maanantai 1. elokuuta 2011

Aivot lyövät tyhjää



Vuonna 2004 tapahtuneen muuton jäljiltä oli muutama pahvilaatikollinen kirjeitä ja kirjoja kadoksissa. Yllättäen ne eilen löytyivät, kun eräs ihminen oli alkanut siivota nurkkiaan.

Tänään olen viettänyt tunteja noiden haisevien paperien kanssa. Järkyttävää, että olen tosiaan varastoinut hamasta esipuberteetista lähtien kaikki saamani kirjeet ja joka toinen niistä kirjeistä alkaa jotenkin niin, että Hei Kirsti, anteeksi etten ole ehtinyt kirjoittaa, mutta on niin paljon tekemistä ja nytkin olen kirjoittanut jo vaikka kuinka monta kirjettä. Muistan taas millaista oli olla yksinäinen nuori, joka ei osaa olla ihmisten kanssa, mutta joka kirjoittamalla yrittää kurottautua muita kohti, eikä se useimmiten onnistu.

Ei kai tuo asetelma ole miksikään muuttunut. Nyt minä kirjoitan tätä blogia ja joku ystävällinen sielu aina joskus lyö pallon takaisin. Sen sanon, että olisin varmaan ollut nuorena tosi ahkera bloggaaja, jos silloin olisi ollut tietokoneita ja intertötti. Jaa eikö muka ollut.

Nyt kun olen lueskellut noita kirjeitä, tekisi mieli vastata niihin. Siis kirjeisiin, jonka olen saanut yli 30 vuotta sitten. Tässähän olisi ehditty käymään 30-vuotinen sotakin välillä.

Skannasin tuohon alle vuonna 1978 Mynämäen kotiteollisuusoppilaitoksesta saamani virallisen postikortin. Olin ilmeisesti vuodattanut sisintäni virallisiin postikortteihin ja lähetellyt niitä Mynämäellä opiskelevalle kaverille. Kun viestittelyyni tuli pieni tauko, hänen opiskelutoverinsa ja kanslian henkilökunta lähettivät minulle oheisen viestin.

Tässä suomennos, mikäli teksti näkyy huonosti:
Parahin Kirsti, miksi Sinulta ei ole tullut J.Simulalle yhtään iki-ihanaa kaikkien luettavaa virallista postikorttia. Me luokan tytöt ja kanslian väki kuolemme tähän yksitoikkoisuuteen. Joten: pistä hetimmiten kortti tänne J.Simulalle.
Minua nolotti silloin ihan älyttömästi. Nytkin naama punottaa häpeästä kun muistan sen tapauksen. Kuvittelin aina, ettei kukaan jaksa minun juttujani lukea, mutta erehdyin.

Share/Bookmark

22 kommenttia:

  1. Ehkä tuosta aikoinaan oli luettavissa jotain piruilun tynkää (mikä selittäisi silloisen punastumisesi), mutta vuodet ovat liottaneet pois sellaiset sävyt ja nyt tuota kyllä kuuluu lukea ihan vilpittömin mielin, ja huokaista perään: ihqu!

    VastaaPoista
  2. No kirjeistä avautuu uusia aiheita sarjakuviisi. Piirrä piirrä, tuskin maltan odottaa, sanoo Salme.

    VastaaPoista
  3. Ehkä korttiesi tekstit olivat tyyliltään niin nokkelia ja hauskoja, että lievän piruilun ohessa oli myös ihailevaa sävyä!

    VastaaPoista
  4. Muistan kyllä suoltaneeni kortteihin jotain alitajunnanvirtaa. Ne olivat tunteenpurkauksia jotka puristin kortin muotoon ja pistin maailmalle. Johonkin hermoon ne varmaan kolahtivat, kun piti tuollainen kortti minulle lähettää, sen minä silloinkin tajusin.

    VastaaPoista
  5. Minäkin olin nuorena innokas kirjoittamaan kirjeitä. Tykkäsin myös lukea toisten lähettämiä kirjeitä, mutta luulen olleeni innokkaampi kirjoittaja kuin kirjeenvaihtotoverini. Muistan nolostelleeni omaa ylenmääräistä innokkuuttani. Usein kirjoitinkin pitkiä usean sivun pituisia vuodatuksia odottaessani "säällistä" kirjeenpostittamisaikaa.

