Pidetään yhteyttä. Tuttu fraasi, jonka lausuu ajattelematta asiaa useinkaan sen enempää. Mutta eräänä päivänä yhteydenpito loppuu. Sain asiasta muistutuksen, kun eilen tuli puhelu sairaalasta. Tällä kertaa yhteydenpito vielä jatkuu, mutta ihmissuhde asettui joka tapauksessa uuteen perspektiiviin.
Olen lukenut vanhoja kirjeitä. Niissäkin toistuu sama pyrkimys yhteydenpitoon. Kirjoita taas mitä teille kuuluu. Kirjoitan, kun en ole aikoihin kuullut uutisia teiltä. Miten teillä voidaan, täällä voidaan hyvin. Odotan taas kirjettäsi. Ja jollakin tavalla nuo yli seitsemänkymmenen vuoden takaiset vetävät minutkin, joka kirjoittamisajankohtana en ollut vielä syntynyt, kirjoittajien ja vastaanottajien yhteyteen.
Minulla on lapsuudesta asti ollut toistuvasti kokemusi siitä, että minut on suljettu pleksikuplan sisälle. Lapsena makasin vuoteessani ja kuvittelin itseni avaruuteen kiertämään ilman toivoa, että koskaan pääsisin takaisin maan kamaralle. Avaruuslennoillakin pidetään yhteyttä maahan, mutta minun kuvitelmalentoni olivat sellaisia, että olen yksin kuplan sisällä, en koskaan pääse takaisin maahan eikä kukaan kaipaa minua.
Ihmiskunnan historia on täynnä ihmisiä jotka syntyvät ja kuolevat ilman että kukaan piittaa. Tälläkin hetkellä meidän sivistynyt yhteiskuntamme poistaa keskuudestaan ihmisiä, joita se ei kaipaa. En kirjoita sitä a-alkuista sanaa tähän, koska en halua joutua paskamyrskyyn sen vuoksi, että minulla on valtavirrasta poikkeava kanta.
Mutta ne jotka syntyvät ihmisyhteisöön joka huolehtii jäsenistään, alkavat heti pitää yhteyttä. Kunnes yhteydenpito loppuu.
Kuolemassa ei pidetä yhteyttä. Paitsi ne jotka uskovat, että sielu palaa Jumalan yhteyteen, tai vaihtoehtoisesti kummituksena häiritsemään jälkeenjääneiden elämää.
Olen lukenut vanhoja kirjeitä. Niissäkin toistuu sama pyrkimys yhteydenpitoon. Kirjoita taas mitä teille kuuluu. Kirjoitan, kun en ole aikoihin kuullut uutisia teiltä. Miten teillä voidaan, täällä voidaan hyvin. Odotan taas kirjettäsi. Ja jollakin tavalla nuo yli seitsemänkymmenen vuoden takaiset vetävät minutkin, joka kirjoittamisajankohtana en ollut vielä syntynyt, kirjoittajien ja vastaanottajien yhteyteen.
Minulla on lapsuudesta asti ollut toistuvasti kokemusi siitä, että minut on suljettu pleksikuplan sisälle. Lapsena makasin vuoteessani ja kuvittelin itseni avaruuteen kiertämään ilman toivoa, että koskaan pääsisin takaisin maan kamaralle. Avaruuslennoillakin pidetään yhteyttä maahan, mutta minun kuvitelmalentoni olivat sellaisia, että olen yksin kuplan sisällä, en koskaan pääse takaisin maahan eikä kukaan kaipaa minua.
Ihmiskunnan historia on täynnä ihmisiä jotka syntyvät ja kuolevat ilman että kukaan piittaa. Tälläkin hetkellä meidän sivistynyt yhteiskuntamme poistaa keskuudestaan ihmisiä, joita se ei kaipaa. En kirjoita sitä a-alkuista sanaa tähän, koska en halua joutua paskamyrskyyn sen vuoksi, että minulla on valtavirrasta poikkeava kanta.
