Kirsti Kuronen pyysi minua mukaan Vedä hatusta ohjelmaan Turun kirjamessuille. Ideana siinä on yleisön edessä ex tempore kertoa tarinoita hatusta vedettyjen sanojen perusteella. Hatusta vedetään ensin tyylilaji, sitten henkilö, sitten sana joka muuten vain pitää olla tarinassa.
Harkittuani asiaa jonkin aikaa kieltäydyin. Rohkeus ei riittänyt.
Puhuimme asiasta, kun olimme samalla Vilnan-matkalla, ja siellä lupasin, että jos joku hatusta vetäjistä sairastuu, voin tulla sijaiseksi. Kirjailijat ovat tervettä ja luotettavaa sakkia, joten tiesin ettei sellaista kauhistuttavaa tilannetta tulisi.
Vielä perjantaina puhuin Kirstin kanssa kirjamessuilla ja hän kertoi sen rauhoittavan viestin, että kaikki ovat tulossa todellakin, eli minulla ei ollut hätää.
Lauantaina kävin kiinalaisten kaupasta ostamassa jättimäisiä katkarapuja edulliseen hintaan ja kaupasta ulos tultuani soi puhelin. Kuinka ollakaan, eräs kirjailija oli sairastunut. Minä jouduin tilanteeseen, jossa annettu lupaus on lunastettava, tai sitten myönnettävä, että olen toivoton lusmuilija.
Sunnuntaina nousin lavalle kollegoideni Kirsti Kurosen, Tuula Sandtrömin ja Katariina Romppaisen kanssa. Olin niin järkyttynyt tilanteesta, etten olisi kysyttäessä muistanut edes nimeäni. Ensimmäiseksi minun piti kertoa absurdi tarina vauvasta, ja tarinaan piti liittyä kurpitsa. Suureksi yllätyksekseni keksin jotain.
Mutta mikä kummallisinta, kun olin siellä lavalla, muistin yhtäkkiä, että minähän olen tehnyt tällaista joskus aikaisemminkin. Koulussa äidinkielen tunneilla. Meillä oli yläasteella ex tempore esityksiä ja ne olivat minusta hauskinta maailmassa. Mutta olin unohtanut aivan kokonaan, että minussa on tällainenkin puoli. Mihin se oli kadonnut ja miksi? Ei aavistusta. Mutta todella jännittävää, että vielä tässä iässäkin voi saada kontaktin tuntemattomiin positiivisiin puoliin itsessään. (Eikä aina pelkästään niihin negatiivisiin siis.)
Harkittuani asiaa jonkin aikaa kieltäydyin. Rohkeus ei riittänyt.
Puhuimme asiasta, kun olimme samalla Vilnan-matkalla, ja siellä lupasin, että jos joku hatusta vetäjistä sairastuu, voin tulla sijaiseksi. Kirjailijat ovat tervettä ja luotettavaa sakkia, joten tiesin ettei sellaista kauhistuttavaa tilannetta tulisi.
Vielä perjantaina puhuin Kirstin kanssa kirjamessuilla ja hän kertoi sen rauhoittavan viestin, että kaikki ovat tulossa todellakin, eli minulla ei ollut hätää.
Lauantaina kävin kiinalaisten kaupasta ostamassa jättimäisiä katkarapuja edulliseen hintaan ja kaupasta ulos tultuani soi puhelin. Kuinka ollakaan, eräs kirjailija oli sairastunut. Minä jouduin tilanteeseen, jossa annettu lupaus on lunastettava, tai sitten myönnettävä, että olen toivoton lusmuilija.
Sunnuntaina nousin lavalle kollegoideni Kirsti Kurosen, Tuula Sandtrömin ja Katariina Romppaisen kanssa. Olin niin järkyttynyt tilanteesta, etten olisi kysyttäessä muistanut edes nimeäni. Ensimmäiseksi minun piti kertoa absurdi tarina vauvasta, ja tarinaan piti liittyä kurpitsa. Suureksi yllätyksekseni keksin jotain.
Mutta mikä kummallisinta, kun olin siellä lavalla, muistin yhtäkkiä, että minähän olen tehnyt tällaista joskus aikaisemminkin. Koulussa äidinkielen tunneilla. Meillä oli yläasteella ex tempore esityksiä ja ne olivat minusta hauskinta maailmassa. Mutta olin unohtanut aivan kokonaan, että minussa on tällainenkin puoli. Mihin se oli kadonnut ja miksi? Ei aavistusta. Mutta todella jännittävää, että vielä tässä iässäkin voi saada kontaktin tuntemattomiin positiivisiin puoliin itsessään. (Eikä aina pelkästään niihin negatiivisiin siis.)
Tekstit
Kiitos tästä! Tulin oikein hyvälle mielellä luettuani tämän jutun ja se tuli tarpeeseen.
VastaaPoistaNo hyvä!
VastaaPoistaKuulostaa pelottavalta ja rohkaisevalta samanaikaisesti: hyvä että se piilossa ollut puoli löytyi! Mulla on ollut vähän samat fiilikset luovan kirjoittamisen kurssilla. Olen varmaan viimeksi ala-asteella joutunut kirjoittamaan mistä tahansa ja esittämään sitten tekeleeni ääneen muille. Hyvin terveellistä joutua sellaiseen välillä.
VastaaPoistaOnneksi et päättänyt olla toivotun lusmuilija. ;)
Minäkin osallistuin viime vuonna tuohon hommaan, kauhusta jäykkänä. Jälkeen päin en muista, mitä tulin hätäpäissäni höpöttäneeksi. Mutta sen muistan, että jotenkin kivaa se kuitenkin oli ja alkoi sujua rennommin loppua kohti. No, itsensä häpäisemistähän tää on kirjoittaminenkin, että antaa mennä vaan!
VastaaPoistaT. Ansu K.
Jenni, kyllä tosiaan kannattaa välillä ns. ylittää rajojaan ja mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Siellä voi tehdä löytöjä.
VastaaPoistaAnsu, ihan noin just kävi minullekin. Vähitellen rentouduin ja sitten aloin jo suoltaa juttuja ihan solkenaan.
Joskus on tosiaan hyvä astua askel ulos mukavuusalueelta. Tuollaiset ovat hirmuisen hauskoja ja kutkuttavia, mutta itse olisin luultavasti vähintään kauhuissani...
VastaaPoistaKiitos vielä kerran, Kirsti! Klaarasit mainiosti, olit tilanteessa kuin kotonasi. Mitään jännitystä ei huomannut. Innostus tarttui yleisöönkin, kuuntelivat tarkkaan ja naureskelivat teidän hulvattomille jutuillenne.
VastaaPoistaYksi tehtäväsi oli kertoa perinteinen satu kirjavinkkarista, myrskykin siinä piti olla. Et ehkä huomannut, mutta tuon tarinan lopussa eläydyit niin, että pelkäsin sinun lähtevän lentoon: kätesi viipperöivät villisti ja meinasit monta kertaa pompata seisomaan!
Minttis, tuollaiseen kauhuun ei kuole kuitenkaan, että ehkä kannattaisi kokeilla...?
VastaaPoistaKirsti, se olikin jotenkin ihan innostavaa kun sai kertoa sadun kirjavinkkarista. Mutta hevarin päiväkirja oli vaikea.