    VastaaPoista
  6. Voi että. Minä kyllä samastun tähän. Olen viime aikoina miettinyt mitä kaikkea elämän varrella tarkoittaa ja on tarkoittanut se että minä puolestani olin aina kakkostyttö. Yleensä minulla oli kaverina ykköstyttö, ja siitä sitten tippui murusia pöydältä jos hyvin kävi.Yleensä ei. Arvaa onko asetelma säilynyt ihan viime aikoihin asti, nyt vasta (vajaa 50 v) huomaan kasvavani siitä vähitellen ulos.

    Ajattelen että tällaista kokemusta tai sen puuttumista ei oikein edes pysty välittämään toiselle, jolla on ollut kovin erilainen nuoruus. Ja toisaalta, nyt ajattelen jo niinkin, että ehkä ei sillä viime kädessä ole niin kovin suurta väliäkään millaista silloin aikanaan oli. Oli mitä oli, jossain vaiheessa Luojan kiitos sitä saattaa olla tarpeeksi vanha jatkaakseen matkaansa. Mutta juu, välillä kyllä sivaltaa täälläkin...

    VastaaPoista
  7. Celia, eikö ole aika kumma, että pitää nolostella, jos on ahkera kirjoittamaan kirjeitä. Mutta hiukan nololta minustakin tuntui.

    Liisa, minä aina kadehdin kakkostyttöjä, koska heillä kuitenkin oli edes ne murut ja hiukkasen hauskempaa kuin minulla, joka en halunnut olla kakkostyttö, vaikka ykköstytöksikään ei ollut ainesta. Mutta siis pysyviähän tällaiset käytösmallit ovat, selkeästi.

    VastaaPoista
  8. Nolostuminen on ihan tuttua minullekin, olen aina kirjoittanut kirjeitä, yrittänyt supistaa sanottavaani kaikesta siitä, mitä haluaisin kirjoittaa. Joskus kirjoittaminen ja vastauksen saaminen on toiminut hyvin, joskus ei, kun toinen osapuoli ei ole ehtinyt, osannut, jaksanut, tahtonut kirjoittaa.

    VastaaPoista
  9. Minulle on jäänyt mieleen sellainen Markku Envallin essee, jossa hän jakaa ihmiskunnan kahteen leiriin. Niihin joille on luontaista ilmaista itseään ja pitää yllä kontaktia muihin kirjeiden kautta. Ja niihin joille se ei ole luontaista. On turha pommittaa kirjein ihmistä, joka ei tajua kirjeiden päälle. Nuorena en tätä tietenkään tajunnut, mutta nyt vanhana yritän muistaa.

    VastaaPoista
  10. Aika ennen fb:tä ja tekstiviestittelyä oli sellaista, että kirjeiden kirjoittaminen ja niiden saaminen oli hieno hetki. En tunnista tuota nolostelun tunnetta, ellei nyt kirjoittanut/lukenut jostakin sellaisesta joka nostatti nolouden tunteita. Tai no silloin, kun lukee toisten kirjoittamia kirjeitä aivan muille kuin minulle tulee olo, että on alueella jossa en saisi olla, vaikka ne ihmiset ovat olleet haudassa jo vuosia. Osa kirjeistäni on sellaisia etten kykene lukemaan niitä vielä, liittyvät joko sellaisiin ihmisiin tai sellaisiin asioihin joiden käsittelemiseen en ole valmis.

    Minullakin on tallella isot niput niin omia kirjeitä kuin sukulaistenkin kirjeitä, niistä selviää jälkikäteen aika monet asiat, tai ainakin niin kuvittelee.

    Se ero minusta niissä on tähän päivään verrattuna, että ihminen keskittyi kirjoittamaansa, ja aivan toisin kun tänä julki(-suus)kirjoittamisen aikakautena tai jatkuvan "on-line" olon aikakautena. Toki sitä oltiin on-line ja virtuaalisia ennen verkkomaailmojakin, mutta aivan toisella tavoin. Ajatuksissa, sisäisesti ja yksityisesti, joten tiesi kirjeen saatuaan että tuo ihminen on nyt todella nähnyt vaivaa ja oikeasti kääntyy nyt juuri minun puoleeni, puhuu minulle.