Mutta ne jotka syntyvät ihmisyhteisöön joka huolehtii jäsenistään, alkavat heti pitää yhteyttä. Kunnes yhteydenpito loppuu.
Kuolemassa ei pidetä yhteyttä. Paitsi ne jotka uskovat, että sielu palaa Jumalan yhteyteen, tai vaihtoehtoisesti kummituksena häiritsemään jälkeenjääneiden elämää.
Tekstit
Hei Kirsti! Taas sinä olet jännän äärellä. Osaat aina kaivaa näitä elämän kiinnostavia yksityiskohtia näytille. Tuon esittämäsi näkökulman lisäksi mieleeni tuli sekin, miten vaikeaa yhteydenpito välillä on. Iän myötä olen paremmin ymmärtänyt, että selviän kunnollisesta yhteydenpidosta vain muutaman ihmisen kanssa kerrallaan. Ehkä se johtuu siitä, että minulle yhteydenpito tarkoittaa enemmän kuin vain pintapuolisten kuulumisten jakamista silloin tällöin. Mutta olen kyllä samaa mieltä, että on kauheaa missä yksinäisyydessä ihmiset joutuvat elämään. Haluaisin huomata ja ymmärtää jos minun läsnäoloani jossain kaivataan. Aina sanotaan, että pitää päättää onko maailmankaikkeus ystävällinen vai vihamielinen paikka (jonkun suuren viisaan ajatus..Einstein?). Minusta asetelma on aina tuntunut naurettavalta. Hitto vieköön, sehän on molempia, ei vain jompaa kumpaa. On myös taitolaji kaivaa kauneutta esille ja vielä itse pyrkiä lisäämään sitä, tämän kauheuden keskellä. Olenko pessimisti? -Mirja-
VastaaPoistaHei Mirja, jäin oikein miettimään tuota maailmankaikkeutta. En ole tiennyt, että on jotenkin yleinen ajatus, että pitäisi valita kumppaa maailmankaikkeus on, ystävällinen vai vihamielinen. Minä ajattelen, että jollakin tavalla pitää päättää oma suhde maailmankaikkeuteen, monien mielestähän se ei ole kumpaakaan, vihamielinen eikä ystävällinen, vaan täysin välinpitämätön. Mutta sekin on vahva kanta ja vaikuttaa ihmiseen joka näin uskoo. Itse ajattelen, että maailmankaikkeus rakastaa meitä. Olen valinnut tämän lähestymiskulman ja haluan turvata siihen ajatukseen. Yllättäen tämän valinnan jälkeen maailmasta avautuu jatkuvasti todisteita sille että juuri näin on. Arvatenkin myös se joka ajattelee maailmankaikkeuden vihamieliseksi tai välinpitämättömäksi kerää nopeasti todisteet uskonsa tueksi. Mutta nyt taisin mennä sivuun aiheesta.
PoistaPäinvastoin, ei mennyt minusta sivuun lainkaan, nimittäin tuotahan ytimessään tarkoitin, että miten voisi valita jomman kumman kannan tähän maailmaan, sillä noita kaikkia kolmea on esillä tässä maailmassa: hyvyyttä, pahuutta, välinpitämättömyyttä. Oma kokemukseni on, että maailma näyttää vuoroin kutakin noista kolmista kasvoistaan. Jostain syystä koen myös, että suru on jollain tavalla aina elämän taustaväri. Suurimmankin ilon hetkellä mielessä häivähtää kaiken väliaikaisuus, häviävyys ja pahuuden jatkuminen vaikka oma elämä olis järjestyksessä. Usein toivon, että voisin nähdä elämän enemmän ilon tanssina kuin tuskan huutona. Ehkä tämmöinen on osittain myös luonteeseen liittyvää. En silti koe itseäni pessimistinä vaan enemmän realistina. -Mirja-
PoistaMinusta tässä mennään perimmäisiin kysymyksiin. Jos ihminen ajattelee, että elämässä kaikki päättyy kuolemaan, en oikein tiedä miten elämän voisi nähdä ilon tanssina. Siihen kun vääjäämättä liittyy kärsimystä ja lopussa joutuu eroon kaikesta rakastamastaan. Jos taas ajattelee, että tämä maallinen vaellus on vain yksi vaihe ihmiselämässä, ajalliset kärsimykset asettuvat toiseen perspektiiviin. Tässä siis liutaan teologian temmellyskentälle.
