sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Vuoden alun introspektiota

Kai se on pakko myöntää, että haluan lukijoita. Tietenkin kirjoittaminen on myös itseilmaisua. Ehkä minua kirjoittajana leimaa rimpuilu näiden kahden voimakkaan tarpeen ristipaineessa.

Kafka käski tuhota tuotantonsa kuolemansa jälkeen, joten voisi ajatella, että hänelle itseilmaisu oli lukijoita tärkeämpi asia. Mutta Kafka olikin lakimies, hänellä oli ammatista hyvät tulot, hänen ei tarvinnut kirjoittaa rahan vuoksi.

Olen miettinyt kirjoittaisinko kovin erilaisia tekstejä, jos minun ei tarvitsisi ajatella rahaa. Siitä on oikeastaan vaikea sanoa mitään, koska oma urani niin kohtalokkaalla tavalla alkoi rahan vuoksi. Kun aloin kirjoittaa novelleja lehtiin, en kuvitellut että kirjoittamista jatkuisi näin pitkään. Se oli silloin vain ajan ostamista, aikuistumisen viivyttämistä. Oli kätevä kun sai rahaa kirjoittamalla, sen sijaan että olisi pitänyt jatkaa hotellisiivousta, tai pyöriä työllisyyskoulutuksissa. Kirjoitin leipää ostaakseni, ja se on muokannut minua kirjoittajana, halusin tai en.

Jotkut kirjoittavat dekkareita, koska niissä on mahdollista käsitellä hankalia yhteiskunnallisia asioita viihdyttävästi. Voisi olla jalompaa käsitellä niitä asioita ilman dekkarijuonta, mutta tässä vajavaisessa maailmassa kun elämme, silloin kirjat löytäisivät paljon vähemmän lukijoita.

On ehkä joillekin yllätys, että saman voi tehdä muidenkin kirjallisuudenlajien sisällä, esimerkiksi naisille suunnatussa viihdekirjallisuudessa. Kirjoitan viihdyttäviä kirjoja naisille, koska voin niissä käsitellä tärkeitä ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä, jotka kiinnostavat minua itseäni. Saan samalla enemmän lukijoita, kuin saisin muuten. Voi tietysti olla, että romaanista pelkkää höttöä odottava lukija pettyy kirjojeni kohdalla, mutta otan sen riskin.

Tietysti minun on kirjoittaessa pakko ottaa huomioon kirjan genre, samoin kun otan sen huomioon kirjoittaessani nuorille, tai lapsille. Mutta kirjan ytimeen genreen mukautuminen ei koskaan ulotu. Siitä en ikinä jousta. On olemassa tarinoita, jotka minun on pakko saada kirjoittaa, ja haluan tehdä sen noiden tarinoiden ehdoilla, pilaamatta niitä.

Mutta koska olen vajavainen ihminen vajavaisessa maailmassa, niin kaipa ne tarinat aina hiukan turmeltuvat sitä mukaa kun laskeutuvat alas puhtaasta ideoiden maailmasta tänne varjojen maahan.

Share/Bookmark

6 kommenttia:

  1. Tuttua pohdintaa. Oma peukalonjälki, omat sielunsyöverit, kyllä ne siellä mukana ovat. Voi olla että hipaisevat lukijaakin. Jos niistä on viihteeksi lukijalle niin hyvä.
    Joskus luin että viihdettä kirjoitetaan muille, kaunokirjallisuutta itselle. Pidin sitä hyvänä määritelmänä, kunnes huomasin miten se raja suli kuin vesiväri ja sekoittui siihen toiseen väriin. Ryhdistäydyin ja yritin kirjoittaa vain sitä mitä oli tilattu, viihdettä lukijalle. Siellä se yritys on vieläkin, keskeneräisenä koneessa. Ihan toinen tarina meni julkaisuun. Ja taas oli oppinut vähän lisää. Itsestään, kirjoittamisesta, itsestään kirjoittajana..

    VastaaPoista
  2. Jollei haluaisi lukijoita, voisi kirjoittaa vain päiväkirjaa.
    Hyvä kirjoittaa sekä että. Itselle, muille ja itselle-muille.

    Totta kyllä, että lukijaystävällisyys on aikanaan sulautettu selkärankaan tiukasti, kun kirjoitti viihdettä. Ei mikään huono stigma, mutta joskus haluaisi katkaista sen selkärangan.

    VastaaPoista
  3. Kirjoitan mielummin muille kuin itselleni. Ei niin etten kirjoittaisi siitä missä kohtaa olen elämän oppimisessa. Kirjoitan itsestäni aina kun kirjoitan, mutta kirjoitan aina lukijalle. Käyn vuoropuhelua, yleensä kirjoitan ensin jotain joka kiertää aivoissani ja kun saan asian ulos, kirjoitan kirjeen yställe ja puran asiaa. Se vastaako ystävä, ei ole tärkeintä, vaan se että saan hänet ymmärtämään mitä tarkoitin.

