Miehenä olisin mediaseksikkäämpi

Sukupuolten moninaisuutta lähestyttiin
yksipuolisesti

Terveiset Sastamalasta Vanhan kirjallisuuden päiviltä. Kävin kuuntelemassa kaksi keskustelua. Niin&näin lehden toimittajan puheenjohtamaa sukupuolikeskustelua aiheesta Mitä on sukupuoli, kuva tuossa vieressä. Ja alimmaisena kuva keskustelusta: Raamattu, intohimojen kirja, keskustelijoina Matti Myllykoski, Hannut Mäkelä ja Taanila ja keskustelua luotsasi Bibliofilien seuran Sakari Katajamäki.

Olin ensin kuuntelemassa Raamattukeskustelua. Olisin kaivannut mukaan ihmistä, jolla ihan oikeasti on intohimoinen suhde Raamattuun. Keskustelua vaivasi anemia, mutta se ei niin kovin kauheasti haitannut, koska keskustelijat olivat kohtuullisen valovoimaisia. Taanila oli tuttuun tapaan räyhähähenki ja Matti Myllykoski piti teologista lippua sen verran korkealla kuin liberaaliteologille on yleensä mahdollista. Hannu Mäkelä tyytyi myhäilemään. Tulkitsin kaikki osallistujat miehiksi.

Sukupuolikeskustelussa lavalle nousi neljä henkilöä.

Tilaisuus oli valistushenkinen. Käsitin, että ihmisen pitäisi oikeastaan saada itse määrittää sukupuolensa. Jos minä esimerkiksi päättäisin olla mies, miksi en saisi tehdä niin? Tässä iässä sitä alkaa olla muutenkin aika neutraali habitus, joten askel kohti miehuutta olisi pieni, mutta voisi tuoda lisäarvoa elämääni. Minua on aina vaivannut kaamea epäilys siitä, että miehenä olisi helpompi menestyä esim. rakkausromaanien kirjoittajana. Miehenä olisin mediaseksikkäämpi. Enkö muka?

Kuulin, että on vanhanaikaista pitää lukua siitä ovatko ihmiset miehiä vai naisia. Silti minusta näytti siltä, että lavalle nousi neljä naista, mutta tämä viimeistään osoittaa, että olen konservatiivinen idiootti. Tein muutakin luokittelua, kuten että kahdella oli pitkät housut, kahdella hame. Huomasin, että yksi keskustelia oli väriltään ruskea, kun muut olivat valkoihoisia, mutta tällaistakaan ei ilmeisesti saisi huomata. Ehdin kiinnittää huomiota tällaisiin ulkoisiin juttuihin, koska "keskustelu" oli lähinnä vain yksipuolista retoriikkaa ilman varsinaista kiinnostavaa substanssia. Mutta tulipa harrastettua kulttuuria, mistä annan itselleni papukaijamerkin.

Intohimojen Raamattua ruoditaan intohimottomasti

Miehenä olisin mediaseksikkäämpi

Monikasvoinen ihminen

Onko siinä jokin tarkoitus takana, että puhumme kasvoista. Käytämme siis monikkoa. "Hän kosketti tyttärensä kasvoja". Kuinka monta kasvoa on tyttärellä? Tai ihmisellä ylipäätään. Miten monikasvoinen itse olet?

No tämä on vanha juttu, mutta yhtäkkiä vaan aloin taas ihmetellä. Onhan minulla tietysti housutkin jalassa, vaikkei minulla olekaan kuin yhdet kerrallaan, eivätkä ne oikeastaan ole yhdessä jalassa, vaan molemmissa jaloissa.

Tänään on siis vanhan kansan oikea juhannus, ja minä yritän vähän tehdä taas töitä salaa, vaikka periaatteessa lomailen.

Monikasvoinen ihminen

Iloinen tai masentunut, aivot huijaa

Positiivisuusapostolit väittävät, että ihmisen aivot houkuttelevat häntä juuttumaan negatiivisiin mielialoihin. Linkki tuli ystävältä, joka on sitä mieltä, että poden alakuloa, vaikka minun pitäisi olla kaikenaikaa yläkuloinen, siis iloinen.

Markku Ojanen, onnellisuusprofessori, puolestaan on sanonut, että ihmisen mieli huijaa häntä koko ajan suhtautumaan itseensä ja elämäänsä ylioptimisesti. Ja että masentuneet ovat ainoita, jotka näkevät maailman ja itsensä kutakuinkin realistisesti.

Tajusin, että kirjailijan tehtävä ehkä on kertoa ihmisistä ja maailmasta sellaisena kuin se on, kaunistelematta ja kauhistelematta. Mutta tämä pitäisi osata tehdä niin, että lukijoita kiinnostaa, että he eivät masentuisi kirjan ankaruuden ja toivottomuuden vuoksi, ja ettei kirjoittaja itse luhistuisi ankaran missionsa edessä.

Pako spekulatiiviseen fiktioon ei vapauta kirjoittajaa todellisuuden kuvaamisen moraalisesta velvoitteesta, koska jollakin tavalla tarinat aina kertovat ihmisistä ja maailmasta, vaikka ne sitten kertoisivat pitkälle teknologiassaan edistyneiden hyönteisten yhdyskunnasta avaruudessa.

Mutta kirjailijat ovat perinteisesti vähän huononpuoleisesti selviytyneet tehtävästään, he kyllä osaavat kirjoitella ankaria tarinoita, mutta luhistuvat sitten myös itse helposti. Tai muuttuvat koviksi, kyynisiksi. Ovat jatkuvasti sen oloisia, että ovat joutuneet lapiomaan suuhunsa ämpärillisen paskaa.

Minulla on ollut viime aikoina sen verran haasteita henkilökohtaisessa elämässä, että olen välillä tuntenut oloni alavireiseksi. Minullahan on elämänmittainen masennustausta, mutta synkkyys on ollut poissa, hetkinen, yhdeksän vuotta. Mutta viime kuukausina olen taas saanut tuntea sen puraisuja. Kävin siis tekemässä masennustestin. Mutta sen mukaan ei vielä vaikuta siltä, että olisin masentunut, mikä, yllättävää kyllä, piristi jonkin verran.

Iloinen tai masentunut, aivot huijaa