    Julkikirjoittaminen poikkeaa tuosta kokemuksesta, siitä puuttuu tuo intiimi, läheinen sävy. Kirjoitetaan kaikille, ja jos kahdenkeskisyys tehdään julkifoorumeilla niin muista lukijoista tulee väistämättä vähän tirkistelijöitä. Henkilökohtaisen ja julkisuuden raja menee rikki. Toisaalta ihminen joka kirjoittaa julkifoorumille, kuten nyt minäkin tähän, tietää että tätä lukee muutkin kuin bloginpitäjä, ja se vaikuttaa tapaa kirjoittaa.

    Jotkut kirjailijat onnistuvat kirjoittamaan kirjansa niin, että niistä välittyy sellainen kirjeenomainen intiymys tai kerronnallinen kahdenkeskisyys, jolloin tuo lukijan onni ja ilo on moninkertainen. Muistan kerran erään kirjailijankin sanoneen ettei kirjoita kaikille vaan yhdelle lukijalle, kerrallaan.

    Kirjeet kuten päiväkirjatkin ovat tärkeä tapa olla yhä yhteyksissä, niin kirjoittajalleen kuin lukijalleenkin. On vähän vaikea uskoa siihen etteikö henk.koht. kirje koskettaisi, ihan toisin kuin fb-profiilin päivitys tms., että tuo Envallin lausuma tuntuu minusta vieraalta, mutta saattaa se tietenkin olla niinkin ettei kannata kirjoittaa kirjeitä ihmiselle joka ei niitä lue.

    VastaaPoista
  11. Jos sähköposteilee jonkun kanssa, se kuulostaa nykyään ihan normaalin ihmisen toiminnalta, mutta minä, joka kirjoitan kirjeitä ja peräti käsin, monellekin ihmiselle, olen kummajainen.

    Jos mainitsen jotain ystävästäni, jonka kanssa olen tiiviisti kirjoitellut kirjeitä vuodesta 1988, voidaan vastata, ettethän sä edes ole tavannut sitä. No en ole, mutta kyllä vuosien kirjoittaminen tekee sen, että tunnen toisen jo hyvin läheiseksi.

    Onneksi on vielä ihmislaji: Kirjeitä kirjoittavat ihmiset!

    VastaaPoista
  12. "Onneksi on vielä ihmislaji: Kirjeitä kirjoittavat ihmiset! "

    Koska en peukuta enkä fanita enkä aio opetella niitä, siksi sanon vain kirje- sekä postikortti-ihmisenä: Onneksi on !

    VastaaPoista
  13. Kadehdin vilpittömästi ihmisiä, joilla on pitkiä kirjeenvaihtotoveruuksia. Omat suhteeni ovat aina katkenneet toisen osapuolen väsähtämiseen tai tms. Joskus se osapuoli olen ollut minäkin. En juurikaan ole enää kirjoitellut kirjeitä enkä kortteja, mutta ehkä tulen taas vähitellen pieneen herätykseen siinä asiassa.

    VastaaPoista
  14. Korttien lähettely ja saaminen on tosiaan myös ihanaa! Esim. taidemuseoiden ja muidenkin museoiden myymälöistä löytyy mielenkiintoisia kortteja, joilla voi kertoa jotain omasta fiiliksestään tai ajatella, että sopii tunnelmaltaan vastaanottajalle, tai sitten kortti on vain yksinkertaisesti puhutteleva tai kaunis.

    Kortteja sentään vielä lähetellään yllättävänkin paljon, kun lukumääriä joskus kuulee. Taitaa suurin osa olla joulukortteja tai vastaavia, mutta kai siihen määrään muutakin mahtuu.

    VastaaPoista
  15. Olisi kivampi kirjoitella kortteja jos olisi kaunis käsiala. Tällä hetkellä haaveilen eniten siitä, että voisin tehdä kortteja.

