Ihmisillä oli mukana valokuvia ja muistelmatekstejä. Jokainen sai vuorollaan kertoa omasta isästään ja suhteestaan häneen. Sitten kyseltiin lisää ja juteltiin, vertailtiin kokemuksia.
Iltamien aiheeksi valikoitui isät sen vuoksi, että olemme kaikki isättömiä. Joukossa oli pari täysorpoakin, mutta suurimmalla osalla äiti on vielä elossa. Yllätyin siitä, että isän muisteleminen oli niin myönteinen kokemus. Tajusin miten tärkeää itsetuntoni kannalta oli, että isä kannusti epäsovinnaisia harrastuksiani, ei niinkään sanallisesti kehumalla, vaan luomalla edellytyksiä.
Tajuin myös, että jos tällaisen tilaisuuden järjestäisi perhepiirissä tai sukulaisten kesken, ainakin omalla kohdallani tilaisuus olisi varsin raskas. Sitä en tiedä kertooko se enemmän suvusta vai minusta.
Tekstit
Voi, pääsisinpä minäkin joskus isäiltamiin! Teemalliset kokoontumiset ovat aina kiinnostaneet. En vain tiedä puuttuuko minulta niihin sopiva ystäväpiiri, vai puutunko minä siitä piiristä?
VastaaPoistaTeilläpä on ollut hyvä teema illatsuissanne. Hyvien ja läheisten ystävien kanssa on tullut jaettua aika monet kerrat, ilman erityistä ”teemoitustakin”, kertomuksia omista vanhemmista. Jokainenhan on joidenkin vanhempien lapsi, aina. Se on peruskertomus, jota jokainen elää aivan ainutkertaisesti. Poissaoleva vanhempikin tai joku tärkeä ihminen on läsnä.
VastaaPoistaYstävien kanssa on helpompi jakaa, koska tarinankertoja saa silloin olla päähenkilö, käsikirjoittaja ja dramaturgi. Muilla sukulaisilla kun on omat näkemyksensä ja kokemuksensa, omat intentionsakin, tämän huomaa kun on jakanut tarinoita jo poismenneistä sukulaisista sukulaistensa kanssa. Etenkin sisarusten kertomukset poikkeavat usein toisistaan, joka on luonnollista. Rakastan kertomuksia ja tari-noita, en vain itsestäni vaan myös muista. Minusta ihminen kuin ihminen on ennen kaikkea ”kertova-ihminen” ja tarvitsee ja luokin koko ajan kertomuksia, synnyttää kerronnallisuutta. Tarvitsemme sellaisia kertomuksia, jotka eivät ole pelkkää informaation jakamista vaan muutakin.
Toki on niin, kuten sanot, että se mistä tulemme vaikuttaa siihen mitä olemme, mutta jos haluamme, voimme myös ”muuttaa” tätä kertomusta. Etenkin silloin kun jumiudumme vain johonkin astelemaan siinä ja tarinamme ovat kuin seisova vesi. Ja eikö se jossain määrin elämän myötä väistämättä muutukin kun siihen syntyy uudenlaisia kerroksia, näkökulmia ja sen myötä toisenlaista syvyyttä sekä ymmärrystä.
Riitta, minä luulen että jos on tarve, niin sopiva piiri löytyy. Ainakin itselleni taisi käydä niin.
VastaaPoistaHirlii, varmasti muistella voi ilman erityistä teemaakin. Itse koin tarpeelliksi, että muistelemista tällä tavoin vähän alleviivataan, sille annetaan lupa. Monesti tällaiset asiat ovat sen verran hauraita ja arkaluontoisiakin, että ne jäävät muiden juttujen alle jos niille ei erityisesti raivaa tilaa. Olen samaa mieltä siitä, että kertomusta voi muuttaa. Toisaalta kertomusta ei ehkä tajua muuttaa, jos ei ensin mieti että millainen se on, millaisista aineksista pykätty.
Nimenomaan sukulaisten kanssa muistelusta saattaa helposti tulla kisa siitä, että kenen muistikuva on se oikea. Kaveripiirissä kukaan ei kyseenalaista sitä, millaisena isäni muistan. Heillä kun ei ole aiheesta mitään muuta infoa kuin se mitä kerron. Se on rentouttavaa.