    Minulle on valtavan tärkeää tulla ymmärretyksi. Ei niinkään että saisin lukijoita, vaan niin että se mitä sanon, tulee ymmärretyksi kuten tahdon.

    VastaaPoista
  4. Puhdas viihde (mitä ikinä se sitten onkin) on minusta parhaimmillaan silloin kun se käsittelee vakavia ja vaikeita aiheita. Romanttista ”viihdehöttöä” olen lukenut hirveän vähän, onko se sitten kauhea puute vai ei, en osaa sanoa, tällä kirjallisuudenlajilla on kuitenkin oma tarkoituksensa ja edellyttää myös tiettyjä taitoja.

    Stigmatisoiko se sitten tekijänsä lopullisesti ? Ylipäätään jonkin tietyn lajityypin tekeminen, kun tuntuu että aika iso osa kirjailijoista / kirjoittajista liikkuu vaikeakulkuisessa maastossa: raja-aitojen välissä. Ja rajavartiosto on kummallakin puolen näitä muureja tarkistamassa rajanylittäjiä tai peräti estämässä ihmisten vapaata liikkumista. Toivoa vain pitää etteivät ”vaikeasti luokiteltavat” saa kuulaa kalloonsa ylittäessään rajaa tai tehdessään muuriin reikiä.

    VastaaPoista
  5. Kirjoitan ammatikseni mainontaa. Tai siis ammattitermein sanottuna suunnittelen mainontaa ja markkinointiviestintää. Käytännössä kirjoitan tukuttain tekstejä eri medioihin mutta aina osana mainontaa ja vahvasti yhteistyössä visuaalisesta puolesta vastaavan ihmisen kanssa.

    Aikoinaan, aloittelijana, pyrin kovinkin "luoviin" sanallisiin ratkaisuihin, tuomaan teksteihin edes jotain itsestäni. Hyvin pian ymmärsin, että suurimmaksi osaksi "omaa itseä" varten ovat eri kanavat. Homma ei toiminut, kun siinä pyrki päälle "väärä ääni": minä. Se taas on eri asia kuin omaääninen ratkaisu.

    Samaan aikaan olen myös kirjoittanut viihdettä. Periaatteessa olen kirjoittanut sitä kuin mainontaa: tietylle kohteelle, tietyt lainalaisuudet mielessä.

    Kohdeajattelu on niin piirtynyt selkäyritimeen, että nyt, kun kirjoitan romaanikäsikirjoitusta (itselleni?) revin kuitenkin stressiä mahdollisesta kohteesta. On ollut melkoinen opettelu höllätä ja päästää irti. Ajatella, että kohde on se, joka kohdalle sattuu. Jos nyt koskaan päästään niin pitkälle :)

    VastaaPoista
  6. Reine, kukahan neropatti yleensä on keksinyt moisen ajatuksen, että viihdettä kirjoitetaan muille ja kaunokirjallisuutta itselle. Kuolleena syntynyt aforismi mielestäni.

    Susu, voishan se tosiaan olla ylvästä kirjoittaa piittaamatta lukijoista ja sitten ylvästellä sillä miten tyhmiä ihmiset ovat, kun eivät ymmärrä hyvän kaunokirjallisuuden päälle.

    Anonyymi, tuo ymmärretyksi tulemisen halu on itselläkin liittynyt kirjoittamiseen voimakkaasti. Se on tärkeä motiivi tässä työssä, mutta tuottaa myös jatkuvasti pettymyksiä, koska lopulta ihmiset ymmärtävät kuitenkin aina omalla tavallaan asiat.

    Se onkin kiinnostava kysymys Hirlii, että stigmatisoiko viihdehöttö tekijänsä. Monet sitä ainakin pelkäävät, että niin käy. Toisaalta asiaa voi olla vaikea todistaa, että huono mäihä ja menestys muissa kirjoitusprojekteissa johtuisi stigmasta. koska on niin monia syitä siihen, mihin eri projektit voivat kaatua.

    Ahaa Vaivanpalkka, mutta kyllähän sinulla nytkin on kohde, koska kirjoitat itsellesi. Ja toivot saavasi kässärin julki, jolloin ehkä toivot lukijoiksi itsesi kaltaisia ihmisiä.

    Jos kirjoittaja ei ajattele kohdettaan, niin se ei välttämättä kuitenkaan ratkaise mitään, koska seuraavassa portaassa kohdetta kuitenkin ajatellaan. Vai ratkaiseeko?

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!