    VastaaPoista
  16. Olipas mukavaa löytää kaikuja hamasta mennei-
    syydestä! Tosin tyttäreni välityksellä, jonka blogin lukijaksi kuulemma olet ryhtynyt ja joka vinkkasi tästä mukavasta kuriositeetista sähköpostissa äsken. Muuten; kortin viimeinen allekirjoitus kuuluu hänen kummitädilleen... Maailma - tai ainakin Suomi - on HYVIN pieni!

    Missään tapauksessa silloin ei ollut kyse piruilusta. Posti tuli siellä avohyllylle, missä kuka luki mitä luki. MINÄ (siis tuo entinen J. Simula) en postiani muilla luetuttanut, vaan minkäs mahdoin, kun se siellä hyllyllä oli kaikkien luettavissa ennen kuin kantautui minun hyppysiini. Näköjään tuleva ammattisi oli jo silloin haamuna taustalla ja innokkaita ja kiinnostuneita lukijoita riitti...

    Siis oikeastaan pidit eräänlaista manuaalista blogia jo silloin. Oli aikaasi rutkasti edellä!!!

    VastaaPoista
  17. Hei Jaana, hienoa että ilmoittauduit! Mietin vähän, että onko moraalitonta skannata kortti tänne blogiin nimikirjoituksineen, mutta kiusaus oli liian suuri. Löysin tosiaan tyttäresi blogin, tosin en ollut ihan satavarma asiasta ennen kuin nyt. Luonnollisesti minua kiinnostaisi tietää mitä sinulle kuuluu ja muuta sellaista. Muistan, että tästä korttiasiasta oli meillä jotain puhetta jo silloin aikanaan. Selitit kyllä miten se asia meni, ja ymmärsin ettei sinulla ollut osuutta asiaan. Kyllä minäkin ajattelen, että sellainen korttien ja kirjeiden lähettely oli eräänlaista bloggaamista. Jos ei ole liikaa vaadittu, niin pistä nyt muutama rivi mun sähköpostiin kuulumisistasi.

    VastaaPoista
  18. uh, liikaa kaikuja. muuton jäljiltä on yksi laatikko jossa ovat kaikki vanhat päiväkirjani, mutta niitä ei käy lukeminen edes änkyräkännissä, joten sitten kun jaksan revin niistä sivut ja laitan uudet tilalle. pari viikkoa sitten sain paketin jossa piti olla jotain "tärkeää". olihan siinä muutama vihko, mutta myöskin kaikki ne teiniaikojen kirjeet jotka olin nimenomaan käskenyt ex-miestä polttamaan. pane lapsi asialle..... täytyy ottaa mukaan sytykkeeksi kun menen syyskuussa synnyinseudulle pariksi päiväksi.. vanhat kirjeet voisi olla aivan mukavia luettavia jos ne eivät vain muistuttaisi kaikesta pahasta ja ilkeästä. toivon että polttaminen auttaa unohtamaan. *huokaus*

    VastaaPoista
  19. Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on ihan itsemurhaa, mutta silti kannustaisin säästämään ne, samoin kuin kirjeetkin. Pahoja ja ilkeitäkin juttuja kannattaisi ehkä rajatusti ja hallitusti katsoa suoraan päin jotta osaisi välttää ajautumisen vastaaviin negatiivisiin kuvioihin.

    VastaaPoista
  20. Tuskinpa kukaan allekirjoittaneista tuossa kortissa pahakseen panee kuviota. Jos sinä julkaiset tuollaisen, menee se kyllä IHAN samaan piikkiin kuin heidän tempauksensa kolmekymmentä vuotta (ei kun enemmän - hyi hitto kuinka kaikesta on niin pahuksen pitkä aika) sitten...

    Laittelen postia kyllä, kun tulee sopiva väli.

    Hiukan jo tiedät kuulumisistani - eli voit arvailla - kun tuota yhtä blogia luet. Mutta lisää tulee kyllä - jossakin vaiheessa.

    terv. Jaana

    VastaaPoista
  21. Mitään muuta en kuvioistasi sitten tiedäkään kuin tuon asian. Mutta voin tietenkin arvailla mitä kaikkea sellainen merkitsee. Sen verran kuin lapseton, kirjaton karjaton nainen nyt voi arvailla. Voimia teille.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!