Laiskaa palkitaan yltäkylläisyydellä

Opin viime syksynä, että kurpitsasta voi tehdä muutakin kuin sitä iänikuista pikkelsiä, josta en ole koskaan pitänyt. Huomasin myös, että kaupasta ostettuna kurpitsa tulee hintoihinsa. Halvemmalla saisi kinkkua ja broileria, joita me emme syö ollenkaan. Siispä pistettiin tänä keväänä kurpitsantaimet multiin. Siellä ne ovat olleet puutarhan perällä oman onnensa nojassa, eipä niiden hyväksi ole tehty juuri mitään. Isoin noista painaa kuitenkin 16 kiloa. Olen nyt syönyt kurpitsakeittoa kahtena päivänä ja lisää on luvassa.

Kehnäsienetkin tuli poimittua talteen. Niiden eteen ei tarvinnut raataa senkään vertaa mitä kurpitsojen vuoksi.

Marja-aroniat ovat nekin laiskan puutarhurin unelma. Niitä on muutama pussillinen tuolla kurpitsojen takana. Ei kannata ilkkua kesäkurpitsojen vuoksi, tiedän tiedän että ne ovat venähtäneet liian suuriksi. Mutta yllättävän syötäviä ne silti ovat isoinakin. Aroniat kasvavat itsekseen ja sitten niiden poimiminen on vaivattomampaa kuin mikään.

Oli pakko ottaa kuva saunamökistäkin, jonka piipusta savu niin tunnelmallisesti kohoaa. Minulla on vähän liikaa töitä, mutta mieli on kuitenkin aika hyvä, varsinkin kun saan kuulemma stipendin. En kehdannut kysyä että kuinka suuren. Parin viikon päästä se kai selviää. Aika monta onnenpotkua meikäläisen pitää saada kerralla, että selviän yhden postauksen loppuun asti valittamatta, mutta nyt taisi melkein onnistua.

 Ja tässä vielä alter egoni, heinikossa kiipeilevä pieni rupikonna.

Laiskaa palkitaan yltäkylläisyydellä

Mustikkasoppa on funktionaalista

Välillä muistan, että minulla on vielä kolmaskin blogi, Hömpän helmet. Tarkistin juuri, että blogi on ollut totaalilamassa vuoden päivät. Aina joskus joku kysyy, että milloin Hömpän helmet taas päivittyy.

Minulla on Helmien kanssa se ongelma, että kun luen kirjan, joka olisi juuri omiaan siellä esiteltäväksi, niin kotimaisten kertojien kohdalla tulee pieni empimys. Entä jos Kirjailijasta ei olekaan kiva, että hänen teoksensa ja sydänverensä astia esitellään kevytkirjallisuutena.

On reippaita kirjailijattaria, jotka eivät ole sellaisesta moksiskaan. Joskus toistakymmentä vuotta sitten kyselin Tuija Lehtiseltä, että eikö hänestä tunnu siltä kuin edustamamme  genre potisi pientä arvostusvajetta, mutta ymmärsin ettei häntä olisi voinut mikään maailman asia kiinnostaa vähemmän. Lukijat arvostavat, ja se riittää. Ymmärsin, että siinä puhui Suuri Viisaus, päätin itsekin ryhtyä viisaaksi, vaan toisin kävi. Juutuin jauhamaan tätä eri kirjallisuudenlajien arvojärjestystä, kirjoitin aiheesta jopa romaanin (Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin).

Lanukirjailijana mainetta niittänyt Romppainen on tehnyt Karistolle romaanin vauvakuumeisesta sinkusta. Kirja on vitsikäs, tarkkanäköinen, lämminhenkinen. Kariston juhlissa haastattelija Raisa Rauhamaa kyseli, että saako kirjaa kutsua chicklitiksi. Katariina kiemurrellen sanoi, että chicklit on ihan ansiokas genre, mutta hänen romaanissaan ihmiset viettävät ihan tavallista suomalaista elämää, eivätkä shoppaile piikkarit jalassa.

Suomaisen naistenromaanin aika perustavaa laatua oleva piirre taitaa kuitenkin olla juuri tuo ihmisen kokoinen romantiikka ja elämä jota ne kuvaavat.

Olen joskus miettinyt, miksi kirjallisuuskriitikot niin harvoin tarttuvat Mustikkasopan kaltaisiin kirjoihin. (Toivotaan, että Mustikkasoppa tuottaa tässä kohden poikkeuksen). Olen tullut siihen tulokseen, että ammattiarvostelijoiden läpikyynistynyt ammattikunta ei korroosion syömissä sydämissään kykene enää tunnistamaan sitä todellisuutta jota Mustikkasoppa kuvaa. Kaiken pitäisi päättyä siihen toteamukseen, että elämä on lohdutonta, eikä mieltä missään, sitten vasta he ovat tyytyväisiä. Mutta me jotka panemme toivomme rakkauteen tietenkin voimaannumme tällaisista teoksista.
 

Mustikkasoppa on funktionaalista

Terveiset Kariston kirjajuhlista

Illan ohjelmaan kuului kirjailijoiden ja kuvittajien pikakoulutus helpostilähestyttäviksi esiintyjiksi ja vuorovaikutteisiksi ihmisiksi.

Koulutus vähän yllättävästi tarjosi minulle oivalluksen itsestäni. Olen nimittäin se tyyppi, joka uuden ihmisen tavatessaan saattaa kyllä oikeaoppisesti ojentaa kätensä ja suorittautua esittelyistä, mutta sekunnin päästä on unohtunut uuden ihmisen sekä naama että nimi.Nyt ymmärsin tämän johtuvan siitä, että sosiaalisena jännittäjänä olen keskittynyt enemmän itseeni kuin muihin ihmisiin.

Kaiken sujuvan vuorovaikutuksen edellytys on painopisteen siirtäminen itsestä muihin. Kiinnostuminen muista. Tulisi keskittyä auttamaan muita niin että heidän olonsa eri tilanteissa voisi olla mahdollisimman mukava. Kuulostaa poppakonstilta, mutta kokeilin sitä, toki kankeasti kaikin puolin, mutta kuitenkin, ja huomasin sen toimivan. Haastattelukin meni kohtuullisen mukavasti, kun en kertaakaan miettinyt mitä nokkelaa nyt sanoisin. Haastattelun jälkeen pari vierasta ihmistä kävi silittelemässä minua, kertoi seuranneensa blogiani ja nähneensä minut nyt ensimmäisen kerran livenä, ja minähän olin ihan järkevän oloinen ihminen!

Paikalla oli myös kolme kirjabloggaria, Salla, Jenni ja Marjis. Toivottavasti muistin oikein. Mutta joka tapauksessa muistan tavanneeni kirjabloggareita, muistan minkä näköisiäkin he ovat, sekin on edistystä. Normaalisti minulla ei olisi hajuakaan sellaisesta kohtaamisesta, muistaisin vain jonkin ikävän jutun, jonka joku minulle olisi sanonut. Nyt en muista kenenkään sanoneen mitään ikävää. Ihmeellistä!

Terveiset Kariston kirjajuhlista