Pelästyin liivimyyjää

En ihan ymmärrä mistä se johtuu mutta inhoan rintaliivejä, joissa on hakaset. Tykkään mallista, jonka voi kiskoa pään yli. Minulla on ollut tietty urheilurintsikkamerkki, joka on ollut mieluisa, mutta nyt sellaisia ei enää valmisteta.

Poikkesin arvovaltaisen turkulaisen kauppaliikkeen liiviosastolle katselemaan urheilurintsikoita. Pirtsakka myyjä siihen heti tarjoamaan apua. Sanoin että näitä urheilujuttuja tässä katson. Hän halusi tietää, mitä liikuntaa harrastan. Minä sanoin, että käytän tämmöisiä muuten vain. Hän sanoi, ettei urheilurintaliivejä kannata käyttää muuten kuin urheilussa. Koin sen moitteeksi. Sitten hän halusi tietää kuppikokoni. Minä pakenin paikalta.

Tiedän, että jo lapsesta lähtien tyttöjä kasvatetaan siihen, että he reippaasti ja kakistelematta ilmoittavat kuppikokonsa liivimyyjälle. Minuakin on kasvatettu siihen. Mutta en muista koskaan tunteneeni itseäni yhtä häväistyksi kuin seistessäni erään porilaisen liivikaupan sovituskopissa yläruumis paljaana, äitini pitäessä vieressä vahtia ja myyjän arvioidessa kuppikokoani. Olin silloin kolmetoista. Päätin, että mikäli vain minusta riippuu, tämä ei tule toistumaan.

Olenkin sen jälkeen ostellut rintaliivini sellaisista kaupoista, joissa myyjät eivät tule kysymään kuppikokoani. Siksi olen salaa saanut pitää urheilurintaliivejä myös niinä päivinä joina en urheile, ja tätä syntiä olen salaa harrastanut jo toistakymmentä vuotta.

Mutta eniten minä kyllä nytkin ihmettelen omaa psyykenrakennettani. Mistä johtuu, että viaton, palveluammatissa toimiva tissienkyttääjä tuntuu minusta niin ahdistavan uhkaavalta olennolta? Miksi hän sai minut tuntemaan, ettei minulla oikeasti ole oikeutta käyttää urheilurintaliivejä?

Pelästyin liivimyyjää

Tarina lähtee ihmisistä

Mikäli muistan oikein, urani alkuvaiheissa oma elämä ja kirjoittaminen olivat selkeästi erillään, olkoonkin ettei minulla siihen aikaan ollut elämää. Asuin maalla, en tavannut ketään. Vaikka kai koiran kanssa ajeleminenkin oli elämää. Oli kirjoitustyö, joka eteni aika vaivattomasti, niin minä sen ainakin nyt muistan. Yleensä oli yhteen mennessä iltapäivällä jo kymmenen liuskaa kasassa, mitä pidin normina, ja normi oli jäänyt päälle Mika Waltarilta, tyhmää sinänsä. Yhdeltä alkoi vapaa-aika ja se oli selkeästi erillään kirjoittamisesta.

Mutta nykyään kirjoittaminen sotkeutuu elämääni ja elämäni kirjoittamiseen. Kaikki on yhtä mylläkkää. Joku ihminen alkaa vaivata ajatuksiani ja hups vaan, seuraavaksi huomaan että hänhän on ilmestynyt käsikirjoitukseeni.

Sinänsä kaikki kirjani ovat muistaakseni syntyneet ihmisten ympärille. Toisin sanoen jossain olen törmännyt ihmiseen, vaikka ihan vilahdukselta, hän on alkanut pyöriä mielessä ja lopulta olen kehitellyt ympärille tarinan. Mutta alkuperäinen ihminen on ollut pelkkä kimmoke, ja lopputulos on erkaantunut alkuperäisestä mallistaan. Nyt minusta tuntuu, että työtyylini on muuttumassa. Todelliset kiinnostavat ihmiset saavat yhä suuremman osan sinänsä täysin kuvitteellisissa jutuissa. Pistän heidät vain erilaisiin tilanteisiin ja alan miettiä mitä heille niissä tapahtuu.

