tiistai 30. lokakuuta 2012

Oi saavu marraskuu

Superlokakuuni lähenee loppua. Olen jännittänyt tätä kuukautta alkukesästä lähtien, miettinyt miten selviydyn kaikesta.

Olen tämän kuukauden aikana luennoinut yhteensä 16 tuntia. Muuta ryhmäopetusta on ollut n.70 tuntia. Olen lukenut noin 300 liuskaa opiskelijoiden tekstejä ja kommentoinut ne. On ollut kahdet kirjamessut ja olen kahtena viikonloppuna ollut opettamassa. Olen leiponut 200 pullaa, viisi kuivakakkua ja tehnyt 100 voileipää. (Voileipiin ei lasketa niitä jotka olen itse syönyt). Olen tehnyt yhden esitteen. Olen kirjoittanut näytelmän ensimmäisen näytöksen kohtuullisen valmiiksi. Olen tehnyt ensi vuonna ilmestyvän lastenkirjan kuvasuunnitelmaa yhdessä kuvittajan kanssa ja editoinut tekstiä noin puoleen väliin. Olen aina jossain välissä hetken kirjoittanut romaania. Vielä tänään vedän neljä tuntia Johdatus luovaan kirjoittamiseen harjoituksia, sitten minulla on viisi päivää vapaata. Sanoisin, että breikki on odotettu.

Marraskuussakin on ohjelmaa, mutta lokakuun kaltaista ruuhkaa ei sentään ole luvassa.

Huomaan, että kiireessä ja paljossa työssä on oma houkuttava puolensa. Voi kuvitella olevansa jotenkin tärkeäkin ihminen. Ei ehdi miettiä metafyysisiä kysymyksiä. Ei ehdi kaivata sitä minkä on kadottanut.

Share/Bookmark

13 kommenttia:

  1. Voi jukra, mikä kuukausi! Tulee mieleen ruuhka menneinä vuosina, onneksi olen päässyt jo irti. Nyt vain nautiskelen ja teen omaan tahtiini.

    Toivottavasti joululoma on häämöttämässä :-)

    VastaaPoista

  2. Hengäsyttävän kuuloinen lokakuu! Ja selvisit!

    Sitä paitsi, olet tärkeä. Monelle. Myös itsellesi.

    VastaaPoista
  3. Susu, juu olen tärkeä, mutta en TÄRKEÄ. Siinä on ero. Kiire saa helposti tuntemaan itsensä jotenkin TÄRKEÄKSI, siis tärkeämmäksi kuin muut ihmiset.

    Uuna, minulle tällainen työruuhka on ihan uutta. En jaksaisi tällaista kovin pitkään. Joululoma on pitkä, ja kevät huomattavasti rauhallisempi.

    VastaaPoista
  4. Kuulostaa elämältä, josta haaveilen! :) Tuollaistahan se taitaa olla! Noita kuukausia kiroillaan ja sitten (ainakin itselläni) tulee niitä kuukausia, kun itketään ja ripotellaan tuhkaa päälle ja muistellaan kaiholla ja odotetaan nälkäisenä taas noita työteliäitä kuukausia.

    t. Mirkka-kollega

    VastaaPoista
  5. Heh, no minä en itke työn perään, jos rahat riittävät...

    VastaaPoista
  6. Kovin hektiseltä kuulostaa, todella. Toivottavasti saat nyt aikaa ihan itsellesi ja riittävästi. Huomaan itse nyt kun voin ottaa hieman rennommin, miten tarpeen on myös levätä. Syödä lounas rauhassa, ottaa pala meksikolaista suklaata ja päikkärit ;)

    VastaaPoista
  7. Kun oikein pinnistän muistiani, niin muistaisin jotain sellaista, että tuommoisessa työtahdissa on kyllä se hyvä puoli, että siinä ei jäädä huokailemaan ja hohailemaan, vaan paneudutaan asiaan ja työ tehdään. Siinä se sitten on, valmiina. Jää sellainen turha jossittelu ja yletön kritiikki pois. Työ ikään kuin sujuu.

    Mikäs on sujuessa ammatti-ihmiseltä!

    VastaaPoista
  8. Miten ihmeessä tuon tahdin keskellä voi kirjoittaa romaania?!

    VastaaPoista
  9. Anonyymi, on se aika huonoa kieltämättä ollut, se kirjoittaminen.

    Hymyilevä eläkeläinen, on tässä tosiaan tuokin puoli, että tulee hommat hoidetuksi. Mutta introverttinä tarvitsisin enemmän aikaa yksinoloon, ja kun sitä ei ole, niin paineet kohoaa.

    VastaaPoista
  10. No onpa tekemistä riittänyt... Hyvä että sulla on palautumisaikaa. Ruuhkat kestää ja niistä voi nauttiakin jos saa oikeasti palautua.

    VastaaPoista
  11. Onhan ollut urakkaa. Onneksi näköpiirissäsi on jo lepoisampaakin aikaa.

    Elämäni muutamissa vaiheissa minäkin olen ajatellut, että jos olisin pitkäuninen, jos osaisin ottaa päikkäreitä, jos tykkäisin makeasta - vaikkapa suklaasta - jos pystyisin dokaamaan, niin olisin vetänyt kahden viikon putkea = puolitajuttomana sängyssä maaten.

    Mulle ajatus lepäämisestä on vieras. "Haudassa huilaan", meillä on tapana sanoa. On tuo kamala henkinen perintö!

    VastaaPoista
  12. Ansku, juu palautuminen on päivän sana.

    Liisa, muistan sinun ennenkin kehuneen valtaisaa työteliäisyyttäsi:-) Minä olen luonnoltani laiskapulla. Nyt olen yrittänyt ajatella, että maksan ehkä takaisin nuoruuden tolkuttomia laiskottelujani.

    VastaaPoista
  13. Jossain tuollaisessa vaiheessa lopetin "pullan leipomisen" eli vähensin minimiin ne työt. jotka eivät ole pakollisia. Alettiin ostaa valmisruokaa ja ostaa lahjoja kaupasta. Tämä tapahtui kylläkin mieheni painostuksesta, kun hän pelkäsi jäävänsä leskeksi. Meillä suomalaisilla naisilla on raatajanaisen geeni.:)

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!