Sitten on vielä päiväkirjat ja kirjeet, joita pidän kyllä suurina aarteina kun joitain olen saanut luettavakseni. Kellarissa on pari pahvilaatikkoa, jossa on isoäitini kirjeenvaihtoa ja muuta kirjallista materiaalia. Siinäkin on muuten mielenkiintoinen ero: kun ihminen kertoo puhumalla ja kun tämä kirjoittaa sen saman.
VastaaPoistaKertomasi tapa on hieno tapa jakaa ystäviensä kanssa jotain, jota ei muuten ehkä jakaisi.
Aivan upea ajatus.
VastaaPoistaMiten luulet, onnistuuko se, jos jollain on ollut todella huono isäsuhde ja toisella taas erinomainen? Saitteko tasapainon pysymään, vai oletteko niin hyviä ystäviä, että sellaista ongelmaa ei vain tullut?
Hirlii, kerrotun ja kirjoitetun suhde on tosiaan kiinnostava.
VastaaPoistamm, en huomannut tuollaista ongelmaa. Lähinnä mietin sitä, että yksi meistä oli menettänyt isänsä aika äskettäin, kuin muilla taas siitä oli aika kauan. Olimme siis prosessoinnissamme eri vaiheissa, mutta en huomannut että siitä olisi ollut haittaa. Isäsuhteita tosiaan oli meillä monenlaisia, parempia ja huonompia, mutta tuntui että aika on tehnyt tehtävänsä ja tuonut suhteeseen jokaisen kohdalla armollisuutta. Toisaalta myös pientä syyllisyyttä saattoi olla.
Ehkä suurimpana antina itse koin kuitenkin juuri sen, että kun ihmiset kertoivat omasta taustastaan, ymmärrys heitä kohtaan lisääntyi. Oli myös aika järkyttävä tajuta, kuinka paljon maailma on muuttunut omien vanhempien lapsuudesta tähän päivään. Miten erilaiseen maailmaan he aikoinaan syntyivät ja miten tuo muinainen maailma on osa meitä tänäänkin. Se pysähdytti.
Muistan kuulleeni, että tyttäristä, joita isät ovat kannustaneet ja arvostaneet, tulee menestyjiä ja päinvastaisessa tapauksessa epäonnistujia. Ehkä siinä on perää, mutta varmasti tytär voi katkaista sellaisenkin kahleen, jonka tytärtään väheksynyt isä on lapsensa jalkaan laittanut.
VastaaPoistaIsää voi siis muistaa muunakin kuin isänpäivänä. :)
Hei Spektri, joo muistan kuulleeni samaa asiaa. Minun vain piti kasvaa keski-ikäiseksi ennenkuin tajusin isäni kannustaneen, jostain oli tullut päähän sellainen oletus, että kannustus on verbaalista kehumista ja sitä ei muistaakseni juuri tullut. Kaikista lapsuudessa saadusta vammoista voi eheytyä, tai ainakin suuresta osasta, mutta yllättävän vaikeaa se näyttäisi olevan. Usein ihmiset tuntuvat ihan tarraavan opittuihin kuvioihin silloinkin kun ne ovat tuskaa tuottavia. Jonkun terapeutin muistan sanoneen, että ihminen muuttuu vasta siinä vaiheessa kuin kipu muuttuu suuremmaksi kuin muuttumisen aiheuttama tuska.
VastaaPoistaMielenkiintoista.
VastaaPoistaKoska erään ystäväni kautta ja eräiden ammattikoreogafioiden sekä koulutusten vuoksi olen ollut tekemisissä ratkaisukeskeisen ajattelun sekä narratiivisten työskentelytapojen kanssa , en malta olla laittamatta paria riviä tästä aiheesta.
Tästä ajattelusta on nimittäin ollut elämässäni paljon iloa ja todellista hyötyä, koska ihmiskuva ei siinä perustu siihen käsitykseen, että ihminen on ongelma vaan siihen, että ongelma on ongelma. Tämä johtaa siihen, että kun ihminen k e r t o o elämästään hän voi siitä kertoessaan myös muuttaa ja muuttua.
Muutoshan tarkoittaa sitä, että suhde todellisuuteen muuttuu ja se on pelottavaakin. Kertomisella ja tarinan elementtejä tutkimalla sekä kyseenalaistamallakin (onko tämä näin? voisiko se olla näinkin? entäpä jos se olisi näin? näinkin se voi olla?) voi myös nähdä tarinansa, kertomuksensa osana isompaa makromaailmaa.