Mutta on jotenkin kummallista sitten, kun tapaan näitä ihmisiä ja huomaan, että tosiaan, hehän ovat oikeita ihmisiä, elävät jossain muuallakin kuin minun tietokoneeni tiedostoissa.

Tarina lähtee ihmisistä

Raha vai henki

Turun sanomissa oli juttu eilisistä julkistusjuhlista. Nopealla silmäilyllä en koko sivun jutusta erottanut monta sanaa kulttuurista, vaan tilan vei sponsorien esittely. Kun siis puhutaan koko vuoden jatkuvasta kulttuuritapahtumien sarjasta, olennaisinta on, että Finnair sponsoroi.

Elettiinpä nousukautta tai lamaa, nykyisessä uskomusjärjestelmässä kaikki riippuu hänestä jolla on rahat taskussa. Äkkiä katsoen asia ehkä onkin niin. Mutta toisaalta finnairit ja muut eivät saa sponsorirahoilleen katetta ilman ruohojuuritason uurastavia kulttuurintuottajia. Joten kumpi lopulta ratkaisee, raha vai henki?

Raha vai henki

Leikin tiedottajaa, olin juhlassa ja kohtasin innostuneen lukijan

Kulttuuripääkaupunkihankkeita julkistettiin tänään ja olin mukana juhlassa, joka sai minut jälleen ihmettelemään miksi ihmiskunta katsoo välttämättömäksi juhlia tällä tavalla. Loputtomia puheita, joissa toistellaan mantroja siitä mitä kaikkea hyvää ja kaunista kulttuuripääkaupunkivuosi tuo tullessaan. Ikään kuin me emme sitä jo tietäisi, ja jos emme tiedä, emme sitä kyllä tällaisessa juhlassakaan tule tietämään, koska emme usko mitä meille puhutaan.

Kulttuuripääkaupunkivuosi näyttää järjestämisen suhteen olevan täysin naisten käsissä, mutta sitten, kun tuli puheeksi sponsorisopimukset elinkeinoelämän kanssa, saatiin lavalle vähän miesenergiaakin.

Tilaisuuden päätyttyä luokseni hyökkäsi nainen, joka kertoi lukeneensa Pappia kyydissä, ja se oli kuulemma paras kirja moneen vuoteen. Miksi kirkko ei ole reagoinut siihen? Niin, sanopas se, minä sanoin. Innokas lukija on töissä Turun Kristillisellä opistolla ja hän lupasi laittaa kirjani esille sitten kun siellä seuraavan kerran pidetään kirkolliskokousta ja änkyrät saapuvat runsaslukuisina paikalle.

Leikin tiedottajaa, olin juhlassa ja kohtasin innostuneen lukijan

aistini

Satu haastoi minut kertomaan, mitä viisi aistiani minulle merkitsee. Näin ne asiat aina lopulta kalahtavat omaan nilkkaan, aistien miettiminenhän on kirjoituskurssien vakiomatskua.

Makuaisti on ollut elämässäni riesa. Pidän syömisestä ja se on valitettavasti näkynyt noin viisivuotiaasta lähtien. Ihan ensimmäisiä lapsuusmuistojani on sen tajuaminen, että olen liian lihava. Lastentarhan punnituksessa vedin vatsan sisään ja olin hengittämättä, koska ajattelin että se ehkä vähän keventäisi minua.

Hajuaistilla on suora yhteys tunteisiini. Kävin eilen Turun linnassa ja yhtäkkiä mieleen palautui tunnelma niiltä ajoilta kun tutustuin Salmeen ja aloin rampata linnassa. Se oli unenomaista aikaa muutenkin, ei pelkästään siksi, että tutustuin Salmeen. Mieleenpalautuminen johtui linnan tuoksusta, se on vähän samanlainen kuin meidän mummulassa, mutta ei aivan yhtä makea.

Kuuloaistini on yliherkkä. Television ääni ei saa olla kovalla, ja jos minulla on paljon töitä, en kestä mitään musiikkia. Itse asiassa en ole pitkään aikaan halunnut kuunnella mitään.

Näköaisti on tärkeä, koska silmillä näkee ihmisen kasvot. Myös muita kiinnostavia yksityiskohtia maailmasta voi näköaistilla havainnoida.

