keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Mielenhallintatekniikoita

Huomenta. Kuten kuvasta näkyy olen ulkoistanut oman tulevaisuutta kohtaan potemani kauhun koiraan. Se värisee, vinkuu, piiloutuu, kyyhöttää minun puolestani, joten minä voin keskittyä tekemään rohkeita ja näyttäviä tekoja.

Mutta mistä voisi löytää otuksen, joka kadehtisi minun puolestani, niin ettei minun tarvitsisi myrkyttää ainutkertaisen elämäni kauniita päiviä kateudella.

Kateushan ei kannata, se vie kalatkin vedestä, mutta entä jos on saanut sellaiset eväät, että on kokenut aina jäävänsä paitsi asioista, jotka muille tulevat luonnostaan ihan pelkän olemassaolon perusteella.
Mitä jos on elämässään aina saanut kokea, että syrjitään, koska oma olemus nyt vaan on niin kerta kaikkiaan väärä ja sopimaton ja ajatukset, mielipiteet, maailmankuva, se vasta väärä onkin. Eikä pelkästään väärä, vaan naurettava. Entä jos on aina saanut kokea, että toiset pääsevät etenemään. Toiset ovat suosittuja. Toisille avautuu mahdollisuuksia, mutta minulle avautuu vain ulko-ovi. Joku nyt tietysti ajattelee, että tuo vaan kuvittelee. Juu, se voi olla, mutta kokemus on vahva siitä huolimatta.

Kateus on syväänjuurtunut paheeni. Mielelläni ulkoistaisin kateuden johonkin objektiin, jonka sitten murskaisin. Nlp-tekniikassa harrastetaan sellaista mielikuvien tasolla, mikäli olen oikein ymmärtänyt, mutta se on ihan liian laimeaa minulle. Rippituolissa näitä juttuja tulee käsiteltyä. On helpottavaa, kun voi suoltaa ulos kaikki myrkkynsä kaunistelematta, ja sitten toinen määrää katumusharjoitukseksi pari Ave Mariaa.

Share/Bookmark

15 kommenttia:

  1. Kateus on vaikea asia, mutta ah, jos sen osaa myöntää! Entä kehen vertaa? Moni on kateellinen sinulle kun olet oikea kirjailija. Kateus kulkee ketjussa. Kirkasta mieltä ja viisautta, sinulla on vielä paljon annettavaa. Niin montaa olet ilahduttanut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No toivotaan, että olisi vielä jotain annettavaa. Kiitos kommentista!

      Poista
  2. Voi koira-parkaa! Noin pieni ja niin paljon vastuuta.

    Kateus on inhimillistä, harva sitä myöntää tuntevansa, kiitos siis asian nostamisesta esiin.

    Tuon anon kommentin allekirjoitan täysin, elät monen unelmaa, elät kirjailijan, taiteilijan elämää.
    Siitähän tässä pöytälaatikkokirjailijoiden luvatussa maassa niin moni unelmoi.

    Kateus ja kunnianhimo, ne kait kulkevat käsi kädessä, ainakin itselläni. Harvoin mitään materiaalista tulee muilta kadehdittua, mutta taitoja, lahjakkuutta kylläkin.
    Eihän siinä muu sitten auta kuin yrittää opetella itse enemmän, tulla paremmaksi siinä mitä tekee tai katkeroitua, mikä on kyllä kamala tapa viettää elämää.

    Tuo lienee kuitenkin harhaa, että joillekin vaan tulee kaikkea hyvää pelkän olemssaolon kiitokseksi. Julkisuuskuva on (onneksi) muuta kuin ihmisen sisäinen maailma.

    Tämä kommenttiloota on muuten niin pieni, etten juuri näe, mitä olen aikaisemmin kirjoittanut. No, ei kait sen ole väliä.

    NLP..joo, ei auta, rippi kuulostaa paljon tehokkaammalta.