PoistaOlen samaa mieltä, että asunnottomia tai alkoholisteja kohdellaan sivistyneessä yhteiskunnassamme huonosti. Tosin asunnottominen tilanne on parantunut paljon viime vuosina.
VastaaPoistaHeh, en ajatellut asunnottomia enkä alkoholisteja, mutta totta, olisi vaikea ajatella stadionillista innostunutta yleisöä Alkoholistin tähden viihdespektaakkelissa, joka keräisi estraadille kaikki nimekkäimmän starat, keräisi jättiluvut kaupallisilla televisiokanavilla ja lopulta myös mukavan potin alkoholistien uutta liekkihotellia varten.
VastaaPoistaOnko maailmankaikkeus hyvän- vai pahantahtoinen? Eikö se ole sekä-että eikä joko-tai?
VastaaPoistaTämä tietenkin on täysin riippuvainen kokijasta. Olen pahoillani heidän puolestaan, jotka kokevat elämän, maailman, toiset ihmiset, erilaiset ilmiöt, koko yhteiskunnan vain kahden dikotomian: hyvä-paha -akselin kautta. Se johtaa hyvin helposti kovin mustavalkoiseen maailmankuvaan. Demonisoivaan ja myös idealisoivaan ihmiskuvaan.
Hyvä ja paha tulevat näkyviksi vain toistensa kautta, eivät poissaolonsa kautta. Ne ovat kuin kaksi yhteen liitettyä kättä. Ne ovat meissä jokaisessa ja meidän ulkopuolellamme.
Yhteiskuntasuhde on kiinnostavampi kuin suhde maailmankaikkeuteen, jolla harvoin on maallisen elämämme kannalta niin merkityksellisiä seurauksia kuin on yhteiskunnan, ihmisyhteisön, vuorovaikutussuhteilla ihmisten elämään. Yhteiskuntasuhde on vähintään kaksisuuntainen, useimmiten hyvin moniuloitteinen asia. Niin yksilöiden kuin ihmisyhteisöjen ja koko yhteiskunnan kannalta.
Yhteiskuntasuhteet eivät ole ainoastaan abstraktioita tai käsitteellis-älyllistä saivartelua, koska kukaan ei elä täysin yhteiskunnan ulkopuolella, ei edes luostarielämää viettävä nunna tai munkki. Heistä sentään useimmat rukoilevat päivittäin ihmisten ja ihmiskunnan puolesta, maallisessa maailmassa menestyneet eivät niinkään aina.
(tämmöisiä tuumailuja tuli mieleen kommenteista ja varsinaisesta tekstistäsi).
Kiitos kommentista!
VastaaPoista"Yhteiskuntasuhde on kiinnostavampi kuin suhde maailmankaikkeuteen, jolla harvoin on maallisen elämämme kannalta niin merkityksellisiä seurauksia kuin on yhteiskunnan, ihmisyhteisön, vuorovaikutussuhteilla ihmisten elämään." Juu onhan se näinkin, mutta jos taas ajatellaan teologisesti, niin nimenomaan suhde maailmankaikkeuteen on merkityksellinen. Mitä meille tapahtuu, kun elämä päättyy. Joudummeko tilille, vai päättyykö kaikki? Olen kyllä itsekin kiinnostunut yhteiskunnallisista kysymyksistä, enkä näe teologiaa ja yhteiskuntatieteitä mitenkään vastakkaisina tai toisensa poissulkevina.