Tuntoaistista tulee mieleen lapsuua ja nuoruus, kun jouduin nukkumaan yksin. Lapsena oli ihanaa, kun joskus pääsi äidin viereen. Sitten oli hyvin pitkä ajanjakso, jolloin ei päässyt koskaan kenenkään viereen. Onneksi viimein onnisti. Koen edelleenkin yksin nukkumisen lohduttomana.

aistini

Auttaisiko käsidesi

Mistä tulee tarve puristella henkisiä finnejä? Tajusin, että sitähän minä teen koko ajan. Puristelen finnejäni. Miksi en anna niiden parantua? Miksi en peitä niitä laastarilla? Miksi näpelöin niitä likaisin sormin, tulehdutan niitä entisestään? Käytän tulehduksia kirjoittamisen materiaalina, mutta onko se kuitenkaan terveen ihmisen touhuja tuollainen.

Auttaisiko käsidesi

Ihme

Juttelet ystäväsi kanssa.
Te löydätte yhteisen kielen
ja loistatte ilosta.
Sitä katsoessa unohdan itseni.

***
Runotorstai kutsui runoilemaan tiestä ulos.

Ihme

Terveisiä Hämeenlinnasta

Välillä mietin, että onkohan minun tapani vetää kirjoittajakursseja ihan asiaton. Puhun yleensä vain siitä kuinka itse kirjoitan. Saatan kyllä mainita, että se ja tämä kirjailija tekee näin, tai se ja tämä opas neuvoo näin. Mutta sitten kerron, että minä olen kokeillut sitä, mutta ei toiminut minulla. Muistan kyllä yleensä kertoa, että minunkaan tapani ei välttämättä toimi muiden kohdalla ja että jokaisen pitää löytää oma tapansa työstää tekstiä ja selviytyä siitä kaaoksesta, jota kutsutaan kirjoittamiseksi. Mutta en tiedä painotanko sitä tarpeeksi. Joskus ihmiset kunnioittavat yllättävän paljon ammatti-ihmiseksi mieltämänsä henkilön mielipiteitä. Toisaalta ihmiset myös usein ovat kiitettävän omapäisiä, jopa ärsyttävyyteen asti, eivätkä välttämättä usko mitä sanon.

Painotan tätä nykyä aika paljon sitä, että kirjoittaminen on kaaottista. Tämä johtuu siitä, että oma kirjoittamiseni on vuosien mittaan muuttunut todella kaoottiseksi, ja on aina suuri ihme, kun syntyy jotain valmista.

Oma ohjausmenetelmäni on vain jonkinlaista mahdollisimman kokonaisvaltaista läsnäoloa, ja ihmisistä ja heidän teksteistään lumoutumista. Se ei vaadi kuin yhden riipaisevan lauseen, jonka ihminen on saanut kyhättyä tekstinsä joukkoon. Ne ovat aina hienoja hetkiä, kun löytää sen lauseen tai ajatuksen ja voi kertoa toiselle, että huomaatko mitä teit, huomaatko miten hienosti oivalsit tämän asian ja välitit sen meille? Rakastan sitä hetkeä kun ihminen tajuaa onnistuneensa. Silloin lähtee aina liikkeelle jotain uutta. Se on pyhä hetki, tavallaan.

Terveisiä Hämeenlinnasta

Sinä et tunne minua

Kuljen kaikki sinun reittisi.
Kiertelen kaupassa
jossa teet ostoksesi.
Katselen kassalla istuvaa puuteroitua tyttöä,
pohdin hänellekö olet maksanut ostoksesi.
Ovatko hänen sormensa silloin hipaisseet kättäsi?
Jos minä istuisin kassalla
heräisin eloon niinä hetkinä
kun sinä tulisit ja antaisit minulle pankkikorttisi.