    Joku jossain (terapiassa?) sanoi, että kateus pitää valjastaa hyvään käyttöön, ruotia sit tunnetta, löytää sieltä ne suunnat, jota kohti haluaa pyrkiä ja tehdä sitten töitä sen eteen. Hmm, niin varmaan, kuulostaa kyllä kauhean työläältä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kirjoittanut tuohon asiaa aivan avoimesti. Kahdehdin erityisesti ihmisten ulkoisia asioita. Kauneutta, nuoruutta, hyviä yhteiskuntasuhteita, varallisuutta. En oikeastaan koskaan kadehdi sitä, jos ihminen on hyvä jossain. Se vain piristää ja innostaa pyrkimään samaan. Kadehdin toisilta asioita jotka ovat mahdottomia saavuttaa. Tämä on todella typerä ominaisuus.

      Se on totta, että kommenttilaatikko on liian pieni.

      Minusta vähän tuntuu, että jos kateutensa pystyy valjastamaan johonkin hyvään, niin sitten on kyllä jo aikamoinen mestari. Itse en jaksaisi ottaa moista urakkaa huolekseni:-)

      Poista
    2. Auts, kauneutta ja nuoruutta emme voi enää saada, tuskin varallisuuttakaan, mutta tähdätkäämme viehttävään vanhuuteen :D

      Poista
  3. Kirsti hyvä, katso nyt miten seesteiseltä ja kauniilta näytät tuossa kuvassakin. Siis tuossa profiilikuvassa (ei toisessakaan mitään vikaa ole :) ). Ole loistelias itsesi ja kirjoita meille nyt vain hyviä kirjoja niin me olemme tosi tyytyväisiä :D t. Satu

    VastaaPoista
  4. No juu, mutta loisteliaisuus vaatii joskus sisimmän perusteellista ruoppausta...

    VastaaPoista
  5. Voikohan tällaista kysyä, mutta on aina kiinnostanut, että millaista ripillä käyminen on? Tuntuiko se aluksi oudolta? Millaisia tunteita siihen liittyy...

    Minusta ihminen on pitkällä kun tunnistaa omat heikkoutensa ja alhaiset taipumuksensa. Mikään ei ole kavalampaa kuin piilokateus ja "muka" iloitseminen toisten onnistumisista sun muista. t. Sini

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos ripittäytymisen tekee kunnolla niin sehän ravistelee koko olemusta. Varsinaista ripittäytymistä edeltää omatunnontutkiskelu, joka on ripittäytyjän omalla vastuulla. Jos pohjatyöt on tehty huolellisesti niin operaatio on ohi muutamassa minuutissa. Mutta onhan merkillinen kokemus kieltämättä. Itse sain aikoinani sen ohjeen, että jos ripittäytymisen jälkeen tulee alavireinen huono olo, se tarkoittaa, että jotain on mennyt prosessissa pieleen. Ripittäytymisestä kuuluu seurata iloa ja vapautumista ja energiaa.

      Poista
  6. Kuvailit enemmänkin itsetunnon ongelmia kuin kateutta. Siihen puree itsetuntemus. Vaati uskallusta tutustua niin hyvin itseensä, että kykenee seisomaan eletyn elämänsä kanssa sopusoinnussa. Olipa se sitten mitä hyvänsä. Se kuitenkin palkitsee. Ei vertaile elämäänsä muiden elämään eikä etenkään katkeroidu. On myös suopeampi muille ihmisille. Erottaa valheen todesta, haaveet realiteeteistä.

    VastaaPoista
  7. Kateus minun käsitykseni mukaan syntyy siitä, että itsetunto on huono. Jos ihmisellä on huono itsetunto, niin sitä ei anonyymin neuvoilla valitettavasti korjata.

    VastaaPoista
  8. Itsetunto on itsekunnioitusta, tervettä omanarvontuntoa. Sen edellytys on realistinen minäkuva.Itsetuntemus. Heikko itsetunto kertoo epärealistisesta minäkuvasta, ja tulee esille myös vääristyneinä suhteina muihin ihmisiin. Sometodellisudessa tämä on jo arkipäivää, vihapuheet ja mediafantasiat vain eräinä esimerkkeinä.

    VastaaPoista
  9. Nii-in. Edelleenkin vain mietin, että jos ei sitä omanarvntuntoa ole, jos on epärealistinen minäkuva, niin mikä neuvoksi? Kaikki terapiaan? Kuka kustantaa?

    VastaaPoista
  10. Enpä tiedä, en osaa sanoa, mutta ehkäpä juurikin joku uskonnollinen yhteisö ja sielunhoito on silloin todella tarpeellinen juttu.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!