Kerronnalla, kertomuksilla on aina jokin intentio, olemme ja elämme osasina monissa kertomuksissa, ja sitä omaamme voimme rekonsstruoida läpi elämämme. Ehkäpä sitä teemmekin, huomaamattakin. Ei sillä taida olla niinkään väliä minkä ikäisenä tavoittaa omasta loputtoman moninaisesta tarinastaan mitäkin kohtia, tuntuu joskus että ne aukeavat itsessä silloin kun on siihen muutokseen valmis ja kykenee luopumaan ja ottamaan vastaan uutta.
Tähän laatikkoon ei mahdu hirveästi, mutta suosittelen lämpimästi asiasta kiinnostuneita käymään esim. Tapio Malisen verkkosivuilla: http://personal.inet.fi/yritys/tathata/julkaisut.htm
Luin juuri yhtenä iltana erästä hänen artikkeliaan (noilta sivuilta) pohtiessani erästä ongelmaa ja keskusteltuani Siitä ystäväni kanssa. Artikkeli kuuluu sarjaan: ”Narratiivisia vinjettejä” ja osassa neljä Malinen puhuu ulkoistavan ja sisäistävän keskustelun eroista.
Ulkoistavan keskustelun etuhan on se, että se laventaa eikä kavenna ihmiskuvaa ja ihmiskäsitystä. Kun sen sijaan sisäistävä keskustelu näkee itse ihmisen ongelmana ja sitä myöten johtaa ihmisten luokitteluun sekä leimaa heidän kokemuksiaan, joka johtaa taas syrjimiseen ja itsesyrjintäänkin.
(ehkä kirjoitan tästä omaankin blogiini joskus jotain, ois vain aikaa siihen…)
Mutta mitä tarkoitan tällä? Sitä samaa, mistä Kirstikin puhuu: että ihminen rakentaa kaikenaikaa itseään, omalta kohdaltani voin sanoa, että keskeneräiseksi tämä kyllä jää...;)
Mutta mistä sinulla Kirsti kirjoittaminen lähti? Kun aloit raapustella lauseita, hankkiko iskä sinulle paperia ja kynän, tiedustelee Sinikka.
VastaaPoistaTämä isien muistelu kuulosti tosi kiinnostavalta. Olen joskus miettinyt, että juuri näissä keski-iän ystävissä ja lapsuuden ystävissä on se ero, että toiset ovat nähneet perheeni eli taustani. Uusille tuttaville joutuu selittämään niin paljon, jos toivoo kunnon ymmärrystä johonkin(tai vain siihen mitä olen) ja silti sitä ei saa selitetyksi.
VastaaPoistaKiitos tuosta nettivinkistä Hirlii. Tampereella opiskellessa luin paljon narratiivisuudesta ja narratiivisesta terapiasta ja vakuutuin myös, että siinä on ideaa. Oli kiehtova kuulla, että kyky ymmärtää tarinoita saattaa olla ihmisen geeniperimään ankkuroitunut ominaisuus, eikä siis opittua.
VastaaPoistaSinikka, ennen kuin osasin kirjoittaa, sanelin tarinoita, joita kotiapulaisemme kirjoitti muistiin. Vähän myöhemmin kummitäti antoi lahjaksi päiväkirjan ja siitä oikeastaan lähti kirjoittaminen. Isä tuki enemmän piirtämiseen ja askarteluun liittyviä harrastuksia.
Lentsu, sepä se, tärkeät asiat ovatkin monta kertaa sellaisia, ettei niitä oikein voi selittää. Mutta niistä voi kertoa juttuja ja tarinoita ja sitä kautta voimme avata omaa menneisyyttämme muille.
Hmm, sukulaisteni kanssa en ehkä pystyisi keskustelemaan isästäni, kun se menisi siihen kisaamiseen että onko minun muistikuvani ja kokemukseni perusteltuja. Eivät ne ole mutta ne ovat silti minun muistikuviani ja kokemuksiani.
VastaaPoistaJoka tapauksessa mielenkiintoinen teema :)
Hdcanis
Kommenteissa myös isääsi koskevaa asiaa.
VastaaPoistahttp://kemppinen.blogspot.com/2012/04/tohtori-brusiinin-oikeusopillinen-elama.html#comment-form
Nyt en ihan ymmärtänyt. Miten koskee isääni?
VastaaPoista