Menneisyyden kirjeet veivät itsetunto-ongelmiin

Menneisyyden kaivelun houkutuksille ei pitäisi antaa myöten. Jollakin tavalla kaivelu kuuluu työnkuvaan, mutta aiheuttaa myös huonommuudentunteita. Muilla on elämä ja velvollisuuksia, minä sen sijaan luen vanhoja kirjeitä.

Miksi olen lakannut pitämästä yhteyttä ihmisiin, jotka ovat kirjoittaneet kaikkein ihanimmat kirjeet. On tietenkin mahdollista, että se on mennyt toisin päin. Mutta olen siinä tapauksessa antanut aika helposti periksi.

Kirjeitä lukiessa tajuan senkin, että minulla on ollut vaikeuksia erottaa toisistaan ystävyys ja ystävällisyys. Mutta ehkä sitä eroa ei olekaan niin helppo tehdä.

Olen itse ollut surkea ystävä, se palautuu mieleen kirjeiden kautta.

Luulen, että kyky olla hyvä ystävä edellyttää ihmiseltä hyvää itsetuntoa. Itsetunto-ongelmissa kamppaileva ei pysty olemaan hyvä ystävä. Pitäisi tietysti olla myös kiinnostunut toisen ihmisen asioista, ei pelkästään omistaan.

Menneisyyden kirjeet veivät itsetunto-ongelmiin

Jotenkin ei taas jaksa eikä voi

Marja-Leena oli lukenut Eksyneet. Kiitos mediahuomiosta! Lisäksi Hämeen sanomissa oli ollut kirjasta tällainen arvostelu:
Siinä sanotaan, että tarina on pikkuinen helmi. Onpa söpösti sanottu.

Tällaisista myönteisistä jutuista pitäisi tietysti imeä voimaa kirjoitustyöhön. En tiedä mikä on, mutta kirjoittaminen ei suju. Mieli vain haahuilee.

Jotenkin ei taas jaksa eikä voi

Aivot lyövät tyhjää

Vuonna 2004 tapahtuneen muuton jäljiltä oli muutama pahvilaatikollinen kirjeitä ja kirjoja kadoksissa. Yllättäen ne eilen löytyivät, kun eräs ihminen oli alkanut siivota nurkkiaan.

Tänään olen viettänyt tunteja noiden haisevien paperien kanssa. Järkyttävää, että olen tosiaan varastoinut hamasta esipuberteetista lähtien kaikki saamani kirjeet ja joka toinen niistä kirjeistä alkaa jotenkin niin, että Hei Kirsti, anteeksi etten ole ehtinyt kirjoittaa, mutta on niin paljon tekemistä ja nytkin olen kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kirjettä. Muistan taas millaista oli olla yksinäinen nuori, joka ei osaa olla ihmisten kanssa, mutta joka kirjoittamalla yrittää kurottautua muita kohti, eikä se useimmiten onnistu.

Ei kai tuo asetelma ole miksikään muuttunut. Nyt minä kirjoitan tätä blogia ja joku ystävällinen sielu aina joskus lyö pallon takaisin. Sen sanon, että olisin varmaan ollut nuorena tosi ahkera bloggaaja, jos silloin olisi ollut tietokoneita ja intertötti. Jaa eikö muka ollut.

Nyt kun olen lueskellut noita kirjeitä, tekisi mieli vastata niihin. Siis kirjeisiin, jonka olen saanut yli 30 vuotta sitten. Tässähän olisi ehditty käymään 30-vuotinen sotakin välillä.

Skannasin tuohon alle vuonna 1978 Mynämäen kotiteollisuusoppilaitoksesta saamani virallisen postikortin. Olin ilmeisesti vuodattanut sisintäni virallisiin postikortteihin ja lähetellyt niitä Mynämäellä opiskelevalle kaverille. Kun viestittelyyni tuli pieni tauko, hänen opiskelutoverinsa ja kanslian henkilökunta lähettivät minulle oheisen viestin.

Tässä suomennos, mikäli teksti näkyy huonosti:
Parahin Kirsti, miksi Sinulta ei ole tullut J.Simulalle yhtään iki-ihanaa kaikkien luettavaa virallista postikorttia. Me luokan tytöt ja kanslian väki kuolemme tähän yksitoikkoisuuteen. Joten: pistä hetimmiten kortti tänne J.Simulalle.
Minua nolotti silloin ihan älyttömästi. Nytkin naama punottaa häpeästä kun muistan sen tapauksen. Kuvittelin aina, ettei kukaan jaksa minun juttujani lukea, mutta erehdyin.

Aivot lyövät tyhjää