***
Runotorstaissa pyydettiin kirjoittamaan rakkaudesta, mutta sanaa ei saanut käyttää.

Sinä et tunne minua

Taidetta

En tiedä olisinko minä pysähtynyt Bryan LeBoeufin maalausten vuoksi, ellen olisi eilen sattumoisin katsonut elokuvaa, jossa niillä oli oma pieni roolinsa. Elokuva oli Ps. Ei se kuuluisampi joka perustuu kuuluisan esikoiskirjailija Ahernin kuuluisaan teokseen, vaan pelkkä Ps, jonka pääosassa on Laura Linney. Linney näyttää iloiselta naapurintytöltä, mutta sitten kun katsoo tarkemmin huomaa hänessä pienen varjon, sellaisen joka vihjaa että meillä kaikilla on salaiset surumme, mutta selviydymme niistä huolimatta.

Elokuva oli kielletty alle 15 vuotialta, mikä sai odottamaan rajua väkivaltaa, tai vaihtoehtoisesti seksiä, kumpaakaan ei tullut. No oli jonkinlainen yhtyminen kyllä, mutta vaatteet päällä ja kaikin puolin siveästi. Tai ehkei sittenkään, koska nainen oli 39 ja mies parikymppinen taideopiskelija.

Mutta siis LeBoeufin kuvia vilahti ruudussa ja jokin minussa värähti soimaan sillä tavalla jonka luulin jo kadottaneeni, ehkä tapahtui jonkin asteinen lumoutuminen, joka nyt toistui tässä tietokoneen ruudun ääressä kun aikaa säästelemättä googlettelin ympäriinsä löytääkseni nuo kuvat. Jotkut niistä herättävät minussa uskonnollista hartautta, tunteen siitä että ihmiselämä on pelottavaa ja pyhää, että me olemme ihmeellisiä ja hukassa.

Taidetta

Kirstin kirjanurkka

Tuttava ojensi minulle kirjamessuilla Lampaansyöjät. Sanoi, että siinä ei tapahdu oikeastaan mitään, mutta hänestä se oli huvittava. Seuraavana päivänä kuulin uutisista, että Huovinen oli kuollut. Luin Lampaansyöjiä, ja olin koko ajan kuulevinani kun Heikki Kinnunen tai joku vastaava selostaa jollottavalla äänellä päässäni kirjan tapahtumia. Muistin nähneeni tämän, tai jonkun vastaavan Huovisjutun televisiosta joskus ammoisessa nuoruudessani. Luin kirjaa, ja ajattelin, jos tämä kertoisi naisista... Äh, en viitsi jatkaa tuota ajatuslinjaa, liian masentavaa.

Sittemmin olen lukenut Martti Linqvistin kirjaa Toivosta ja epätoivoista, ja lukiessani olen ajatellut onko ihan pakko suhtautua kaikkeen näin vakavasti. Onko kaikki todella näin vaikeaa? Mutta vaikea väittää vastaan, juuri kuoli Naantalissa viisi nuorta, elämä on raskasta. Ja Lindqvistin kirjaa kun lukee, tuntuu vielä raskaammalta.

Sitten aloin lukea Fred Vargasin dekkaria, mutta kirjan henkilöt vain surraavat silmissäni, en osaa kiinnittyä kehenkään heistä. En ymmärrä miksi minun pitäisi kiinnostua jos joku piirtää sinisiä ympyröitä Pariisin katuihin.

Vielä kertaalleen tarkistusta vaativan käsikirjoituksen mukana kustantajalta tuli kirja, Anne Godbersenin Huumaa. Kannessa vaaleanpunaiseen vaahtounelmaan puettu kaunotar. Kirjan kansi uhkuu tyhjänpäiväistä ylellisyyttä ja sitä takakansikin lupaa. Viattomuuteen kätkettyjä katalia juonitteluja, jotka sijoittuvat 1800 luvun lopun Manhattanille. No ei tosiaankaan voisi vähempää kiinnostaa, mutta arvatkaapa mitä. Tässä oli taas kirja jonka jaksoin lukea loppuun. Minä todellakin luin sen loppuun, ja minä ihailin miten ilmavasti, leikkisästi ja viattoman viiltävästi se oli kirjoitettu.

Mutta kun sain kirjan loppuun, minua ihmetytti, että olin ainutkertaisesta elämästäni käyttänyt monta tuntia tällaisen kirjan lukemiseen.

