Oman hulluuden pidättely on johtanut vuosikymmenien mittaiseen masennukseen, jossa on ollut parempia kausia ja huonompia kausia. Nyt hyvää kautta on ollut aika monta vuotta, mutta pieniä takaiskujakin on tullut. Yleensä aina siinä vaiheessa, kun olen joutunut tilanteisiin jossa on ollut paineita käyttäytyä kuten normaali ihminen.
En tosiaankaan kovin hyvin kestä tavallisia järkeviä ihmisiä, jotka sanovat että sellaista elämä on, turha sitä on jäädä suremaan. Tämä tuli mieleen, kun mietin taas sitä miten aktiivisia jotkut ihmiset ovat, miten he tuntevat paljon ihmisiä, miten he verkostoituvat ja pistävät myönteisiä statuspäivityksiä facebookiin.
Sen olen ehkä oppinut, etten jää enää rypemään alakuloihin, totean tilanteen ja käännän katseeni eteenpäin, vaikka sitten vähän väkisin. Nytkin monenlaiset tekemättömät asiat ja velvoitteet ja pelot ja epätoivon idut muhivat sisimmässä ja houkuttavat jäämään sohvalle ruikuttamaan, vaan en voi en voi en voi, sillä minä lähden Nuorisokirjailijoiden reippaassa porukassa Vilnaan. Eiköhän siellä yksi Ihaa aasi mene sitten joinkuin mukana, vai meneekö. No sen suhteen olemme viisaampia joskus sunnuntain tienoilla.
Otan kameran mukaan, toivottavasti muistan kaivaa sen myös laukusta ja näpsiä ne postikorttikuvat itse.
Tekstit
