Kukkuu

Ihan sivuhuomiona ennen päivän töitä. Minkä vuoksi Turun sanomien artikkelia ja lanukirjailijan markkinointistrategiaa pohdiskeleva bloggaukseni ladattiin yli 800 kertaa? Ja miksi se sai nettihäirikön kömpimään jonkin liejukiven alta? 800 latausta päivän aikana ei ole mikään ennätys, mutta on se aika paljon jos postaus liittyy lanukirjoihin.

Tämän päivän esityslistalla on vihdoin ja viimein kirjoittamista. Ihanaa!!!! Tätä mä olen aina halunnut, mutta elokuussa rysähti projektit niskaan, ja ne vaan oli pakko hoitaa ensin. Mutta nyt ne on hoidettu. Ja minulla on pää täynnä ihania ideoita. En oikein malttanut nukkuakaan. Yölläkin piti herätä laittamaan asioita muistiin. Mutta nyt ensin aamukaffeelle.

Kukkuu

Taas tehtiin kirjallisuushistoriaa, ja sitä tapahtuu pari kertaa vuodessa tätä nykyä

Lauantain Turun sanomissa oli juttu esikoiskirjalija Netta Walldenista. Hän pisti vielä paremmaksi kuin blogistien tuntema Henna Helmi alkuvuoden esikoisellaan.

Nettapa oli jutun mukaan pohdiskellut esikoiskirjaansa joku ilta viitisen minuuttia ja sitten viikonloppuna kirjoittanut sen. Maanantaina hän oli jo ollut kärsimätön, kun ei heti tullut kustantamoilta vastausta. Mutta pienemmiltä kustantamoilta oli sitten alkanut tipahdella vastauksia maanantainkin aikana. Isommille kustantamoille hän oli antanut kolme päivää armonaikaa, ja sinä aikana sitten kaikki muutkin kustantamot olivat jo halunneet hänen kirjansa. Hän oli sitten valinnut näistä Wsoy:n. Nyt kirjasta oli otettu jo toinen painos.

Kulttuurisivulla oli siis iso juttu, mutta ei sanaakaan kirjasta. Joten ei voi tietää onko kirja hyvä vai huono vai mikä se on, eikä ole väliäkään, koska jutun tekoon riittää, kun kirjan syntyyn liittyy tällaisia järisyttävän pöyristyttäviä yksityiskohtia.

Kivahan on meikäläisenkin taas tuollaisen jutun jälkeen luennoilla ja muilla kirjoittajakursseilla painottaa itseäänkunnioittavan käsityöläisyyden perinnettä, toisin sanoen, että kirjaa mietitään ja pohditaan ja kirjoitetaan huolellisesti useampaankin kertaan. Kuka minua uskoo, kun isoimmat jutut revitään siitä jos joku tekee kirjansa päivässä.

Todellisuudessahan me emme varsinaisesti tiedä mitään siitä, miten Wallden on kirjansa kirjoittanut. Hän on opiskellut markkinointia ja ehkä keksinyt tällaisen kivan kikan, jolla saa huomiota nykymaailmassa, jossa hyvin tehdyllä kirjalla ja tarinalla ei välttämättä sitä huomiota saa ilman jippoja ainakaan.

Nyt vain jäämme kiinnostuksella seuraamaan mitä seuraavaksi. Kuka tekee vielä järisyttävämmän ennätyksen, ja mikä kiinnostavinta, mitä tästä uudesta kirjailijaihmeestä loppujen lopuksi kuoriutuu.

Aina valpas Kaisa Kyläkoski ehti jo kommentoida, että esim. Anne Tammelin on lukenut kirjan ja tykännyt!

Myös Lastenkirjahylly on arvioinut kirjan.

Taas tehtiin kirjallisuushistoriaa, ja sitä tapahtuu pari kertaa vuodessa tätä nykyä

Dejavuu iski lavalla

Kirsti Kuronen pyysi minua mukaan Vedä hatusta ohjelmaan Turun kirjamessuille. Ideana siinä on  yleisön edessä ex tempore kertoa tarinoita hatusta vedettyjen sanojen perusteella. Hatusta vedetään ensin tyylilaji, sitten henkilö, sitten sana joka muuten vain pitää olla tarinassa.

Harkittuani asiaa jonkin aikaa kieltäydyin. Rohkeus ei riittänyt.

Puhuimme asiasta, kun olimme samalla Vilnan-matkalla, ja siellä lupasin, että jos joku hatusta vetäjistä sairastuu, voin tulla sijaiseksi. Kirjailijat ovat tervettä ja luotettavaa sakkia, joten tiesin ettei sellaista kauhistuttavaa tilannetta tulisi.

Vielä perjantaina puhuin Kirstin kanssa kirjamessuilla ja hän kertoi sen rauhoittavan viestin, että kaikki ovat tulossa todellakin, eli minulla ei ollut hätää.

Lauantaina kävin kiinalaisten kaupasta ostamassa jättimäisiä katkarapuja edulliseen hintaan ja kaupasta ulos tultuani soi puhelin. Kuinka ollakaan, eräs kirjailija oli sairastunut. Minä jouduin tilanteeseen, jossa annettu lupaus on lunastettava, tai sitten myönnettävä, että olen toivoton lusmuilija.

Sunnuntaina nousin lavalle kollegoideni Kirsti Kurosen, Tuula Sandtrömin ja Katariina Romppaisen kanssa. Olin niin järkyttynyt tilanteesta, etten olisi kysyttäessä muistanut edes nimeäni. Ensimmäiseksi minun piti kertoa absurdi tarina vauvasta, ja tarinaan piti liittyä kurpitsa. Suureksi yllätyksekseni keksin jotain.

Mutta mikä kummallisinta, kun olin siellä lavalla, muistin yhtäkkiä, että minähän olen tehnyt tällaista joskus aikaisemminkin. Koulussa äidinkielen tunneilla. Meillä oli yläasteella ex tempore esityksiä ja ne olivat minusta hauskinta maailmassa. Mutta olin unohtanut aivan kokonaan, että minussa on tällainenkin puoli. Mihin se oli kadonnut ja miksi? Ei aavistusta. Mutta todella jännittävää, että vielä tässä iässäkin voi saada kontaktin tuntemattomiin positiivisiin puoliin itsessään. (Eikä aina pelkästään niihin negatiivisiin siis.)

Dejavuu iski lavalla