Ei sillä tietysti väliä ole. Elämä on ainutkertainen, mutta muuttuu kauheaksi pakkopaidaksi, jos jokainen hetki pitäisi käyttää hyödyllisesti. Voi oikeastaan olla aika ylpeä siitä, että olen suurimman osan elämääni elänyt sangen tehottomasti ja tuhlannut ainutkertaisia päiviäni ylvään piittaamattomasti.

Kirstin kirjanurkka

Olotilani

Olotilani

Talvikausi alkoi

Vene on pesty ja käännetty ympäri odottamaan seuraavaa kevättä.

Kesän juhlat ovat ohi.

Talvikausi alkoi

Pimeää

Kuka katkaisi virrat päästäni?
Mielestäni en antanut siihen lupaa.

Runotorstain aiheena oli Virta

Pimeää

Myrkkyä saanut mehiläinen

Kirjamessuiluni oli tuttuun tapaan vaatimatonta, vaikka olinkin paikalla peräti kahtena päivänä. Minusta on tässä välissä leipoontunut ison kulttuuripääkaupunkiprojektin Sam Body Plays -hankkeen tiedottaja.

Oma esiintymiseni oli Tuija Lehtisen kanssa. Ennen lavalle nousua havahduimme haastattelijan johdolla pohtimaan miksi meidät aina niputetaan yhteen. Yhtäkkiä asia näyttäytyi mysteerinä. Mutta elämä on toki täynnä monenlaisia kummallisia asioita.

Tuijalla on tapana napata aiheita, jotka oikeastaan kuuluisivat minulle. Hän meni tekemään nuortenkirjan blogeista joitakin vuosia sitten, nyt hän oli keksinyt romaaninsa ympäristöksi nappikaupan, johon aiheeseen minulla aika järkyttäväkin suhde. Tätini oli nappikauppias, eikä hänelle käynyt kovin hyvin.

Olen tietoinen siitä, että uskottavuuteni kirjailijana olisi vaatinut kuvareporttaasia kirjamessuilta heti tuoreeltaan, mielellään kumpanakin päivänä. Sillä tavalla olisin voinut myös osoittaa, että kyllä blogit sentään ovat merkittävää kulttuurikansalaisjournalismia, eivät pelkää tyhjäpäiden pörinää.

Taloyhtiö kävi pari viikkoa sitten myrkyttämässä ampiaispesän. Sen jälkeen jostain salaperäisestä lähteestä tunkeutuu tähän kirjoitusnurkkaani henkitoreissaan olevia ampiaisia, jotka makaavat selällään paperieni päällä ja surisevat vimmaisesti. Minulla on aikalailla samanlainen olo.

Myrkkyä saanut mehiläinen

Hyvä kielipää, huono opetus

Enbuske tuli äskettäin kehuttua, joten kehun nyt perään vielä Janne Saarikiven kolumnit, joita hän kirjoittaa Parnassoon.

Uusimmassa Parnassossa hän kirjoittaa kieltenopetuksesta, siitä miten idioottimaisesti se on kouluissa järjestetty. Se on järjestetty oikeastaan ihan päinvastoin kuin mitä se pitäisi järjestää, mikäli ihan oikeasti haluttaisiin saada ihmiset oppimaan kieliä. Ei tarvittaisi kiltteyteen perustuvaa kieliopin pänttäystä. Oikeasti tarvitaan vain riittävän nuori lapsi, ja aikuisen päätös puhua hänelle jotain tiettyä kieltä. Lasta voi leikittää, laulattaa tai viedä hänet luontoretkelle. Siinä sivussa hän sitten oppii kielen.

Saarikivi väittää, että hänen ehdottamansa järjestelmä tuottaisi ihmisiä, joilla on hyvä kielitaito. Mutta koska tämä järjestelmä ei kuitenkaan uusintaisi vallitsevia kiltteyden, ahkeruuden, tunnollisuuden ja kurin rakenteita, ja koska sen avulla ei myöskään voida ylläpitää kuvaa kielitaidosta eliitin ominaisuutena, tätä mallia ei tulla koskaan ottamaan käyttöön koululaitoksessa.

