torstai 8. tammikuuta 2015

Tuntemattomat


Tämä kässäri tupsahti eilen sähköpostilaatikkoon ja sehän tiesi heti töitä. Oli tehtävä viimeiset korjaukset ennen kuin kirja menee taittajalle. Nyt elän neuroosivaihetta.

Kirjan juonen kannalta on olennaista, että Raakkel niminen nuori nainen viruu Tammisaaren vankileirillä kesän, kunnes loppukesällä, öiden pimetessä karkaa sieltä. Vangeilla tosiaan oli hyvät mahdollisuudet karata leiriltä, joten siinä kohden ei ole ongelmaa. Mutta Tammisaaren puoliviikkoraporttien mukaan siellä oli kesän aikana joitakin jaksoja, jolloin vankileirillä ei olisi ollut yhtään naista. Jo alkukesällä naisia alettiin keskittää muualle, mutta muutamia naisia piipahteli Tammisaaressakin pitkin kesää.

Paavolaisen Vankileirit Suomessa, joka on pääasiallinen lähteeni, ja oikeastaan alkusysäys koko kirjaan, piirtää vankileireistä sellaisen kuvan, että siellä on voinut tapahtua mitä tahansa. Asiat eivät ole olleet kenenkään hallinnassa. Kirjoituspöytien ääressä asioita pantiin luistamaan, esimerkiksi ruoka-annosten kalorimäärät olivat paperilla vähän toista kuin mitä ne olivat käytännön ruokajakelussa. Paavolainen mainitsee puoliviikkoraporttien summittaisuudesta. Joten minä ajattelin sen niin, että yksi ihminen saattoi siellä hyvinkin mennä läpi seulojen ja vähän kuin unohtua johonkin koloon. Joillakin leireillä lienee tapahtunut myös eräänlaisia identiteettivarkauksia, kun elävä vanki on tilaisuuden tullen ottanut kuolleelta tämän tuntolevyn ja pistänyt omansa tilalle. Oman romaanini kannalta oli jostain syystä välttämätöntä, että Raakkel pysyi Tammisaaressa.

Nyt jälkeenpäin tuntuu, että olisiko se nyt ollut kauhea vahinko, jos olisin antanut siirtää hänet vaikka Santahaminaan. Olisi hän sieltäkin pystynyt haikailemaan, että menee puhumaan tohtorille. Mutta minua jotenkin kutkutti se, että he ovat samassa leirissä, siis tämä tohtori, ja Raakkel. Niin lähellä ja niin kaukana toisistaan.

Nykyään tuntuu, että historiallisen romaanien pitäisi olla kaikilta osin ihan kuranttia historiankirjoitusta. Kirjailijoista on tullut historiantutkijoita, jotka perustavat fiktionsa lähdemateriaaliin. Jokainen nippeli pitää perustella dokumentilla, joka osoittaa, että näin se meni, uskokaa tai älkää. Perustan tämän mielikuvan lukemiini kirjailijahaastatteluihin. Tämä minun romaanini on siis toisenlainen. Siinä on taustalla oikeat lähteet, mutta olen päättänyt, että niissä on aukkoja. Koska niissä joka tapauksessa ON aukkoja. Minä vain päätin, että ne aukot ovat siellä, mitkä ovat käteviä minun kässärini kannalta. Olenko roisto?

Täällä kirjaa jo myydään.

Share/Bookmark

8 kommenttia:

  1. Tarina ensin, faktat taipukoot. Näin ajattelen. Kyseessä on kuitenkin fiktio eikä tietokirja. Sen verran kuitenkin pilkkua viilaan, että mahtoiko kenelläkään olla tuntolevyä 1918? Ei ainakaan punaisella puolella. Tsemppiä työmaalle! Anneli

    VastaaPoista
  2. Minun romaanissani ei tuntolevyistä puhutakaan, mutta jossain kirjassa, olisiko ollut Punaisten puuhissa, tai sitten tässä Paavolaisen kirjassa, kerrottiin siitä kuinka kuolleiden kirjoihin hankkiuduttiin. Olisiko kuolleille sitten pantu jokin tunnistuslevy tms. en muista tarkasti, koska ei suoranaisesti liity omaan tarinaani. Mutta jotain vaihtoja tehtiin niin että vanki sai itsensä kirjoihin kuolleena.

    VastaaPoista
  3. Näin on kyllä tapahtunut, että kuolleiden kirjoihin on hankkiuduttu elämän pelastamiseksi. Ps. itsehän moninkertaisen oikoiluvun jälkeen eilen illalla juuri nukkumaan mennessä oivalsin, että yhdestä nimestä puuttuu ni-tavu. Ehdittiin korjata. Nämä ovat rassaavia, vaikka ajattelenkin, että virheiltä on mahdoton välttyä historiallisessa romaanissa. Yksinkertaisesti materiaalia on niin paljon, että tilastollisen todennäköisyyden mukaan virheitä eksyy mukaan. Sama.

    VastaaPoista
  4. Niin tiivistyykö se virheisiin liittyvä huoli jotenkin siinä vaiheessa, kun julkaisu lähenee, siltä vähän tuntuu… Tsemppiä siis sinnekin!

    VastaaPoista
  5. Minunkin isoisäni on aikoinaan ollut Tammisaaressa ja palannut sieltä kotiin kävelevänä luurankona, niin on kerrottu. Paljon muuta en sitten tiedäkään. Ennen punakapinareissuaan isänisä oli muutamia vuosia Kanadassa Thunder Bayssa, ja aika lailla hämärän peitossa on nyt sekin osa historiaa. Isäni isältä tuskin kukaan jälkipolven edustaja kunnolla kyseli hänen muistojaan. Menivät hautaan hänen mukanaan. Kai hän jotakin kertoi lapsilleen mutta heistäkään vain kaksi on elossa.

    VastaaPoista
  6. Elossa olevilta lapsilta voisi tietenkin kysellä, mutta aika vähän ihmiset yleensä kenellekään noista jutuista puhuivat. Ja ne joille puhuttiin eivät välttämättä muista paljon mitään.. Tämä kokemus minulla...

    VastaaPoista
  7. "Tuntemattomat" kosketti minua kovasti. Nämä kolme kohtaa erityisesti:

    "Siksikö hän kuitenkin nyt miettii näitä asioita, että jollakin tavalla luodit ovat edelleen matkalla, edelleen ne osuvat kohteeseensa ja edelleen tekevät ihmisistä uhreja ja syyllisiä.
    Maailma elää ikuisessa preesensissä ja kaikki mitä joskus on tapahtunut, on edelleen läsnä.
    Hänen oli elettävä sen kanssa."

    " - - oli olemassa Tammisaari, ja oli olemassa Tammisaari. Vain toinen niistä tarkoitti idyllistä kaupunkia meren rannalla."

    "Ei niin suuri määrä surua katoa maailmasta, vaikka pionit kukkisivat kuinka kauniisti."

    En tajua, kuinka olet osannut muutamalla sanalla tavoittaa sen loppumattoman surun, joka ei koskaan lakkaa kulkemasta mukana!

    VastaaPoista
  8. Kiitos Ruma Elsa! Sanoilla asioiden tavoittaminen on kirjailijan tehtävä:-) Ihana kuulla, että olen mielestäsi onnistunut!

    VastaaPoista

Kerro mitä mielessä!