden kanssa. Kaikkina näinä vuosina, kun olen vieraillut Porissa, en ole koskaan tavannut ketään muuta kuin äitiäni. Minulla ei ole minkäänlaisia kontakteja Porissa asuviin luokkatovereihin, entisiin opettajiin, naapureihin, sukulaisiin.
Vasta nyt viime vuosina se on alkanut tuntua oudolta. Olen yhtäkkiä havahtunut siihen, että jossain vaiheessa, en oikein tiedä milloin, minusta on amputoitu iso kappale. Luultavasti se tapahtui jo niihin aikoihin, kun vielä asuin Porissa. Minut amputoitiin, enkä edes huomannut sitä. Mutta sitten klenkkasin sieltä pakoon ja ryhdyin rakentamaan omaa elämää. Tai ei se ehkä ollut rakentamista, se oli selviytymistä.
Miten tämä nyt taas minun kirjoittamiseeni liittyy. Ei kai mitenkään. Tuli vain mieleen nyt, kun annoin perusteellisen henkilöhaastattelun eräälle lehdelle. Ja nyt sain kuulla, että tekevät minusta ehkä kansikuvatytönkin. Voi elämän kevät sentään.
Tekstit