Saarikiven kolumni sykähdytti minua, joka olen oppinut kieliä aivan ällistyttävän huonosti siihen nähden kuinka paljon niitä on koulussa päntätty. Vuosina laskien olen vähiten opiskellut englantia, olen nimittäin pitkän saksan lukija ja englanti tuli lukujärjestykseeni vasta kolmantena kielenä. Mutta koska olin nuorena typynä kiinnostunut populaarikulttuurista ja populaarikulttuuriin kieli oli englanti, tutkin kiinnostuneena idolieni laulamien rallatusten sanoja ja yritin saada niistä jotain tolkkua. Sillä seurauksella, että englanti on itselläni ainoa kieli, jonka avulla edes joten kuten pärjään maailmalla. Auta armias, jos joutuisin sölkkäämään saksaa, jota opiskelin hirmuisen Aila Laannin johdolla Tipulan toisesta luokasta lähtien.

Hyvä kielipää, huono opetus

Kun kerrankin luen kirjan, niin miksi se oli tämä?

Olen ollut erilaisten projektien ristipaineissa niin stressaantunut, etten ole aikoihin lukenut romaania. Nyt päätin lukea, mutta en oikein ymmärrä mikä sai minut tarttumaan Rosamund Pilcherin kirjaan Kesän ääniä. Minulla olisi ihan uusiakin viihderomaaneja tuossa vieressä odottamassa nimittäin.

Jostain syystä luin siis Kesän ääniä. Siinä on herttainen Laura, joka ei saa lasta ja jolle tehdään sen vuoksi jokin pieni leikkaus. Leikkauksen vuoksi hän ei voi lähteä rakkaan miehensä kanssa lomalle Skotlantiin, vaan hän lähtee miehen sukulaisten luo täysihoitoon. Siellä täysihoidossa hän sitten heti lähtee viehättävän miehen kanssa retkelle, kiipeilee kallioilla, ui ja sukeltelee ja ottaa aurinkoa. Mitä sille leikkaushaavalle tapahtui? Miksi hän ei voinut lähteä Skotlantiin jos kerran on jo noin virkeä?

Kirja on luetun näköinen ja se on varmasti käännetty monille kielille. Olen muistaakseni pitänyt kovasti jostakin Pilcherin kirjasta, siksi minä kai tämänkin luin. Mutta siis eikö tosiaan ketään muuta ole koskaan häirinnyt havainto, että edellisenä päivänä sairaalasta päässyt toipilas hyppää mereen uimaan? Minullekin on tehty joskus leikkaus, enkä saanut edes suihkussa käydä moneen päivään. Voi olla, että nykyiset leikkaustekniikat ovat jo armollisempia, mutta alkuperäisteos on ilmestynyt kahdeksankymmentäluvulla.

Joskus uhkaa epätoivo nousta pintaan. Siis näinä hetkinä jolloin tajuaa, ettei sillä lopultakaan ole väliä miten kirja on kirjoitettu. Jotkin muut asiat ratkaisevat.

Kun kerrankin luen kirjan, niin miksi se oli tämä?

Älä tee mitään vartti pitää kallonkutistajat loitolla

Pitäisi tajuta joka päivä olla vähintään vartti niin, että ei tee mitään. Ei lue, ei kirjoita, ei kuuntele radiota, ei katso televisiota, ei edes ikkunasta ulos. Ei nuku. Joskus minä aina teen sitä, mutta sitten on yhtäkkiä taas olevinaan niin paljon kaikkea tärkeää tekemistä, etten mukamas pysty sellaiseen ihan puhtaaseen olemiseen.

Varsinkin aamulla olisi ennen töiden alkamista hyvä vähän aikaa olla hiljaa, ja iltapäivällä kun iskee levottomuus, niin silloinkin olisi hyvä heittää kaikki muu tekeminen sikseen ja ryhtyä olemaan hiljaa.

Mutta se ei ole helppoa. Hiljaisuudessa voi tulla mieleen kaikenlaista. Niin hyvää kuin hiljaisuus tekeekin, alan helposti vieroksua ja kartella sitä. Ihan kuin mieluummin pitäisin tutun levottomuuteni ja tutut valituksenaiheeni, kuin antaisin itseni johtua johonkin uuteen.

Älä tee mitään vartti pitää kallonkutistajat loitolla