torstai 14. huhtikuuta 2016

Paikka esittäjälle

Olen urakoinut Katherine Pancolin Krokotiilin keltaisia silmiä. Luen sitä kuin piru Raamattua ja syynään syitä suosioon. Tavallaan tykkään Pancolin tyylistä, joskin täytyy sanoa, että elämän tässä vaiheessa näin paksujen kirjojen lukeminen koettelee kärsivällisyyttä.

Pancol kehittelee kolmen sukupolven tarinaa, joten hyvin eri ikäiset ihmiset löytävät siitä samastumispintaa. Päähenkilöt ovat nelikymppisiä, mutta heidän lapsillaankin on merkittävä rooli, kuten myös heidän vanhemmillaan, joten periaatteessa voi ajatella, että kaikista noista ikäryhmistä löytyisi lukijoita.

Samalla, kun kirja on aika tavanomaista chicklittiä, siinä sivutaan kulttuurihistoriaa, teologiaa ja filosofiaa, tässä on siis mahdollisuus juonittelujen ja muotikatsausten ohessa saada hiukan yleissivistystä ja aineistoa omien elämänkatsomuksellisten pohdintojen tueksi.

Se ärsyttää, että tässä on taas yksi lukemattomista romaaneista joissa kirjoitetaan romaania. Positiivinen juonne on se, että sisaruksista toinen kirjoittaa romaanin ja toinen esiintyy romaanin kirjoittajana. He tekevät siis vastaavan sopimuksen kuin Tuula Sariola ja Ritva Sarkola. Sariola antoi nimensä käyttöön ja Sarkola kirjoitti kirjat, mutta siitä saatiin täällä Suomessa käräjät aikaiseksi.  Sariola oli anonut ja saanut kirjastoapurahoja, mitä pidettiin siis petoksena, koska hän ei ollut niitä kirjoja kirjoittanut. Muutenkin kaikki olivat kauhean loukkaantuneita tapauksen vuoksi. Luottamus oli petetty ja muuta sellaista mitä en ihan täysin ymmärtänyt.

Krokotiilin keltaisissa silmissä ei tuhrata tämmöisten juttujen kanssa. On selvää, että tarinassa syntyy menestysteos. Käsikirjoitus on mahtava ja sisaruksista kauniimpi ja valovoimaisempi esiintyy mediassa ja myy persoonallaan kirjoja kuin siimaa. Tämä aika odotuksenmukainen ja tavanomainen sekä toisaalta epäuskottava juonikuvio minua vähän rasittaa, vaikka totta kai, tämähän on viihderomaani, joten tottahan asioiden pitää siinä sujua näin lennokkaasti.

Minäkin ehdotin joskus vuosituhannen alussa eräälle näyttelemistä harrastavalle ystävälleni, että lyötäisiin hynttyyt yhteen. Minä kirjoittaisin romaanit ja hän esiintyisi puolestani kirjailijana. Harmi kyllä hän ei suostunut. Ja olin niin lälly, etten pitänyt pintaani ja etsinyt toista parempaa uhria, sillä se olisi voinut olla ihan hyväkin idea.

Mehän elämme sellaista aikaa, että parhaimmin kaikilla aloilla pärjäävät näyttelijät. Näyttelijät tekevät myyvimmät kirjat ja parhaat poliitikotkin ovat näyttelijöitä. Olennaisintahan on pitkään ollut, että miltä asiat näyttävät.



Share/Bookmark

6 kommenttia:

  1. Olipa viiltävää analyyssia jälleen kerran! Sarkola-Sariola-kuvio oli tosiaan mielenkiintoinen. Luin jossain vaiheessa Sarkolan itse kirjoittamat dekkarityyppiset kirjat. En tiedä miten paljon niitä mahdettiin myydä, mutta Myllylahti niitä taisi aika pitkän sarjan kustantaa. anna

    VastaaPoista
  2. No kyllä ihan kohtalaisia, ehkä hivenen epätasalaatuisia ja kiireen kanssa tehtyjä. Yksi päähenklöistä, Helena Suikkari oli symmpis taistellessaan alkoholiongelmaa vastaan. Myös Mäntyharju oli mukavasti esillä. Ehkä luin niitä siksi, että niissä oli joitakin epätavanomaisia elementtejä eivätkä tuntuneet edustavan kaupallista aallonharjaa. Mutta pientä hiontaa teksti olisi minusta kaivannut. Tulipahan luettua kumminkin.

    VastaaPoista
  3. Pieni kustantamo ei ehkä ole pystynyt satsaamaan kustannustoimittamiseen.

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!