Terveisiä Hämeenlinnasta

Välillä mietin, että onkohan minun tapani vetää kirjoittajakursseja ihan asiaton. Puhun yleensä vain siitä kuinka itse kirjoitan. Saatan kyllä mainita, että se ja tämä kirjailija tekee näin, tai se ja tämä opas neuvoo näin. Mutta sitten kerron, että minä olen kokeillut sitä, mutta ei toiminut minulla. Muistan kyllä yleensä kertoa, että minunkaan tapani ei välttämättä toimi muiden kohdalla ja että jokaisen pitää löytää oma tapansa työstää tekstiä ja selviytyä siitä kaaoksesta, jota kutsutaan kirjoittamiseksi. Mutta en tiedä painotanko sitä tarpeeksi. Joskus ihmiset kunnioittavat yllättävän paljon ammatti-ihmiseksi mieltämänsä henkilön mielipiteitä. Toisaalta ihmiset myös usein ovat kiitettävän omapäisiä, jopa ärsyttävyyteen asti, eivätkä välttämättä usko mitä sanon.

Painotan tätä nykyä aika paljon sitä, että kirjoittaminen on kaaottista. Tämä johtuu siitä, että oma kirjoittamiseni on vuosien mittaan muuttunut todella kaoottiseksi, ja on aina suuri ihme, kun syntyy jotain valmista.

Oma ohjausmenetelmäni on vain jonkinlaista mahdollisimman kokonaisvaltaista läsnäoloa, ja ihmisistä ja heidän teksteistään lumoutumista. Se ei vaadi kuin yhden riipaisevan lauseen, jonka ihminen on saanut kyhättyä tekstinsä joukkoon. Ne ovat aina hienoja hetkiä, kun löytää sen lauseen tai ajatuksen ja voi kertoa toiselle, että huomaatko mitä teit, huomaatko miten hienosti oivalsit tämän asian ja välitit sen meille? Rakastan sitä hetkeä kun ihminen tajuaa onnistuneensa. Silloin lähtee aina liikkeelle jotain uutta. Se on pyhä hetki, tavallaan.

Terveisiä Hämeenlinnasta